NIILO HONKALA (1906–1994)
Kokoomuksen asevelisukupolven johtohahmoihin lukeutunut Niilo Honkala toimi kansanedustajana 1945–1958 ja puoluesihteerinä 1946–1957. Itseään enemmän organisaattorina kuin poliitikkona pitänyt Honkala rakensi yhdessä järjestösihteeri Onni Rantalan kanssa Kokoomukselle modernin puolueorganisaation, profiloitui konservatismin puolestapuhujana ja toimi Nykypäivä-lehden päätoimittajana vuosina 1955–1962.
ETULINJASTA EDUSKUNTAAN
Niilo Honkala johti talvisodassa Koski Tl:n miehistä koottua komppaniaa (3./JR 14), joka osallistui ankariin puolustustaisteluihin Muolaanjärvellä ja Summassa. Jatkosodan alussa kapteeni Honkala toimi jalkaväkirykmentti 35:n valistusupseerina, kunnes hänestä 3.10.1941 – 35-vuotispäivänään – tuli Kenjakin harjanteilla Itä-Karjalassa niin kutsutun Loimaan pataljoonan (III/JR 35) komentaja.
Kenjakin lisäksi Loimaan pataljoona taisteli Honkalan johdolla Mäntyselässä, Karhumäessä, Krivillä, Poventsassa, Stalinin kanavalla ja Seesjärvellä. Pataljoonan voitoista komeimpia oli ”Karhumäen lukoksi” kutsutun Mäntyselän valtaus 24.10.1941, jota käytetään sotilasopetuslaitoksissamme vielä tänäkin päivänä malliesimerkkinä ihanteellisesta rintamahyökkäyksestä.
Honkala johti Loimaan pataljoonaa lokakuuhun 1943 saakka, jonka jälkeen hän toimi JR 35:n esikuntapäällikkönä ja rykmentin II pataljoonan komentajana. Majuriksi 14.3.1944 ylennetty Honkala oli pataljoonansa kanssa siirtymässä kohti Kannaksen ratkaisutaisteluita, kun hän joutui 22.6.1944 Soutjärvellä liikenneonnettomuuteen, joka vei hänet useiksi viikoiksi Sotasairaalaan, mistä hän palasi Ihantalaan elokuun puolivälissä, nyt rykmenttiupseeriksi. Reserviläisenä Honkala kotiutettiin palveluksesta 4.10.1944.
Honkalalla ei sodasta palatessaan ollut minkäänlaisia politiikkaan liittyviä urasuunnitelmia, eikä hän omien sanojensa mukaan tuossa vaiheessa edes ymmärtänyt puoluepolitiikasta mitään. ”Neljä vuotta oli oltu samaa puoluetta ja sanomalehdistäkin oli lähinnä seurattu isänmaan yleisiä asioita”, Honkala muistelee Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa.
Porvarillisten puolueiden taholla poikkeuksellisen ansioitunut reservin upseeri oli kuitenkin pantu merkille. Ensimmäisenä Honkalaan otti yhteyttä Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja, kansanedustaja ja puoluesihteeri Aarne Honka, joka sattumoisin oli myös Honkalan vanha opettaja. Herrat tapasivat Hamburger Börsissä, jonka silloisen antimiltaan sangen niukan lounaspöydän ääressä sovittiin Honkalan asettumisesta Kokoomuksen ehdokkaaksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa.
Joitakin aikoja myöhemmin Honkalan puheille saapui hänen ystävänsä ja aseveljensä Arvo Korsimo, joka suorasukaiseen tapaansa kysyi, ryhtyisikö Honkala maalaisliiton kansanedustajaehdokkaaksi. Honkala kertoi jo allekirjoittaneensa ehdokassitoumuksen Kokoomuksen kanssa ja ilmoitti vielä varmemmaksi vakuudeksi, ”etten missään tapauksessa olisi ruvennut maalaisliiton ehdokkaaksi, koska pidin sen ohjelmaa kovin taantumuksellisena”.
Honkalan kevään 1945 vaalikampanja oli hyvin asevelihenkinen. Mainoksissa korostettiin hänen sotilaallisia ansioitaan ja todettiin turhia kursailematta, että Honkala oli ainoa Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä ”ehdokkaana oleva tulilinjojen mies, jolla on valituksi tulemisen mahdollisuus, jopa sitä voidaan pitää varmanakin”.
Honkala sai kaikkiaan 3 888 ääntä, mikä riitti kirkkaasti läpimenoon ja oli samalla korkein kokoomuslaisen ehdokkaan Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttama äänimäärä. Toisena kokoomuslaisena Varsinais-Suomesta valituksi tuli rovasti Leo Leppä, joka hänkin oli vaalien ensikertalaisia.
Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa Honkala kertoo jääneensä aprikoimaan, ”johtuiko äänimääräni siitä, että ne kaksi pataljoonaa, joiden komentajana olin sodan ajan ollut, oli koottu juuri näiltä alueilta”. Oma vaikutuksensa hyvään vaalitulokseen saattoi Honkalan mukaan olla myös J. K. Paasikiven puheella ”uusista kasvoista”. ”Ihmiset, jotka olivat aikoneet äänestää vanhaa kasvoa, Honkaa, joutuivat ymmälle, mutta ajattelivat, että perään annetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä: lisättiin yksi tavu ja niin syntyi uusi kasvo, Honkala. Poliittisten kasvojen peruspiirteissä ei tainnut tapahtua näinkään suurta muutosta.”
KONSERVATIIVI
Aatteellisesti ja poliittisten näkemystensä puolesta Niilo Honkala edusti todellakin jatkuvuutta, mikä helposti unohdetaan korostettaessa hänen rooliaan organisatorisena uudistajana. Honkala oli konservatiivinen patriootti ja tiukkalinjainen antikommunisti, eivätkä hänen poliittiset linjanvetonsa missään olennaisessa suhteessa poikenneet esimerkiksi juuri Aarne Hongan tai muiden vanhan koulun konservatiivien näkemyksistä.
Honkala oli lähtöisin maanviljelijäperheestä ja hänen aatteellinen katsomuksensa rakentui talonpoikaisen konservatismin ikiaikaiselle perustalle. Kokoomuksen piirissä esiintyessään Honkala teki toisinaan myös viittauksia 1930-lukuun kiitellen silloisen oikeistopolitiikan ansioita, joita ei hänen mukaansa ollut syytä unohtaa tai ryhtyä kiistämään, vaikka poliittinen yleistilanne olikin syksyn 1944 tapahtumien myötä perinpohjaisesti muuttunut.
Honkala profiloitui jo poliittisen uransa alkuvuosina konservatismin aatteen puolustajana ja puolestapuhujana. Konservatismi oli 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jatkuvasti ankaran kritiikin ja suoranaisen mustamaalauksen kohteena, eikä aatetta ollut aivan helppo markkinoida varsinkaan nuoremmalle väelle, joka herkästi yhdisti sen vanhoillisuuteen, taantumuksellisuuteen ja kaikinpuoliseen kalkkeutuneisuuteen.
Kokoomuksen omassakin piirissä vallitsi jonkinasteista epätietoisuutta puolueen johtavan aatteen todellisesta sisällöstä ja sen velvoituksista harjoitettavalle politiikalle. Honkala saikin tehdä ahkerasti valistustyötä joukkojen keskuudessa, jonka lisäksi puolueen julkaisuissa ilmestyi hänen aatepoliittisia kirjoituksiaan.
Honkalan konservatismia koskevista kirjoituksista merkittävimpänä on pidettävä vuonna 1949 julkaistua pamflettia ”Konservatismi elämänkatsomuksena”, jossa kiteytyy erinomaisella tavalla Kokoomuksen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla noudattama asenteellisesti vanhakonservatiivinen ja talous- ja sosiaalipoliittisesti vanhaliberaalinen poliittinen linja.
ORGANISAATTORI
Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen soitti kesällä 1946 Honkalalle ja kerrottuaan, että Aarne Honka aikoi jättää puoluesihteerin tehtävät, ”kysyi olisinko valmis jatkamaan siinäkin hänen jälkiään”. Honkala ei vastannut siltä istumalta mitään, mutta lupasi harkita asiaa.
Tarjolla oli jättiläismäinen urakka, sillä Kokoomuksella ei tuolloin tosiasiallisesti ollut lainkaan säännöllisesti toimivaa puolueorganisaatiota. Kansallisseurat viettivät vaalien välillä hiljaiseloa, piirijärjestöiltä puuttui kokopäivätoimisia virkailijoita, eikä keskustoimistokaan paljoa muuta ollut kuin puolueen postikonttori.
Organisaation alennustila ei näyttänyt juuri vaivaavan vanhemman polven kokoomuslaisia, jotka vannoivat vain ja ainoastaan aatteen nimeen. Heidän mielestään järjestötoiminta oli turhaa ja arveluttavaakin, lähinnä vasemmistolaisille joukkoihmisille sopivaa banaalia puuhastelua, johon itseään kunnioittavan kokoomuslaisen ei ollut syytä tuhlata kallisarvoista aikaansa.
Kokoomuksen piiriin syksyn 1944 jälkeen tulleet sotasukupolven miehet suhtautuivat järjestötoimintaan huomattavasti 1920–30-lukulaisia edeltäjiään myönteisemmin. He tiedostivat olosuhteiden muuttuneen ja ymmärsivät, ettei pelkällä ylevällä aatteellisuudella enää pärjätty poliittisessa kamppailussa, jota käytiin nyt arkipäivän areenoilla: työmaakopeissa, konttoreissa ja kaupan tiskillä. Nuoren polven käsityksen mukaan Kokoomuksen oli muiden puolueiden tavoin mentävä kansan pariin ja vahvistettava tuntuvasti organisaatiotaan, muuten vastustajien puoluearmeijat jyräisivät sen armotta jalkoihinsa.
Honkala ilmoitti loppukesästä 1946 Salmiselle olevansa valmis ottamaan vastaan puoluesihteerin tehtävät. Hän ei suinkaan lähtenyt soitellen sotaan, vaan oli asioita kesän mittaan pohtiessaan laatinut 12-sivuisen ”puoluetoiminnan tehostamisohjelman”, jonka avulla Kokoomuksesta oli tarkoitus tehdä nykyaikainen poliittinen puolue, jolla olisi iskukykyinen organisaatio ja joka kykenisi taistelemaan äänistä myös poliittisen arjen toiminnalla.
Honkalan ei tarvinnut lähteä yksin vetämään Kokoomuksen organisaatiouudistusta, sillä hän sai aisaparikseen kapteeni Onni Rantalan, jatkosodan aikaisen komppanianpäällikkönsä, joka palkattiin syksyllä 1946 Kokoomuksen järjestösihteeriksi.
Honkala ja Rantala suhtautuivat hankkeeseensa erittäin kunnianhimoisesti, eivätkä jättäneet mitään sattuman varaan, vaan väänsivät kaiken mahdollisen rautalangasta. Keskustoimistolta lähti 1940-luvun lopulla kentälle valtaisa määrä aineistoa, jonka kirjo ulottui yksittäisen tukimiehen toimintaohjeista puolueen aatehistoriallista taustaa koskeviin analyyseihin.
Honkala korosti ”Kokoomuspuolueen käsikirjaan” vuonna 1947 kirjoittamassaan artikkelissa tukimiesorganisaation merkitystä. Tukimiesten verkosto muodosti hänen mukaansa ”Kokoomuksen kenttäarmeijan”, jonka tarkoituksena oli ”saavuttaa kosketus jokaiseen kylään ja kulmakuntaan, jokaiseen mieheen ja naiseen”.
Tukimiesverkoston päätehtävänä oli vaalien valmisteluvaiheessa suorittaa vaadittavat työt kentällä ja vaalipäivinä mobilisoida Kokoomuksen kannattajajoukot vaaliuurnille. Mutta verkostoa voitiin käyttää puolueen toiminnassa hyväksi monissa muissakin tehtävissä, eikä sitä saanut vaalien välillä päästää rappeutumaan, Honkala tähdensi. Verkostosta oli päinvastoin ”pyrittävä luomaan puolueelle vakinainen toimintaorganisaatio”.
Honkala selosti kirjoituksessaan tukimiesorganisaation teoreettista rakennetta, antoi yksityiskohtaisia neuvoja verkoston luomiseen ja selvitti juurta jaksaen sen keskeisimpien toimihenkilöiden tehtäviä ja vastuualueita. Samalla perinpohjaisuudella hän määritteli ”Kokoomuspuolueen käsikirjassa” myös piiritoimikuntien ja piirisihteerien tehtävät.
Honkalan ja Rantalan tavoitteena oli ”koota kaikki Kokoomusta äänestävät ja oikeistolaisesti ajattelevat henkilöt puoluejärjestöön”, kuten vuonna 1949 julkaistussa pamfletissa ”Kansallisseura ja sen toiminta” todettiin. He puhuivat väsymättä organisoitumisen tärkeydestä, korostivat johtajuuden merkitystä ja laativat koulutusta sekä valvonta- ja tarkastustoimintaa koskevia suunnitelmia. He haaveilivat myös kattavan puolueverotuksen toimeenpanosta.
Herrojen uurastus kantoi siinä suhteessa hedelmää, että Kokoomuksen organisaatio kiistatta voimistui, puolueen jäsenmäärä kasvoi ja toimintakulttuuri modernisoitui. Merkittävänä saavutuksena on pidettävä myös vuonna 1950 toteutettua sääntöuudistusta, jonka myötä Kokoomuksen sangen elitistinen, Helsinki-keskeinen ja turhan moniportainen hallintomalli ajettiin alas. Tilalle rakennettiin puoluekokouksen, puoluevaltuuston ja puoluehallituksen selkeäpiirteiseen työnjakoon perustuva organisaatio, jossa vallankäyttäjät valittiin demokratian perusperiaatteita noudattaen.
Monet kunnianhimoiset tavoitteet jäivät kuitenkin saavuttamatta, mikä johtui ennen muuta kokoomuslaisten passiivisuudesta ja haluttomuudesta tehdä uhrauksia puolueen hyväksi.
Honkala ja Rantala eivät vielä 1940-luvun lopulla uskoneet, että ”kokoomuslainen olisi auttamattomasti vieras järjestötoiminnalle”. Heidän mukaansa tarvittiin ainoastaan, kuten eräässä keskustoimiston julkaisemassa selvityksessä todettiin, ”tavallista voimakkaampia ulkonaisia sysäyksiä, toiminnan tarvetta, valistusta aktiivisen kenttätoiminnan merkityksestä sekä säännöllistä painetta ylhäältäpäin”.
Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan, vaan keskustoimistoon saapuneissa toimintakertomuksissa ja raporteissa valiteltiin vuodesta toiseen, ettei käytännön puoluetyö kiinnostanut Kokoomuksen rivijäseniä. Nämä eivät myöskään olleet halukkaita tukemaan puoluettaan taloudellisesti, mikä tuskin johtui vähävaraisuudesta, vaan pikemmin siitä, ”että meidän piirissämme on liikaa totuttauduttu sellaiseen ajatukseen, että varojen puoluetoimintaan olisi tultava jostakin mystillisestä ulkopuolisesta lähteestä suurin piirtein ilman omia uhrauksiamme ja ilman järjestön varsinaista omakohtaista toimintaa”, kuten puolueen rahastonhoitaja Tuure Junnila syksyllä 1952 osuvasti totesi.
Honkala ja Rantala olivat muutamassa vuodessa luoneet miltei tyhjästä Kokoomukselle nykyaikaisen puolueorganisaation, mutta heidänkin oli myönnettävä, etteivät he kyenneet muuttamaan kokoomuslaisten passiivista perusluonnetta. He eivät luopuneet toivosta missään vaiheessa, mutta varsinkin lukiessa Rantalan suomalaisesta konservatismista 1950- ja 1960-luvuilla kirjoittamia teoksia voi havaita, että niissä samat kokoomuslaisen puolueihmisen kielteiset ominaispiirteet, joihin vielä 1940-luvulla uskottiin voitavan vaikuttaa, on esitetty ikään kuin kiveen hakattuina tai ainakin Kokoomuksen siihenastisen historian kiistattomasti vahvistamina tosiasioina.
POLIITTINEN PUOLUESIHTEERI
Honkalan puoluesihteerinä suorittama organisatorinen uudistustyö ylitti epäilemättä merkittävyydessään kaikki hänen puhtaasti poliittista laatua olevat saavutuksensa, mutta ei hän poliitikkonakaan mikään kevyen sarjan mies ollut, kaukana siitä.
Eduskunnassa Honkala osallistui aktiivisesti maanpuolustuskysymysten käsittelyyn ja piti tätä politiikan osa-aluetta itselleen läheisimpänä. Hänellä oli merkittävä rooli myös taistelussa, jota Kokoomus joutui 1940-luvun lopulta alkaen käymään keskiluokan kannatusta havitelleita uusia poliittisia ryhmittymiä – ensin Itsenäistä Keskiluokkaa ja vuodesta 1951 Suomen Kansanpuoluetta – vastaan.
Puoluesihteerinä Honkalalla oli luonnollisesti keskeinen asema Kokoomuksen vaalimanööverien suunnittelussa ja toteutuksessa. Puoluesihteerin ominaisuudessa hän oli niin ikään mukana kaikissa tärkeimmissä neuvotteluissa, joita Kokoomus kävi muiden poliittisten puolueiden kanssa.
Kokonaisuutena arvioiden Honkala oli kiistatta yksi 1950-luvun ensimmäisen puoliskon vaikutusvaltaisimmista kokoomuslaisista, vaikkei hän puolueen eduskuntaryhmässä kohonnutkaan kovin näkyväksi linjanvetäjäksi. Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara olivat tietysti merkittävyydessään omaa luokkaansa ja Uuden Suomen päätoimittaja Lauri Aho mielipidevaikuttajana vertaansa vailla. Heti seuraavina tulivat kuitenkin Päiviö Hetemäki, Tuure Junnila ja Niilo Honkala, heidän jälkeensä puolestaan sellaiset vanhemmat polven tekijämiehet kuin Matti Heikkilä ja Arno Tuurna, sitten T. A. Wiherheimo ja Felix Seppälä.
Vahva ja poliittisesti aktiivinen puoluesihteeri oli 1950-luvun Suomessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Honkala oli aikakautensa tuote, mutta ei likimainkaan samanlainen jyrä kuin maalaisliiton Arvo Korsimo tai sosiaalidemokraattien Väinö Leskinen. Silti monet kokoomuslaiset kokivat Honkalan aseman puolueessa turhan dominoivaksi ja varsinkin Kokoomuksen nais- ja nuorisojärjestöjen edustajat sekä eräiden piiriliittojen nokkamiehet olivat sitä mieltä, ettei puoluesihteeri saisi lainkaan osallistua politiikkaan, vaan että tämän tulisi omistautua pelkästään järjestötyölle.
Puoluesihteerikysymyksen noustua esille puoluevaltuustossa keväällä 1955 Honkala käytti laajan puheenvuoron, jossa hän todisteli, ettei samanaikainen kansanedustajana toimiminen suinkaan tehnyt mahdottomaksi puoluesihteerin toimen täysipainoista hoitamista, kuten kriitikot väittivät. Honkala muistutti, että puoluejohto oli hänet puoluesihteeriksi kutsuessaan pitänyt kansanedustajuutta pelkästään positiivisena asiana. Mitään valituksia puoluehallitukselle ei myöskään ollut tullut. Honkalan mukaan kansanedustajuus oli sitä paitsi ollut eduksi politiikan seuraamisessa ja kansanedustajana hän kertoi niin ikään päässeensä henkilökohtaiseen kosketukseen ja jopa ystävyyssuhteisiin monien ulkomaisten konservatiivipoliitikkojen kanssa. Honkala vetosi myös ”nykyaikaiseen valtiotieteelliseen käsitykseen”, jonka mukaan puoluesihteerin ja muiden keskustoimiston johtavien virkailijoiden tuli toimia ennen muuta poliittisina ajattelijoina ja puoluetoiminnan suunnittelijoina, ei pelkkinä matkasihteereinä ja tupailtojen puhujina.
Kiistaan puoluesihteerin asemasta sekoittui myös annos henkilökohtaisia kaunoja. Kiivaimmin Honkalaa vastaan näet agitoivat hänen kanssaan pitkään huonoissa väleissä ollut Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtaja Liisa Mäkinen sekä puolueen Satakunnan piirin toiminnanjohtaja Onni Honkasalo, jonka kanssa Honkala oli ajautunut törmäyskurssille erään varainkeräysoperaation jälkiselvittelyjen yhteydessä. Oireellista oli sekin, ettei Kokoomuksen puheenjohtajaksi keväällä 1955 valittu Jussi Saukkonen tehnyt elettäkään puolustaakseen Honkalaa mainitun vuoden syksyllä, kun tämä joutui puoluevaltuustossa jälleen kiivaan ja entistä asiattomammaksi äityneen kritiikin kohteeksi.
Honkalan vastainen oppositio teki myyräntyötään uutterasti ja Liisa Mäkisen toimiessa ”päällepäsmärinä” puoluehallitus antoi kesäkuussa 1956 Honkalalle kehotuksen erota puoluesihteerin toimesta yhden vuorokauden kuluessa, muuten seuraisi erottaminen. Aivan noin itäeurooppalaisin menoin ei puoluesihteerin vaihdos lopulta tapahtunut, vaan Honkalan ero lykkääntyi tammikuuhun 1957, jolloin uudeksi puoluesihteeriksi valittiin maisteri Kalevi Teräsalmi Mikkelistä.
Niilo Honkalan 13 vuotta kestänyt kansanedustajan ura päättyi kesän 1958 eduskuntavaaleihin, joissa hän sai vain 3450 ääntä ja jäi kolmannelle sijalle Varsinais-Suomen Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa. Putoaminen oli hienoinen yllätys, sillä Honkala oli ollut Turun läänin eteläisen vaalipiirin suosituin kokoomusehdokas vuosien 1945 (3888 ääntä), 1948 (8640) ja 1951 (4597) eduskuntavaaleissa sekä vuosien 1950 (5042) ja 1956 (6138) valitsijamiesvaaleissa. Kokoomukselle tappiollisissa vuoden 1954 eduskuntavaaleissa maatalousehdokas Kalervo Saura oli ollut ykkönen, mutta silloinkin Honkalaa oli äänestänyt 4681 varsinaissuomalaista.
Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa Honkalan putoamista selitetään sillä, että tämä ”oli äänestäjien silmissä ehkä liiaksi ’helsinkiläistynyt’ toimiessaan Kokoomuksen puoluesihteerinä”. Oman vaalipiirin asioiden hoitoon ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, sen Honkala on itsekin auliisti myöntänyt, mutta lienee sittenkin niin, että ajolähtö puoluesihteerin paikalta vaikutti hänen eduskunnasta putoamiseensa ”helsinkiläistymistä” enemmän. Unohtaa ei sovi sitäkään, että Honkala menetti vuoden 1958 vaaleissa melkoisesti äänestäjiään piirin uudelle kokoomuslaiselle äänikuninkaalle Olavi Lähteenmäelle, joka sai heti ensi yrittämällään miltei 5000 ääntä ja joka poliittisilta katsomuksiltaan oli lähellä Honkalan edustamaa konservatiivista ja patrioottista linjaa.
Honkalan poliittinen ura hyvin pitkälti loppui puoluesihteerin toimen päättymisen ja eduskunnasta putoamisen myötä, vaikka hän jatkoikin puoluehallituksessa ja puoluevaltuustossa vuoteen 1960 asti.
Nykypäivä-lehden päätoimittajana Honkala jatkoi vielä paria vuotta pidempään, aina vuoteen 1962. Hän oli hoitanut tuota tehtävää lehden vuonna 1955 tapahtuneesta perustamisesta lähtien ja paljolti Honkalan ansiota oli, ettei Nykypäivästä tullut pelkkää järjestöilmoitusten julkaisufoorumia, vaan nimensä mukaisesti moderni puoluelehti, joka pyrki pitämään lukijansa ajan tasalla niin puolueyhteisön sisäisten tapahtumien kuin senkin suhteen, mitä konservatismin aatteen piirissä eri puolilla maailmaa kulloinkin tapahtui.
Poliittisen uransa jälkeen Honkala työskenteli muun muassa Yksityisoppikoulujen liiton asiamiehenä sekä Sähkötyönantajain liiton ja Voimalaitosten työnantajaliiton toimitusjohtajana. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1971.
Yhteiskunnalliset luottamustoimet eivät suuremmin houkutelleet Honkalaa, mutta Suomalaisella klubilla hän sitä vastoin viihtyi varsin hyvin ja monen muun kokoomusveteraanin tavoin Honkala kuului vuosikymmenten ajan myös Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön ja Snellman-Säätiön hallituksiin.
PETRI NUMMIVUORI
Artikkeli on julkaistu Kokoomusbiografiassa 8.3.2010
Honkala (v:een 1916 Rautell), Niilo Mikael S 3.10.1906 Jokioinen, K 12.1.1994 Helsinki. V maanviljelijä Nikolai Honkala (ent. Rautell) ja Ida Vilhelmina Pyhkö. P Vuokko Mirjam Mikola 1938–. PV maanviljelijä August Harald Mikola ja Helmi Lydia Maunu. L Pertti (s. 1941), Timo (s. 1943), Risto (s. 1945), Kari (s. 1947), Marja-Liisa (s. 1950)
Ylioppilas 1928, filosofian kandidaatti ja maisteri 1935
Hiihdon maailmanmestaruuskilpailujen järjestelytoimikunnan pääsihteeri 1937–1938, Suomen matkat ry:n toimistopäällikkö 1938–1940, Turun kaupungin matkailuasiamies 1941–1944, Turun kaupungin huoneenvuokralautakuntien toiminnanjohtaja 1944–1945, Kokoomuksen puoluesihteeri 1946–1957, Nykypäivä-lehden päätoimittaja 1955–1962, Yksityisoppikoulujen liiton asiamies 1957–1960, Sähkötyönantajain liiton ja Voimalaitosten työnantajaliiton toimitusjohtaja 1960–1971, Puhelinlaitosten työnantajaliiton toimitusjohtaja 1968–1971
Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 6.4.1945–21.7.1958, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja 1954, puolustusasiainvaliokunta, suuri valiokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1950 ja 1956, Parlamenttienvälisen liiton IPU:n kongressi 1953 ja 1955
Turun kaupunginvaltuusto 1945–1953
Kokoomuksen puoluevaltuusto, Kokoomuksen puoluehallitus, Varsinais-Suomen kansallisliiton piiritoimikunta
Yksityisoppikoulujen liiton puheenjohtaja, Yksityiskoulujen pohjoismaisen unionin varapuheenjohtaja, Kotiteollisuusjärjestöjen keskusliiton valtuuskunta, Snellman-Säätiön hallitus, Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallitus, Kotiteollisuuden keskusliike oy:n johtokunta, Sähkölaskenta oy:n johtokunta, Oikeistolehtien sanomapalvelun johtokunta
Majuri 1944
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
Niilo Honkalan arkisto, Kansallisarkisto; Niilo Honkalan ja Felix Seppälän kirjeenvaihto, Felix Seppälän arkisto, Hämeenlinnan maakunta-arkisto; Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan pöytäkirjat, Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat, Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat sekä puolueen vaalitoimintaa koskeva aineisto ja painatteet vuosilta 1945–1958, Porvarillisen Työn Arkisto
Niilo Honkala: Kokoomuspuolueen tukimiesorganisaatio. Kokoomuspuolueen käsikirja (1947); Niilo Honkala: Piiritoimikuntien ja piirisihteerien tehtävät. Kokoomuspuolueen käsikirja (1947); Niilo Honkala: Konservatismi elämänkatsomuksena. Kansallisseurojen luentosarja v. 1949 N:o 10–11 (1949); Onni Rantala: Kansallisseura ja sen toiminta. Kansallisseurojen luentosarja v. 1949 N:o 9 (1949); Onni Rantala: Konservatiivinen puolueyhteisö (1956); Onni Rantala: Konservatismi ja sen kannattajat (1960)
Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Petri Nummivuori: Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta (2009); Arto Pietilä (toim.): Koukkamiehet kolmella kannaksella (2004); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Onni Rantala: Niilo Honkala, reserviläispataljoonan komentaja. Saviseudun Joulu, 10 (1998); Tapani Valli: Varsinaissuomalaisten sotatie 1939–1944 (1991); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarmo Virmavirta: Pojat Suomalaisella Klubilla. Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista (2001)
