Suomen Kuvalehti: Oman tien kulkija

Takavuosien kokoomustähti Tuure Junnila (1910–1999) tunnetaan ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen leppymättömänä arvostelijana. Se tiesi aikoinaan syvää poliittista paitsiota ja ministeriuran loppumista lyhyeen. Muiden Kekkosen vastustajien tavoin myös Junnilaa pidettiin jonkinlaisena kylähulluna, jonka mielipiteitä ei otettu vakavasti.

Mutta maailma muuttuu. Kekkosen seuraajien aikana presidentin oikeuksia on karsittu niin, etteivät hänen vallankäyttöönsä liittyneet epäkohdat pääse enää toistumaan. Vanhoilla päivillään Junnila sai huomata olleensa toisessakin asiassa aikaansa edellä. Sosialismin romahdus ei ollut hänelle samanlainen yllätys kuin useimmille suomalaisille.

Tuore elämäkerta paljastaa, että ”suomalaisen oikeiston grand old manilla” oli kuitenkin sokeat pisteensä. Varsinkaan talous- ja sosiaalipolitiikassa Junnilan äärioikeistolainen maine ei ole ihan katteeton. Hänelle ihminen oli oman onnensa seppä, jota yhteiskunta ei suurin surminkaan saanut passivoida tuillaan. Lapsilisät olivat kamalaa törsäystä ja peruskoulu hukkaan heitettyä rahaa.

Mutta oliko yksinäisen suden rooli itse valittu vai olosuhteiden tulosta? Nummivuori tuo yhden kiinnostavan näkökulman: heikon terveyden takia Junnilasta ei ollut sotaan, joten hän jäi sen jälkeen automaattisesti pois ikätoveriensa asevelipiireistä. Jos hän olisi ollut parempi verkostoitumaan, hänestä ei ehkä olisi tullut niin ehdotonta toisinajattelijaa.

Tuomo Lappalainen

(Julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 38/18.9.2009)