keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

A. F. Airo

KENRAALI KOKOOMUSVAIKUTTAJANA






A. F. AIRO (1898–1985)





Mannerheim kutsui A. F. Airoa usein ”onnekkaaksi kenraaliksi”. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Airo tunnettiin puolestaan ”vaikenevana kenraalina”. Sen sijaan epiteettiä ”poliittinen kenraali” ei Airon nimen yhteyteen ole liitetty, vaikka hän oli hyvin suomenmielinen ja istui kaksi kautta eduskunnassa Kokoomuksen edustajana.


Aksel Fredrik Airon lapsuudenkoti sijaitsi Turun Itäisenkadun varrella talossa, jonka hänen vanhempansa Otto ja Amanda Johansson omistivat. Talo oli sangen vaatimaton, mutta kodin henki vahvasti kansallismielinen ja kannustava. Kotikieli oli luonnollisesti suomi ja vuonna 1906 myös perheen sukunimi muuttui Johanssonista supisuomalaiseksi Airoksi. Kumpikaan tulevan kenraalin vanhemmista ei ollut saanut korkeampaa opillista sivistystä, mutta Otto ja Amanda Airon eteenpäin pyrkivää ja kunnianhimoista luonteenlaatua kuvasti hyvin se, että he lähettivät molemmat poikansa – Akselin ja tätä kaksi vuotta nuoremman Artturin – opintielle.

Aksel Airo aloitti opintonsa Turun suomalaisessa reaalilyseossa vuonna 1909, jolloin toinen sortokausi oli juuri pääsemässä pahimpaan vauhtiinsa. Airo kuuluikin niin kutsuttuihin ”90-lukulaisiin”, ikäpolveen, johon jo kouluaikoina tarttui voimakas venäläisvastainen henki. Turussa tuota henkeä nostatti entisestään se, että venäläisen varuskunnan takia sortovallan uhkaava läsnäolo tuntui kaupungissa aivan toisella tavalla kuin monilla muilla paikkakunnilla.

Keväällä 1917 ylioppilaaksi kirjoittanut Airo oli suunnitellut pyrkivänsä Teknilliseen korkeakouluun, mutta seuraavan syksyn sekavissa oloissa ei opintojen aloittamisesta tullut mitään. Vapaussodan sytyttyä Airo värväytyi Porin rykmentin Turun pataljoonaan ja käytyään Pietarsaaren tykistökoulun kurssin hän osallistui Ahvolan taisteluun ja oli mukana myös Viipurin valtauksessa.

Vapaussodan kokemukset vaikuttivat voimakkaasti Airon ajatusmaailmaan ja hän päätti siviiliopintojen sijaan suuntautua sotilasuralle. Airo opiskeli École Spéciale Militaire de Saint-Cyrissä vuosina 1920–1921 ja suoritti heti perään Ranskan sotakorkeakoulun École Supérieure de Guerren kaksivuotisen kurssin. Hän eteni luutnantista everstiluutnantiksi kahdeksassa vuodessa, eikä ollut kuin 35-vuotias saadessaan vuonna 1933 ylennyksen everstiksi ja nimityksen yleisesikunnan operatiivisen osaston päälliköksi sekä Mannerheimin johtaman puolustusneuvoston sihteeriksi. Joulukuussa 1939 Airo nimitettiin päämajoitusmestariksi ja hän vastasi niin talvisodan kuin jatkosodankin aikana kaikkien keskeisimpien sotatoimien operatiivisesta suunnittelusta. Talvisodan jälkeen Airo ylennettiin kenraalimajuriksi ja vuonna 1942 kenraaliluutnantiksi.

Airo oli kylmähermoinen sotapäällikkö ja viileän harkinnan mies myös siviilissä, mutta Suomi ja suomen kieli olivat hänelle erottamaton kokonaisuus. Edwin Linkomiehen muistelmiin sisältyvä luonnehdinta Airosta ”nuoremman kansalliskiihkoon taipuvaisen upseeripolven henkisenä johtajana” on tosin yliampuva, mutta on kieltämättä totta, ettei Airo millään muotoa salaillut vastenmielisyyttään ruotsin kieltä kohtaan. Hän ymmärsi kyllä auttavasti ruotsia, eikä ollut voinut lapsuutensa Turussa täysin välttyä sitä kuulemasta, mutta puhumaan hän ei sitä suostunut. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla, kun ruotsalaisten kanssa käytiin neuvotteluja Ahvenanmaan puolustuksesta, Airo kieltäytyi käyttämästä neuvotteluissa ruotsin kieltä ja esitti lausuntonsa mieluummin ranskaksi.

Airo oli sitä mieltä, että poliittinen johto meni talvisodan aikana paniikkiin. Hän katsoi, että sotaa olisi pitänyt ja voitu liittoutuneiden tuella jatkaa aina kevääseen 1940 saakka, jolloin olisi ollut mahdollisuus päästä Suomelle edullisempaan rauhaan.

Saksan ja Suomen aseveliyhteistyö ei sekään ollut Airon mieleen. Kyse ei ollut pelkästään kansallissosialismista, vaan ylipäätään saksalaisuudesta, jota kohtaan Airo tunsi huonosti peiteltyä vastenmielisyyttä. Päämajoitusmestarin asenne ei jäänyt saksalaisilta huomaamatta ja Gestapon jatkosodan aikana laatimassa henkilöarvioinnissa kritisoitiin Airon ranskalaismielisyyttä ja esitettiin arveluja siitä, että tämä toimi jääkäriupseerien vaikutusta vastaan ja vaikutti negatiivisesti myös Mannerheimiin.

Sodan päättyessä Airo oli vasta 46-vuotias. Kauluslaatassa oli kaksi leijonaa ja kolmannen piti olla vain ajan kysymys. Lokakuussa 1944 Airolle myönnettiin Mannerheim-risti, joulukuussa hänet nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi ja tammikuussa 1945 hän sai vielä 1. luokan Vapaudenristin rintatähden, miekkojen ja tammenlehvän kera. Sitten onnetar hylkäsi suosikkinsa ja alkoi punainen painajainen: Airo pidätettiin kesäkuussa 1945 epäiltynä maanpetoksesta ja saman vuoden syyskuussa hänet pantiin ”turvasäilöön” syytettynä osallistumisesta ”aseellisen toiminnan luvattomaan valmisteluun”.

Airo oli vangittuna kaikkiaan 33 kuukautta, mutta kommunistien miehittämän ”punaisen Valpon” kuulustelijat eivät saaneet vaikenevaa kenraalia puhumaan. Ennen kuolemaansa Airo myönsi olleensa tietoinen niin kutsutun asekätkennän valmistelusta ja toimeenpanosta syksyllä 1944, mutta kuulusteluissa hän, kuten sanottu, kiisti systemaattisesti osallisuutensa asiaan. Airo pääsi vankilasta keväällä 1948 ja hänen sotilasuransa päättyi lopullisesti maaliskuussa 1949, kun tasavallan presidentti vapautti hänet ”yleisen edun vuoksi” vakinaisesta palveluksesta.

Siirryttyään reserviin Airo vetäytyi omistamalleen Ristintaipaleen tilalle, joka sijaitsi Heinolan maalaiskunnassa. Hän ryhtyi remontoimaan tilansa rakennuksia ja eli muutaman vuoden ajan hiljaista maalaiselämää, mutta antoi sitten houkutella itsensä politiikkaan. Airo osallistui ensin, omien sanojensa mukaan ”yleisön pyynnöstä”, kunnallisvaaleihin Kokoomuksen ehdokkaana ja kun menestys oli hyvä, hän suostui ehdokkaaksi vuoden 1956 valitsijamiesvaaleihin ja tuli myös valituksi Sakari Tuomiojan valitsijamiesryhmään.

Martti Turtolan mukaan politiikkaan lähteminen oli ”Airon aikaisempaa uraa ja hänen periaatteitaan ajatellen aika yllättävää”. Airolla saattoi olla, kuten Linkomies muistelmissaan toteaa, ”korostettuja poliittisia mielipiteitä”, mutta mikään poliitikkoluonne tai puoluemies hän ei todellakaan ollut. Teoksessaan ”A. F. Airo. Vahva vaikuttaja” Juhani Ruutu kertoo, että alkusysäyksen Airon poliittiselle uralle olivat antaneet Heinolan maalaiskunnan asukkaat. Yksityiskeskusteluissa Airo oli Ruudun mukaan kuitenkin perustellut politiikkaan lähtöään myös viittaamalla ”painostukseen ylhäältä päin”. Tätä viittausta Ruutu tulkitsee niin, että se saattoi tukea väitteitä, joiden mukaan Airolle ”olisi mahdollisen kriisin varalta suunniteltu tehtävää maanpuolustuksen ylimmässä johdossa”. Matti Lukkari toteaa asekätkennästä kirjoittamassaan teoksessa puolestaan, nojautuen Airon omaan kertomukseen, että kenraali K. A. Heiskanen suostui vuonna 1953 puolustusvoimain komentajaksi vain sillä ehdolla, että mahdollisen sodan syttyessä Airo kutsuttaisiin ylipäälliköksi, mitä silmällä pitäen oli jo rauhan aikana tärkeää luoda suhteet maan poliittiseen johtoon.

Airo piti valituksi tulemisen mahdollisuuksiaan vuoden 1958 eduskuntavaaleissa vähäisinä. Vanhan strategit laskelmat pettivät kerrankin perusteellisesti, sillä ääniä tuli peräti 5 455, mikä riitti kirkkaasti ykköstilaan Mikkelin läänin vaalipiirin kokoomusehdokkaiden joukossa. Airo osallistui menestyksekkäästi myös noottikriisin varjossa pidettyihin tammikuun 1962 valitsijamiesvaaleihin. Kansanedustajan valtakirjan uusiminen vajaata kuukautta myöhemmin toimitetuissa eduskuntavaaleissa ei myöskään tuottanut ongelmia, äänimäärän ollessa nyt 4 862. Airo oli ehdokkaana vielä vuoden 1966 eduskuntavaaleissa, mutta sai vain 2 151 ääntä, eikä tullut enää valituksi.

Kokoomuksen ja sen eduskuntaryhmän piirissä Airo nautti suurta arvostusta, mutta toisaalta hän oli, kuten Veikko Tavastila on todennut, ”aika yksinäinen ilmiö” sekä eduskuntatyössä että puolueessa.

Eduskunnan suuressa salissa Airo esiintyi kahdeksanvuotisen kansanedustajan uransa aikana vain muutamia kertoja. Ainoan varsinaisen maanpuolustusta koskeneen linjapuheensa hän piti joulukuussa 1961. Neuvostoliiton noottiin ja YYA-sopimukseen viitaten Airo vaati tuossa puheessaan voimakkaasti Suomen puolustuksen kohentamista ja totesi muun muassa, että ”jo yksistään meidän puolustusmenojamme vuosittain tarkastelleelle voi syntyä epäilyksiä, ei ainoastaan puolustuskyvystämme, vaan myös puolustustahdostamme”.

Airo oli eduskunnan puolustusasiainvaliokunnan jäsen ja myös enin osa toivomus- ja lakialoitteista, joiden tekemiseen hän osallistui, koski maanpuolustusasioita. Esimerkkinä mainittakoon aloitteet kertausharjoitusten lisäämisestä, upseerivajauksen poistamisesta sekä puolustusvoimien teknillisen ja lääkintähenkilökunnan aseman parantamisesta.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat vuosilta 1958–1966 vahvistavat kuvaa vaiteliaasta kenraalista, joka tuntui omaksuneen päivänpolitiikkaan nähden eräänlaisen tarkkailijan asenteen. Noottikriisin aika muodosti kuitenkin tätä sääntöä vahvistavan poikkeuksen ja kaikessa niukkuudessaankin eduskuntaryhmän pöytäkirjat marraskuulta 1961 todistavat, että Airo oli elementissään heti, kun puoluepolitiikka lakaistiin syrjään ja alettiin puhua kansakunnan kohtalonkysymyksistä.

Airon mielestä ulkoministeri Ahti Karjalaiselle oli pakko antaa ”huono arvosana tiedustelusta”, koska tämä ei ollut Moskovassa käydessään saanut selvyyttä siihen, minkälaisia takeita Neuvostoliitto Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta halusi. Suomen vaalien Airo ei uskonut neuvostoliittolaisia kiinnostavan ja hän korostikin, että vaalit ja sotilaspoliittiset neuvottelut olivat ”kaksi eri asiaa”. Neuvostoliiton sotilasjohto saattoi Airon mukaan olla kiinnostunut esimerkiksi Sallan rata- ja viestiyhteyksistä. Mitä neuvotteluihin neuvostoliittolaisten kanssa tuli, Airo halusi ne käytäväksi sotilaiden toimesta YYA-sopimuksen pohjalla. Poliittiset neuvottelut olisivat hänen mukaansa selvästi vaarallisempi vaihtoehto. ”Ei sotilaat maata myy, vaan poliitikot myyvät ja maanmittarit mittaavat”, Airo totesi ykskantaan ja varoitteli lähtemästä ”Kekkosen linjalle, kun ei tiedetä paljonko maata myydään tai vuokrataan”.

Ollessaan kansanedustajan toimensa takia Helsingissä Airo asui hotelli Tornissa, mikä oli paitsi ironista ajatellen valvontakomission aikoja, myös äärimmäisen käytännöllistä. Eduskuntaan ei ollut pitkä matka, eikä varsinkaan Suomalaiselle klubille, jossa Airo istui kansanedustajavuosinaan miltei joka ilta. Kokoomuksen kansanedustajista Airon seurueeseen kuuluivat säännöllisesti ainakin Matti Raipala ja Erkki Koivisto. Jarmo Virmavirta kertoo teoksessaan ”Pojat Suomalaisella Klubilla”, että kerran kuussa myös Kokoomuksen järjestöpäällikkö Veikko Tavastila sai Airolta puhelinsoiton, jossa hänet ja joku hänen valitsemansa toinen puoluetoimiston virkailija komennettiin klubille. Tärkeää oli, että seurueessa tällaisina iltoina, jotka vietettiin niin sanotusti pidemmän kaavan mukaan, oli kenraalin itsensä lisäksi aina kaksi miestä. Tavastilan ihmeteltyä alkuun miksi, Airo oli kuulemma selittänyt pokkana, että ”kun ilta on lopussa, kantaa toinen päästä ja toinen jaloista”. Suomalaisen klubin piirissä Airo oli todellinen legenda ja hänen muotokuvansa riippuu vielä tänäkin päivänä klubin johtokunnan huoneessa arvokkaimmalla mahdollisella paikalla.

Airo kuului Kokoomuksen eduskuntaryhmän valtuuskuntaan, mutta varsinaisen puolueorganisaation puolella hänellä ei ollut mitään luottamustoimia ja läheisjärjestöistäkin hän vaikutti vain Snellman-Säätiön hallituksessa. Jäätyään pois eduskunnasta Airo osallistui kotiseudullaan rotary-toimintaan, jonka lisäksi hän toimi pitkään Pohjolan ja Kansallis-Osake-Pankin Heinolan konttorien valvojana.

Kun Airon mittavaa elämäntyötä pyritään kokonaisuutena arvioimaan, ei hänen toimintaansa yhteiskunnallisena vaikuttajana ole mitään syytä väheksyä. Toisaalta Martti Turtola on varmasti oikeassa sanoessaan, että ”poliitikoksi Airosta ei oikein ollut”. Kahdeksan vuotta kestänyt ura kokoomuslaisena kansanedustajana ei myöskään tee Airosta ”poliittista kenraalia” ja ilman muuta selvää on, että Aksel Fredrik Airo kuuluu kansamme suurmiesten joukkoon nimenomaan sotilaana ja sodanjohtajana.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten huhtikuussa 2010


Airo (v:een 1906 Johansson), Aksel Fredrik S 14.2.1898 Turku, K 9.5.1985 Heinolan maalaiskunta. V talonomistaja Otto Fredrik Johansson ja Amanda Vilhelmina Grönlund. P Aino Vilhelmiina Vuori 1924–. PV maanviljelijä Johan Henrik Vuori ja Vilhelmiina Lehtinen. L Aila Aino (s. 1926), Anja Aino (s. 1928)

Ylioppilas 1917, Suomen tykistökoulun kurssi 1918, täydennyskurssi 1919, École Spéciale Militaire, St. Cyr, Ranska 1920–1921, École Supérieure de Guerre, Ranska 1921–1923

KTR 1:n nuorempi upseeri Lappeenrannassa 1918, KTR 2:n patterinpäällikkö ja patteriston komentaja Lappeenrannassa ja Viipurissa 1918–1920, yleisesikunnan toimistoupseeri ja toimistopäällikkö 1920–1928, Polkupyöräpataljoonapataljoona 2:n komentaja Valkjärvellä 1929–1931, yleisesikunnan toimistopäällikkö 1931–1933, operatiivisen osaston osastopäällikkö 1933–1939, puolustusneuvoston sihteeri 1933–1939, päämajoitusmestari 1939–1944, yleisesikunnan päällikkö 1944–1949, pidätettynä ns. asekätkentäjutun yhteydessä 1945–1948, maanviljelijä Ristintaipaleen tilalla Heinolan maalaiskunnassa 1938–1985

Kansanedustaja Mikkelin läänin vaalipiiri 22.7.1958–4.4.1966, puolustusasiainvaliokunta, suuri valiokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1956, 1962

Heinolan maalaiskunnan kunnanvaltuuston jäsen 1954–1966

Yleisesikunnan kunniatuomioistuimen jäsen 1926–1928 ja 1932–1933, Suomen Sotilasaikakauslehden toimituskunnan jäsen 1926–1929 ja 1933, Suomen Upseeriliiton johtokunnan jäsen 1928–1930, Association des Amis de Saint-Cyrin jäsen 1932–1985, Suomen Sotatieteellisen Seuran varapuheenjohtaja 1933–1939, Snellman-Säätiön hallituksen jäsen 1954–1985, Suomen Upseeriliiton kunniajäsen 1956

Kenraaliluutnantti 1942

Mannerheim-ristin ritari 1944

Liikekannallepanosalaliitto (1948); Mannerheim ylipäällikkönä vuosien 1939–45 sodissa. Teoksessa C. G. Mannerheim. Suomen Marsalkka (1951); Puolustustaisteluni v. 1947 (1979)


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Edwin Linkomies: Vaikea aika. Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44 (1970); Matti Lukkari: Asekätkentä (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Juhani Ruutu: A. F. Airo. Vahva vaikuttaja (1989); Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo. Taipumaton kenraali (1997); Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo. Teoksessa Kansallisbiografia, 1 (2003); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarmo Virmavirta: Pojat Suomalaisella Klubilla. Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista (2001)

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Matti Heikkilä

PÄLKÄNELÄINEN PATRIOOTTI






MATTI HEIKKILÄ (1890–1965)





Kunnallisneuvos Matti Heikkilä oli Kokoomuksen maataloussiiven voimahahmo ja puolueen eturivin vaikuttajia sotavuosista 1950-luvun puoliväliin. Hän toimi muun muassa puoluevaltuuskunnan ja puoluehallituksen varapuheenjohtajana sekä Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtajana.


Pälkäneellä maanviljelijä Kustaa Heikkilän perheeseen vuonna 1890 syntyneen Matti Heikkilän opintie vei kansakoulun jälkeen maanviljelyskouluun ja maamiesopistoon, josta hän valmistui vuonna 1911. Työskenneltyään muutaman vuoden maataloustyönjohtajana ja maanviljelysneuvojana eri paikkakunnilla Heikkilä palasi Pälkäneelle, jossa hän toimi maanviljelijänä 1915–1953 sekä Suomen maatalousosakepankin konttorinjohtajana 1921–1938. Heikkilä osallistui aktiivisesti myös kotipaikkakuntansa kunnalliseen elämään toimien muun muassa kunnanvaltuuston ja kunnallislautakunnan puheenjohtajana.

Eduskuntavaaleissa Matti Heikkilä oli ensimmäisen kerran ehdolla vuonna 1936 saaden hieman alle 2 000 ääntä, mikä riitti neljänteen sijaan Pohjois-Hämeen kansallisliiton ehdokkaiden joukossa, mutta ei vielä läpipääsyyn. Ehdokkuus seuraavan vuoden valitsijamiesvaaleissa ei sekään tuottanut toivottua tulosta, mutta heinäkuun 1939 eduskuntavaaleissa kannatusta oli jo riittävästi ja Heikkilä valittiin yhdessä Toivo Horellin kanssa edustamaan Pohjois-Hämeen kokoomusväkeä sotavuodet istuneeseen niin kutsuttuun pitkään parlamenttiin.

Talvisodan aikana Heikkilä profiloitui Kokoomuksen eduskuntaryhmässä kaikkien rauhanpyrkimysten johdonmukaisena vastustajana. Heikkilän näkemystä siitä, ettei neuvotteluja ”raakalaismaisen” vihollisen kanssa tullut edes harkita, oli muun ohella epäilemättä omiaan vahvistamaan sekin, että hänen poikansa kaatui taisteluissa. Eduskuntaryhmän kokoontuessa 13. maaliskuuta 1940 keskustelemaan Moskovassa juuri solmitun rauhansopimuksen ratifioinnista Heikkilä ilmoitti, ettei voinut mitenkään hyväksyä aselepoa. Hän sanoi tietävänsä, ”että tämä kanta on väärä, mutta muuta en voi”. Myönnytyksenä kansallisen yksimielisyyden vaatimukselle Heikkilä ja hänen laillaan rauhantekoa kiivaasti vastustaneet Erkki Paavolainen ja Kyllikki Pohjala suostuivat lopulta kuitenkin siihen, että he pidättyisivät eduskunnassa rauhansopimusta koskevasta äänestyksestä, mikä oli hieman pienempi paha kuin vastaan äänestäminen.

Heikkilä ei hyväksynyt myöskään pääministeri Edwin Linkomiehen jatkosodan aikaisia rauhanaloitteita ja hän torjui niin ikään suoralta kädeltä Neuvostoliiton helmikuussa 1944 esittämät rauhanehdot, joihin myöntyminen olisi hänen mukaansa merkinnyt kansakunnan kuolemaa. Kun puna-armeija valloitti Viipurin, monet alkoivat spekuloida rauhanhallituksen muodostamisella, mutta Heikkilälle rauha ei edelleenkään ollut mikään vaihtoehto ja hän muistutti suomalaisten tapelleen aikoinaan Siikajoellakin. Heikkilän rauhanpyrkimyksiä vastustava linja piti loppuun saakka ja hän äänesti syyskuun alussa 1944 niin Kokoomuksen ryhmässä kuin eduskunnassakin rauhanneuvotteluihin ryhtymistä vastaan ja ilmoitti vielä ennen välirauhansopimuksen lopullista eduskuntakäsittelyä, että jos sopimuksen hyväksymisestä on äänestettävä, niin hän tulee äänestämään vastaan.

Moskovan rauhan myötä esille noussut ja syksyllä 1944 lopullisesti ratkaistavaksi tullut kysymys siirtoväen asuttamisesta ja maansaannista asetti Matti Heikkilän, Aku Korvenojan, Kalle Soinin ja muut Kokoomuksen maataloussiiven miehet vaikeaan tilanteeseen. Odotettiinhan heidän samaan aikaan sekä ajavan kaiken menettäneiden karjalaisviljelijöiden asiaa että puolustavan kantasuomalaisten talonpoikien vuosisataisia oikeuksia perintömaihinsa.

Heikkilä piti ”lapsellisena” pääministeri Risto Rytin pika-asutuslain lähetekeskustelun yhteydessä keväällä 1940 pitämää puhetta, jossa tämä totesi, ettei siirtoväellä ollut ”mitään lakipykäliin perustuvaa oikeutta vaatia ja saada korvauksia menetyksistään”. Heikkilän mielestä menetykset oli ilman muuta korvattava, mutta yhtä selvää oli hänen mukaansa sekin, että asutustarkoitukseen oli ensi sijassa käytettävä valtion, kuntien, seurakuntien, yhtiöiden ja muiden yhteisöjen maita. Selostaessaan Kokoomuksen eduskuntaryhmälle pika-asutuslain käsittelyä eduskunnan maatalousvaliokunnassa Heikkilä korosti, että ”viljelyskelpoista maata oli kaksi kertaa enemmän kuin viljeltyä” ja lausui käsityksenään, ettei siirtoväelle tulisi niinkään antaa valmista peltoa, vaan nimenomaan viljelyskelpoista maata, ”jonka raivaamisessa yhteiskunta auttakoon”. Eduskunnassa Heikkilä puolusti sekä pika-asutuslain yhteydessä että keväällä 1945 tiukasti myös yksityisten maanomistajien oikeutta saada täysi korvaus maistaan, jotka he joutuisivat luovuttamaan karjalaisten asutustiloiksi.

Heikkilä uudisti ongelmitta kansanedustajan valtakirjansa kevään 1945 eduskuntavaaleissa saaden kaikkiaan 4 076 ääntä. Saman vuoden syyskuussa hänet valittiin Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtajaksi, mitä tehtävää hän hoiti kymmenen vuoden ajan. Kulkiessaan kansanedustajan toimensa takia Helsingin ja Pälkäneen väliä Heikkilä poikkesi usein Tampereella ja hän oli aktiivisesti mukana piirin käytännön työssä, muun muassa varainkeräystoiminnassa. Pohjois-Hämeen Kokoomuksen 70-vuotishistoriikin kirjoittanut Laila Halme toteaa Heikkilästä, että tämä oli paitsi aktiivinen piirin puheenjohtaja, ”myös innostunut ja tarmokas kansanedustaja, joka selkeästi uskoi suomalaisten mahdollisuuksiin selvitä vaikeista ajoista ja joka tästä syystä onnistui valamaan tulevaisuudenuskoa piirinsä asujaimistoon”.

Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja ja valtuuskunnan työvaliokunnan jäsen Heikkilästä tuli vuonna 1946. Hänet valittiin puoluejohtoon eräänlaisena ”kiintiöagraarina”, mutta poliitikkona ja puoluevaikuttajana Heikkilä oli toki paljon muutakin kuin vain talonpoikaisjohtaja.

Heikkilä kuului Kokoomuksen talouspoliittisen neuvottelukunnan kantaviin voimiin ja hän oli osaltaan muotoilemassa puolueen vaaran vuosien aikaista talouspoliittista oppositiopolitiikkaa, joka kaikessa kriittisyydessään toimi myös varaventtiilinä, jonka kautta voitiin purkaa kolmen suuren hallituksia kohtaan tunnettua yleisempää tyytymättömyyttä.

Ulkopolitiikkaa ei vaaran vuosina kritisoitu kuin luotetussa seurassa ja sihteerien poissa ollessa, mutta esimerkiksi vastenmielisyytensä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kohtaan Heikkilä toi avoimesti julki ja hän äänesti yhtenä harvoista myös eduskunnassa sotasyyllisyyslakia vastaan. Suomalaiset kommunistit eivät myöskään säästyneet Heikkilän arvostelulta, eikä tämä sisäpolitiikkaa kommentoidessaan muutenkaan yrittänyt peitellä tai pehmentää poliittisia näkemyksiään, jotka edustivat varsin perinteistä konservatiivista oikeistolaisuutta.

Enin osa Heikkilän eduskunnassa käyttämistä puheenvuoroista ja tekemistä aloitteista koski luonnollisesti maataloutta ja maatalouspolitiikkaa. Heikkilä kuului myös Kokoomuksen verraten aktiivisesti toimineeseen maatalouspoliittiseen keskusvaliokuntaan sekä Pohjois-Hämeen kansallisliiton maatalousvaliokuntaan, joka perustettiin keväällä 1947.

Kokoomuksen 1940-luvun lopun vaalipropagandassa maalailtiin kauhukuvia kolhoosien Suomesta, mutta tosiasiassa Heikkilä ja muut puolueen maataloussiiven miehet olivat tuolloin enemmän huolissaan asutuspolitiikasta, jonka nimissä pirstottiin toimivia tilakokonaisuuksia ja synnytettiin jatkuvasti uusia kannattamattomia kääpiöviljelmiä, joiden toimintaedellytysten turvaamiseen valtio joutui käyttämään miljardikaupalla rahaa joka vuosi.

Kokoomuksen maatalousmiehiä huoletti myös se, että sota-ajalta peräisin olevaa maatalouspolitiikkaa jatkettiin edelleen, vaikka maataloustuotanto oli 1940-luvun lopulla palautunut miltei sotaa edeltävälle tasolle. Monien tuotteiden kohdalla puute oli jo muuttunut ylitarjonnaksi, mikä oli romahduttanut hinnat ja ajanut viljelijät ahtaalle, ”kun kustannukset eivät suinkaan ole laskeneet ja maatalouden verotus päinvastoin nousee”, kuten Kokoomuksen eduskuntaryhmän Heikkilän johdolla tammikuussa 1949 K.-A. Fagerholmin hallitukselle esittämässä eduskuntakysymyksessä todettiin.

Heikkilä suhtautui erittäin kriittisesti Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen maatalouspolitiikkaan, mutta hän ei ollut kuitenkaan halukas kaatamaan hallitusta, koska oli hyvin todennäköistä, että sen tilalle tulisi maalaisliittolais-kommunistinen yhteishallitus, joka oli kokoomuslaisittain katsoen vielä pahempi vaihtoehto. Sitä paitsi Fagerholmin hallituksella oli ansionsa, olihan se muun muassa lakkauttanut äärivasemmiston käsiin joutuneen Valtiollisen poliisin, erottanut Yleisradion kommunistisen pääjohtajan ja puuttunut tarmokkaasti kommunistien masinoimiin lakkoliikkeisiin.

Fagerholmin hallitusta ei kannattanut Heikkilän mielestä vaihtaa edes porvarilliseen koalitiohallitukseen, jollaisen muodostamisesta käytiin neuvotteluja kesällä 1949. Pääministerin paikan antaminen Urho Kekkoselle juuri presidentinvaalien alla ei Heikkilän käsityksen mukaan ollut viisasta, kuten ei myöskään sosiaalidemokraattien päästäminen oppositioon kommunistien kanssa. Enemmän kuin näistä seikoista Heikkilän kielteinen asenne hallituksen vaihtamista kohtaan johtui kuitenkin siitä, ettei hän katsonut Kokoomuksen aseman tai vaikutusvallan millään muotoa kohentuvan, vaikka hallitukseen nimitettäisiin pari kokoomuslaista ammattiministeriä.

Kokoomuslaiset olivat Kekkos-kriittisyydessään 1940-luvun lopulla hyvin yksituumaisia, mutta Fagerholmin hallituksen korvaaminen porvarihallituksella houkutteli silti monia puolueen johtomiehiä. Esimerkiksi Felix Seppälä totesi päiväkirjassaan Kokoomuksen pyrkineen aina porvarilliseen koalitiohallitukseen ja ihmetteli miten puolue voisi siitä nyt loogisesti kieltäytyä?

Eduskuntaryhmän pöytäkirjat kesäkuulta 1949 osoittavatkin, vaikka mistään varsinaisesta fraktionmuodostuksesta ei olekaan syytä puhua, tiettyä sisäistä jakaantuneisuutta yhtäältä porvariyhteistyön kannattajiin ja toisaalta niihin, jotka Heikkilän tavoin suhtautuivat torjuvasti Fagerholmin hallituksen kaatamiseen. Seppälän ohella porvariyhteistyön puolesta ryhmän kokouksessa 13. kesäkuuta puhuivat muun muassa Kyllikki Pohjala, Arvi Oksala ja Arvo Salminen. Kielteisellä kannalla hallituksen kaatamiseen ja porvarillisen hallituksen mahdollisuuksiin nähden olivat lausunnoissaan puolestaan Erkki Leikola, Johannes Virtanen, Juho Heitto, Jussi Lappi-Seppälä, Jalmari Pusa, Aarne Honka, Erkki Paavolainen, Matti Heikkilä, Arno Tuurna, T. A. Wiherheimo ja Margit Borg-Sundman. Kuten Vesa Vares on Kokoomuksen puoluehistorian kolmannessa osassa todennut, ”nimilista kertoo taipumuksesta oikealle ja asevelisiipeen”.

Heikkilä esiintyi usein myöhemminkin jarrumiehenä, kun Kokoomus määritti kantaansa hallituskysymykseen. Otettakoon esimerkiksi vain syksy 1952, jolloin Heikkilä kyseenalaisti hallitukseen pyrkimisen kokonaan ja katsoi, että oppositiossa oli sittenkin enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin 2–3 ministerillä, joiden mukanaolo hallituksessa vain sitoisi eduskuntaryhmää ja puoluetta.

Heikkilä toimi Kokoomuksen puoluehallituksen varapuheenjohtajana 1950–1954, jonka lisäksi hän oli eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja vuosien 1951 ja 1953 valtiopäivillä.

1950-luvun alkupuolella Heikkilä otti aktiivisesti osaa myös Kokoomuksen taloustoimikunnan työskentelyyn ja hän oli ideoimassa muun muassa vuonna 1953 perustettua Kokoomuksen Tukea, jonka toimitusjohtajan tehtäviäkin hän hoiti lyhyen aikaa. Kokoomuksen Tuki ei onnistunut löytämään pysyvää ratkaisua Kokoomuksen talousongelmiin, mutta eräässä suhteessa tuo vuonna 1959 lakkautettu organisaatio jätti pysyvän jäljen toiminnastaan. Pyrkiessään hankkimaan puolueelle varoja Kokoomuksen Tuki näet käynnisti vuonna 1954 ilmoitustulojen hankkimista silmällä pitäen Kansallinen Pohja-nimisen julkaisun, jonka seuraajaksi perustettiin seuraavana vuonna järjestölehti Nykypäivä, joka jatkaa edelleen ilmestymistään.

Matti Heikkilä ei lähtenyt enää ehdolle kevään 1954 eduskuntavaaleihin, mutta puoluehallituksen ja puoluevaltuuston jäsenenä hän joutui kuitenkin ottamaan osaa Kokoomukselle tappiollisten vaalien jälkipyykkiin. Muiden Kokoomuksen maatalousmiesten tavoin Heikkilä piti Sakari Tuomiojan hallituksen surullisenkuuluisaa maitopäätöstä eräänsä vaalitappiota selittävänä tekijänä, mutta osaltaan se johtui hänen mukaansa myös mainostuksen heikkoudesta. Kansanpuolueen vaalimenestyksen salaisuus piili Heikkilän mukaan puolestaan siinä, ”että kansa kaipaa humpuukia”.

Heikkilä oli pitkän elämänsä aikana nähnyt poliittisen vuoroveden nousevan ja laskevan kerran jos toisenkin, eikä hän hyväksynyt alkuunkaan joidenkin kokoomuslaisten miltei paniikinomaista halua ryhtyä ripeästi uudistamaan puolueen politiikkaa ja toimintatapoja. Heikkilä varoitteli hätiköidyistä johtopäätöksistä ja vakuutti huhtikuun lopulla 1954 pidetyssä puoluevaltuuston kokouksessa, että ”kyllä se aate, mitä kokoomuspuolue on tähän saakka noudattanut, kyllä se pätee vielä edelleenkin” – ”Isänmaallinen ja kansallinen henki, ne ovat ne perustekijät, joihin meidän täytyy turvautua.”

Kansanedustajan uransa jälkeen Heikkilän toimi vuosina 1955–1956 vielä Kokoomuksen talouspäällikkönä, mutta joutui marraskuussa 1956 terveydellisistä syistä jättämään tuon tehtävän. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen ja Snellman-Säätiön hallituksen jäsenenä Heikkilä pysyi vuonna 1965 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.


PETRI NUMMIVUORI


Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten maaliskuussa 2010


Heikkilä, Matti Ilmari S 16.1.1890 Pälkäne, K 23.5.1965 Pälkäne. V maanviljelijä Kustaa Heikkilä ja Ida Maria Taattu. P Hilja Josefiina Klemola 1914–.

Kansakoulu, maanviljelyskoulu 1909, maamiesopisto 1911

Maataloustyönjohtaja Vanajalla 1910–1912, Joroisissa 1913, Peräpohjolan maanviljelysseuran maatalousneuvoja 1913, Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran maanviljelysneuvoja 1915, maanviljelijä Pälkäneellä 1915–1953, Suomen maatalousosakepankin Pälkäneen konttorin johtaja 1921–1938

Kansanedustaja Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri 1.9.1939–28.3.1954, laki- ja talousvaliokunta, maatalousvaliokunta, suuri valiokunta, valtiovarainvaliokunta, kansaneläkelaitoksen valtuutettu, tasavallan presidentin valitsijamies 1950

Kokoomuksen valtuuskunnan/puoluevaltuuston jäsen 1945–1955, varapuheenjohtaja 1946–1951, Kokoomuksen valtuuskunnan työvaliokunnan/puoluehallituksen jäsen 1946–1954, puoluehallituksen varapuheenjohtaja 1950–1954, Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja 1951 ja 1953, Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtaja 1945–1956, Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen jäsen 1946–1965, Snellman-Säätiön hallituksen jäsen 1951–1965

Pälkäneen kunnanvaltuuston ja kunnallislautakunnan puheenjohtaja

Hämeen läänin meijeriliiton johtokunnan, Pälkäneen sähkö osakeyhtiön johtokunnan ja Maataloustuottajain Pohjois-Hämeen piiriliiton johtokunnan puheenjohtaja, Valion hallintoneuvoston, Vakuutusyhtiö Auran hallintoneuvoston, Karjakunnan hallintoneuvoston, Hämeen sähkö osakeyhtiön hallintoneuvoston, Länsi-Suomen karjan säätiön hallituksen, Osuuskunta Maantuotteen hallituksen, Tampereen kirjapainon johtokunnan ja MTK:n valtuuskunnan jäsen

Korpraali

Kunnallisneuvos 1943


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan pöytäkirjat, Kokoomuksen puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat, Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Laila Halme: Härkäpäiset. Pohjois-Hämeen Kokoomus ry 1919–1989 (1989); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Vesa Vares, Ari Uino: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944 (2007); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)