Filosofian tohtori Tuure Junnila (1910–1999) muistetaan ennen muuta Urho Kekkosen itsepintaisena vastustajana ja jopa eräänlaisena Kekkosen ajan oikeistolaisena toisinajattelijana.
Junnilan ja Kekkosen välillä valinnut kestojännite on tunnettu tosiasia, mutta miten kaikki aikoinaan oikein alkoi? Milloin ja miksi Junnila ajautui törmäyskurssille Kekkosen kanssa?
Vastauksia näihin kysymyksiin on yritetty etsiä ulkopolitiikan suunnasta: yöpakkasista, noottikriisistä ja suomettumisilmiöstä. Suunta ja ajoitus ovat olleet vääriä, sillä Junnilan ja Kekkosen sukset olivat pahan kerran ristissä paljon ennen kuin Junnila oli pitänyt ensimmäistäkään ulkopoliittista linjapuhetta.
Kekkonen oli ärsyttänyt suomalaista oikeistoa ”konsteillaan” jo 1930-luvulla. Junnila oli tuolloin kuitenkin vielä täysin epäpoliittinen henkilö. Sitä paitsi hän suhtautui varsin kriittisesti IKL:ään, jonka lakkauttamista Kekkonen vaati. Herrojen välisten antipatioiden alkulähde tuskin löytyykään näistä Kekkosen vanhoista ”synneistä”.
Kekkosen näkyvä rooli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä on sen sijaan tekijä, jota ei sovi jättää mainitsematta puhuttaessa Junnilan Kekkosta kohtaan tuntemista antipatioista. Junnila seurasi sotasyyllisyysnäytelmää katsomosta, mutta hänen myötätuntonsa oli vahvasti Risto Rytin, Väinö Tannerin ja muiden syytettyjen puolella, vastenmielisyyden kohdistuessa ensisijaisesti oikeusministeri Kekkoseen.
Junnila otti ensi kerran kantaa Kekkosen henkilöön julkisuudessa vuonna 1950. Teoksessa ”Länsimaailman keskuksista kotoisiin huoliin” Junnila totesi muun muassa, että ”laajoissa piireissä Suomen kansaa epäillään Kekkosta, koska katsotaan hänen poliittisten ambitioittensa olevan niin voimakkaita, että niiden tieltä saavat periaatteet väistyä, epäillään siksi, että katsotaan hänen ratsastaneen valtaan kansaansa kohdanneella onnettomuudella”.
ENSIMMÄINEN YHTEENOTTO
Junnila valittiin kansanedustajaksi Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä heinäkuun 1951 eduskuntavaaleissa.
Eduskuntakeskustelua hallitsi syksyllä 1951 niin sanottu vakauttamisohjelma, jonka avulla oli tarkoitus asettaa sulku inflaatiolle ja saattaa Suomen talouselämä jälleen kestävälle pohjalle. Tilanne oli siis sangen otollinen ajatellen Junnilan kaltaisen talouskysymyksiin perehtyneen asiantuntijan poliittisia profiloitumismahdollisuuksia.
Junnila ei epäröinyt tarttua tilaisuuteen. Jo neitsytpuheessaan hän kritisoi tiukasti useita ristiriitaisuuksia sisältänyttä vakauttamisohjelmaa ja totesi piikikkäästi, että ohjelman kutsuminen nimenomaan vakauttamis- tai tasapaino-ohjelmaksi oli ”eräänlaista tiedotonta itseironiaa”. Vakauttamisohjelmasta saattoi koitua lyhyellä aikavälillä tiettyjä hyötyjä, sen Junnila myönsi, mutta ohjelma ei hänen mielestään kelvannut ”varsinaiseksi pitkäaikaista taloudellista tasapainoa luovaksi suunnitelmaksi”.
Junnila puuttui eduskunnassa myös vakauttamisohjelman poliittiseen puoleen ja osoitti ohjelmasta useita kohtia, joita laadittaessa Kekkosen punamultahallituksen maalaisliittolainen osapuoli oli joutunut alistumaan sosialidemokraattien tahtoon. Junnila lausui käsityksenään, että mikäli ”vakauttaminen jatkuu näissä merkeissä, kuin se nyt on lähtenyt liikkeelle”, alkaa olla aihetta pitää ”notoorista hallitushalua potevaa maalaisliittoa, meidän vientiteollisuuttamme ja loppujen lopuksi kaikkia meitä keskenämme usein epäolennaisista sivuasioista riiteleviä porvareita sosialidemokraattien ja SAK:n käyttökelpoisina aaseina”.
Pääministeri Kekkonen, jolla oli vaikeuksia maalaisliiton sisäisen opposition kurissa pitämisessä, raivostui silmittömästi Junnilan esiintymisistä. Kekkonen hyökkäsi kiivaasti Junnilan kimppuun eduskunnan suuressa salissa ja väitti useaan kertaan, että Junnila yritti kaataa koko vakauttamisohjelman. Yksityisesti pääministeri ilmoitti Junnilalle, että hän tulee runttaamaan tämän niin tiukasti penkin ja seinän väliin, että tämä siinä varmasti myös pysyy.
Vakauttamisohjelman ympärillä käyty kiista, joka jatkui koko syysistuntokauden, sai runsaasti palstatilaa sanomalehdissä ja Junnilasta tuli sen ansiosta eräs valtakunnan näkyvimmistä kokoomuspoliitikoista. Junnilan voikin sanoa jääneen syksyn 1951 jäljiltä jonkinlaiseen kiitollisuudenvelkaan pääministeri Kekkoselle, joka oli – tahtomattaan tosin – antanut vetoapua nuoren oikeistopoliitikon uralle.
Junnilan ja Kekkosen välillä ei ollut ennen syksyä 1951 minkäänlaista ystävyyssuhdetta ja ajoittain kovasanaiseksi yltynyt kiista piti huolen siitä, ettei sellaista päässyt syntymäänkään. Junnila on eräässä myöhemmässä haastattelussa todennut syksyn 1951 tapahtumiin liittyen, että ”en minä tietenkään eduskuntaan tullessani mikään Kekkosen kannattaja, vielä vähemmän ihailija, ollut, mutta ei minulla liioin ollut tarkoitusta heti rikkoa välejäni hänen kanssaan. Ne nyt vaan puolisattumalta menivät tässä yhteydessä aika pahasti poikki”.
KRITIIKKIÄ JA KIITOSTAKIN
Kekkosen syksyllä 1951 nimitetyn punamultahallituksen pyrkimykset valtion taloudellisen vallan kasvattamiseksi aiheuttivat toistuvasti kitkaa hallituksen ja taloudellisen vapauden nimeen vannoneen oikeisto-opposition välille.
Junnila oli yksityistä yritteliäisyyttä ja vapaata talousjärjestelmää puolustaneen opposition keulahahmoja. Kekkonen puolestaan johti yhdessä sosialidemokraattisen kauppaministeri Penna Tervon kanssa valtiollisen elinkeinotoiminnan offensiivia. Yhteentörmäyksiltä ei näin ollen voitu välttyä ja eduskunnassa kuultiinkin useita värikkäitä sananvaihtoja.
Tiukin taistelu käytiin syksyllä 1952 Kemijoen rakentamisesta, jonka hallitus halusi toteuttaa puhtaasti valtiollisena projektina opposition puolustaessa yksityisten yrittäjien toimintamahdollisuuksia.
Oikeisto-oppositio kritisoi Kekkosta tavan takaa myös liiallisesta taipuisuudesta sosialidemokraattien ja SAK:n edessä. Moitteita saettiin lisäksi passiivisuudesta niin sanotun kustannuskriisin hoitamisessa.
Junnila oli näitäkin teemoja käsiteltäessä näkyvässä roolissa. Hänen aloitteestaan kokoomus teki toukokuussa 1953 jopa välikysymyksen, jossa tiedusteltiin ”aikooko hallitus vihdoinkin ryhtyä kiireellisiin ja kylliksi voimakkaisiin toimenpiteisiin talouskriisin ja tuotantomme kilpailukykyisyyden palauttamiseksi?”
Vaikka Junnilan suhtautuminen Kekkoseen ja tämän hallituksiin oli johdonmukaisen kriittistä, kykeni hän myös lausumaan kiitoksen sanan silloin, kun siihen oli aihetta. Niin sanotuilla mätäkuun valtiopäivillä kesällä 1953 nähtiin sellainenkin ihme, että Junnila ja Kekkonen esiintyivät tiukasti samassa rintamassa. Kun hallituksen kustannuskriisin ratkaisemista silmälläpitäen laatimat lakiesitykset tulivat valiokuntakierrokselta takaisin suureen saliin, Junnila ja Kekkonen rusikoivat melkeinpä samoin sanankääntein esityksiä vastustaneita vasemmistolaisia ja näiden kelkkaan hypänneitä kansanpuoluelaisia.
Talouspolitiikka oli aiheena miltei kaikissa Junnilan ja Kekkosen välisissä kiistoissa vuosina 1951–1956. Ulkopolitiikka sitä vastoin loisti kiistoista poissaolollaan. J. K. Paasikiven ollessa tasavallan presidenttinä Junnila ei yleensäkään katsonut tarpeelliseksi puuttua maamme ulkopoliittisiin linjanvetoihin. Tarpeen synnyttivät vasta Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden suuret ulkopoliittiset kriisit ja ylimmän valtiojohtomme edesottamuksen niiden yhteydessä.
PRESIDENTINVAALIT VUONNA 1956
Junnila linjasi kokoomuksen puoluehallituksessa syksyllä 1954, että tulevaa presidentinvaalikampanjaa suunniteltaessa oli kirkkaana pidettävä mielessä, että ”pääasia on miten saadaan estetyksi Kekkosen presidentiksi tulo”. Junnila pohti samassa puheessaan myös ehdokasvaihtoehtoja ja esitti eräänä mahdollisuutena Sakari Tuomiojan, joka seuraavana keväänä nimitettiinkin kokoomuksen ehdokkaaksi.
Tuomiojan kampanja, jonka pääarkkitehteihin Junnila kuului, oli korostuneen asiapitoinen ja asiallinen. Vastustajia ei toki käsitelty silkkihansikkain, mutta esimerkiksi Kekkosta vastaan esiinnyttiin paljon kesymmin, kuin mitä monet Kekkos-tutkijat ovat antaneet ymmärtää.
Vaikka vastapropaganda olisin yllättävän säyseää, eivät kokoomuslaiset suurin surminkaan olisi halunneet valitsijamiesvaaleissa hyvin menestynyttä Kekkosta presidentiksi. Kun peli alkoi varsinaisena vaalipäivänä 15.2.1956 kääntyä Kekkoselle, olivat kokoomuslaiset valmiita turvautumaan jopa Paasikivi-korttiin. Junnila selitti valitsijamiesryhmässä, että jos oli valittava kahdesta pahasta, kannatti valita ikivanha Paasikivi, koska tämä tulisi olemaan presidentin virassa vain pari vuotta, kun taas ”Kekkonen luultavasti olisi siinä koko loppuikänsä”.
Paasikivi-kortti ei kuitenkaan pitänyt, sillä kommunistien ääntenjakotemppu vei viimeiseen äänestykseen K.-A. Fagerholmin ja Kekkosen, joista jälkimmäinen tunnetusti voitti niukimmalla mahdollisella ääntenenemmistöllä 151–149.
Kokoomuslaiset olivat pettyneitä ja katkeria, mutta kuten Junnila eräässä sanomalehtikirjoituksessaan totesi, ”mitä mieltä vaalien tuloksesta olemmekin, vaali on tapahtunut demokratiamme edellyttämiä muotoja noudattaen laillisessa järjestyksessä, ja siihen on niin ollen kaikilla tahoilla lojaalisesti mukauduttava”. Tuomiojalle 20.2. lähettämässään yksityiskirjeessä Junnila maalasi kuitenkin pessimistisemmän tulevaisuudenkuvan: ”Tässä sitä nyt sitten ollaan, niin kuin ystävämme Pekka Peitsi aikanaan totesi. Ja mikä pahinta, Kekkosen presidenttikausi saattaa hyvinkin kestää vaikkapa 18, jopa vieläpä 25 vuotta!"
PETRI NUMMIVUORI
Julkaistu Turun Sanomissa 22.4.2006
