A. F. AIRO (1898–1985)
Mannerheim kutsui A. F. Airoa usein ”onnekkaaksi kenraaliksi”. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Airo tunnettiin puolestaan ”vaikenevana kenraalina”. Sen sijaan epiteettiä ”poliittinen kenraali” ei Airon nimen yhteyteen ole liitetty, vaikka hän oli hyvin suomenmielinen ja istui kaksi kautta eduskunnassa Kokoomuksen edustajana.
Aksel Fredrik Airon lapsuudenkoti sijaitsi Turun Itäisenkadun varrella talossa, jonka hänen vanhempansa Otto ja Amanda Johansson omistivat. Talo oli sangen vaatimaton, mutta kodin henki vahvasti kansallismielinen ja kannustava. Kotikieli oli luonnollisesti suomi ja vuonna 1906 myös perheen sukunimi muuttui Johanssonista supisuomalaiseksi Airoksi. Kumpikaan tulevan kenraalin vanhemmista ei ollut saanut korkeampaa opillista sivistystä, mutta Otto ja Amanda Airon eteenpäin pyrkivää ja kunnianhimoista luonteenlaatua kuvasti hyvin se, että he lähettivät molemmat poikansa – Akselin ja tätä kaksi vuotta nuoremman Artturin – opintielle.
Aksel Airo aloitti opintonsa Turun suomalaisessa reaalilyseossa vuonna 1909, jolloin toinen sortokausi oli juuri pääsemässä pahimpaan vauhtiinsa. Airo kuuluikin niin kutsuttuihin ”90-lukulaisiin”, ikäpolveen, johon jo kouluaikoina tarttui voimakas venäläisvastainen henki. Turussa tuota henkeä nostatti entisestään se, että venäläisen varuskunnan takia sortovallan uhkaava läsnäolo tuntui kaupungissa aivan toisella tavalla kuin monilla muilla paikkakunnilla.
Keväällä 1917 ylioppilaaksi kirjoittanut Airo oli suunnitellut pyrkivänsä Teknilliseen korkeakouluun, mutta seuraavan syksyn sekavissa oloissa ei opintojen aloittamisesta tullut mitään. Vapaussodan sytyttyä Airo värväytyi Porin rykmentin Turun pataljoonaan ja käytyään Pietarsaaren tykistökoulun kurssin hän osallistui Ahvolan taisteluun ja oli mukana myös Viipurin valtauksessa.
Vapaussodan kokemukset vaikuttivat voimakkaasti Airon ajatusmaailmaan ja hän päätti siviiliopintojen sijaan suuntautua sotilasuralle. Airo opiskeli École Spéciale Militaire de Saint-Cyrissä vuosina 1920–1921 ja suoritti heti perään Ranskan sotakorkeakoulun École Supérieure de Guerren kaksivuotisen kurssin. Hän eteni luutnantista everstiluutnantiksi kahdeksassa vuodessa, eikä ollut kuin 35-vuotias saadessaan vuonna 1933 ylennyksen everstiksi ja nimityksen yleisesikunnan operatiivisen osaston päälliköksi sekä Mannerheimin johtaman puolustusneuvoston sihteeriksi. Joulukuussa 1939 Airo nimitettiin päämajoitusmestariksi ja hän vastasi niin talvisodan kuin jatkosodankin aikana kaikkien keskeisimpien sotatoimien operatiivisesta suunnittelusta. Talvisodan jälkeen Airo ylennettiin kenraalimajuriksi ja vuonna 1942 kenraaliluutnantiksi.
Airo oli kylmähermoinen sotapäällikkö ja viileän harkinnan mies myös siviilissä, mutta Suomi ja suomen kieli olivat hänelle erottamaton kokonaisuus. Edwin Linkomiehen muistelmiin sisältyvä luonnehdinta Airosta ”nuoremman kansalliskiihkoon taipuvaisen upseeripolven henkisenä johtajana” on tosin yliampuva, mutta on kieltämättä totta, ettei Airo millään muotoa salaillut vastenmielisyyttään ruotsin kieltä kohtaan. Hän ymmärsi kyllä auttavasti ruotsia, eikä ollut voinut lapsuutensa Turussa täysin välttyä sitä kuulemasta, mutta puhumaan hän ei sitä suostunut. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla, kun ruotsalaisten kanssa käytiin neuvotteluja Ahvenanmaan puolustuksesta, Airo kieltäytyi käyttämästä neuvotteluissa ruotsin kieltä ja esitti lausuntonsa mieluummin ranskaksi.
Airo oli sitä mieltä, että poliittinen johto meni talvisodan aikana paniikkiin. Hän katsoi, että sotaa olisi pitänyt ja voitu liittoutuneiden tuella jatkaa aina kevääseen 1940 saakka, jolloin olisi ollut mahdollisuus päästä Suomelle edullisempaan rauhaan.
Saksan ja Suomen aseveliyhteistyö ei sekään ollut Airon mieleen. Kyse ei ollut pelkästään kansallissosialismista, vaan ylipäätään saksalaisuudesta, jota kohtaan Airo tunsi huonosti peiteltyä vastenmielisyyttä. Päämajoitusmestarin asenne ei jäänyt saksalaisilta huomaamatta ja Gestapon jatkosodan aikana laatimassa henkilöarvioinnissa kritisoitiin Airon ranskalaismielisyyttä ja esitettiin arveluja siitä, että tämä toimi jääkäriupseerien vaikutusta vastaan ja vaikutti negatiivisesti myös Mannerheimiin.
Sodan päättyessä Airo oli vasta 46-vuotias. Kauluslaatassa oli kaksi leijonaa ja kolmannen piti olla vain ajan kysymys. Lokakuussa 1944 Airolle myönnettiin Mannerheim-risti, joulukuussa hänet nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi ja tammikuussa 1945 hän sai vielä 1. luokan Vapaudenristin rintatähden, miekkojen ja tammenlehvän kera. Sitten onnetar hylkäsi suosikkinsa ja alkoi punainen painajainen: Airo pidätettiin kesäkuussa 1945 epäiltynä maanpetoksesta ja saman vuoden syyskuussa hänet pantiin ”turvasäilöön” syytettynä osallistumisesta ”aseellisen toiminnan luvattomaan valmisteluun”.
Airo oli vangittuna kaikkiaan 33 kuukautta, mutta kommunistien miehittämän ”punaisen Valpon” kuulustelijat eivät saaneet vaikenevaa kenraalia puhumaan. Ennen kuolemaansa Airo myönsi olleensa tietoinen niin kutsutun asekätkennän valmistelusta ja toimeenpanosta syksyllä 1944, mutta kuulusteluissa hän, kuten sanottu, kiisti systemaattisesti osallisuutensa asiaan. Airo pääsi vankilasta keväällä 1948 ja hänen sotilasuransa päättyi lopullisesti maaliskuussa 1949, kun tasavallan presidentti vapautti hänet ”yleisen edun vuoksi” vakinaisesta palveluksesta.
Siirryttyään reserviin Airo vetäytyi omistamalleen Ristintaipaleen tilalle, joka sijaitsi Heinolan maalaiskunnassa. Hän ryhtyi remontoimaan tilansa rakennuksia ja eli muutaman vuoden ajan hiljaista maalaiselämää, mutta antoi sitten houkutella itsensä politiikkaan. Airo osallistui ensin, omien sanojensa mukaan ”yleisön pyynnöstä”, kunnallisvaaleihin Kokoomuksen ehdokkaana ja kun menestys oli hyvä, hän suostui ehdokkaaksi vuoden 1956 valitsijamiesvaaleihin ja tuli myös valituksi Sakari Tuomiojan valitsijamiesryhmään.
Martti Turtolan mukaan politiikkaan lähteminen oli ”Airon aikaisempaa uraa ja hänen periaatteitaan ajatellen aika yllättävää”. Airolla saattoi olla, kuten Linkomies muistelmissaan toteaa, ”korostettuja poliittisia mielipiteitä”, mutta mikään poliitikkoluonne tai puoluemies hän ei todellakaan ollut. Teoksessaan ”A. F. Airo. Vahva vaikuttaja” Juhani Ruutu kertoo, että alkusysäyksen Airon poliittiselle uralle olivat antaneet Heinolan maalaiskunnan asukkaat. Yksityiskeskusteluissa Airo oli Ruudun mukaan kuitenkin perustellut politiikkaan lähtöään myös viittaamalla ”painostukseen ylhäältä päin”. Tätä viittausta Ruutu tulkitsee niin, että se saattoi tukea väitteitä, joiden mukaan Airolle ”olisi mahdollisen kriisin varalta suunniteltu tehtävää maanpuolustuksen ylimmässä johdossa”. Matti Lukkari toteaa asekätkennästä kirjoittamassaan teoksessa puolestaan, nojautuen Airon omaan kertomukseen, että kenraali K. A. Heiskanen suostui vuonna 1953 puolustusvoimain komentajaksi vain sillä ehdolla, että mahdollisen sodan syttyessä Airo kutsuttaisiin ylipäälliköksi, mitä silmällä pitäen oli jo rauhan aikana tärkeää luoda suhteet maan poliittiseen johtoon.
Airo piti valituksi tulemisen mahdollisuuksiaan vuoden 1958 eduskuntavaaleissa vähäisinä. Vanhan strategit laskelmat pettivät kerrankin perusteellisesti, sillä ääniä tuli peräti 5 455, mikä riitti kirkkaasti ykköstilaan Mikkelin läänin vaalipiirin kokoomusehdokkaiden joukossa. Airo osallistui menestyksekkäästi myös noottikriisin varjossa pidettyihin tammikuun 1962 valitsijamiesvaaleihin. Kansanedustajan valtakirjan uusiminen vajaata kuukautta myöhemmin toimitetuissa eduskuntavaaleissa ei myöskään tuottanut ongelmia, äänimäärän ollessa nyt 4 862. Airo oli ehdokkaana vielä vuoden 1966 eduskuntavaaleissa, mutta sai vain 2 151 ääntä, eikä tullut enää valituksi.
Kokoomuksen ja sen eduskuntaryhmän piirissä Airo nautti suurta arvostusta, mutta toisaalta hän oli, kuten Veikko Tavastila on todennut, ”aika yksinäinen ilmiö” sekä eduskuntatyössä että puolueessa.
Eduskunnan suuressa salissa Airo esiintyi kahdeksanvuotisen kansanedustajan uransa aikana vain muutamia kertoja. Ainoan varsinaisen maanpuolustusta koskeneen linjapuheensa hän piti joulukuussa 1961. Neuvostoliiton noottiin ja YYA-sopimukseen viitaten Airo vaati tuossa puheessaan voimakkaasti Suomen puolustuksen kohentamista ja totesi muun muassa, että ”jo yksistään meidän puolustusmenojamme vuosittain tarkastelleelle voi syntyä epäilyksiä, ei ainoastaan puolustuskyvystämme, vaan myös puolustustahdostamme”.
Airo oli eduskunnan puolustusasiainvaliokunnan jäsen ja myös enin osa toivomus- ja lakialoitteista, joiden tekemiseen hän osallistui, koski maanpuolustusasioita. Esimerkkinä mainittakoon aloitteet kertausharjoitusten lisäämisestä, upseerivajauksen poistamisesta sekä puolustusvoimien teknillisen ja lääkintähenkilökunnan aseman parantamisesta.
Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat vuosilta 1958–1966 vahvistavat kuvaa vaiteliaasta kenraalista, joka tuntui omaksuneen päivänpolitiikkaan nähden eräänlaisen tarkkailijan asenteen. Noottikriisin aika muodosti kuitenkin tätä sääntöä vahvistavan poikkeuksen ja kaikessa niukkuudessaankin eduskuntaryhmän pöytäkirjat marraskuulta 1961 todistavat, että Airo oli elementissään heti, kun puoluepolitiikka lakaistiin syrjään ja alettiin puhua kansakunnan kohtalonkysymyksistä.
Airon mielestä ulkoministeri Ahti Karjalaiselle oli pakko antaa ”huono arvosana tiedustelusta”, koska tämä ei ollut Moskovassa käydessään saanut selvyyttä siihen, minkälaisia takeita Neuvostoliitto Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta halusi. Suomen vaalien Airo ei uskonut neuvostoliittolaisia kiinnostavan ja hän korostikin, että vaalit ja sotilaspoliittiset neuvottelut olivat ”kaksi eri asiaa”. Neuvostoliiton sotilasjohto saattoi Airon mukaan olla kiinnostunut esimerkiksi Sallan rata- ja viestiyhteyksistä. Mitä neuvotteluihin neuvostoliittolaisten kanssa tuli, Airo halusi ne käytäväksi sotilaiden toimesta YYA-sopimuksen pohjalla. Poliittiset neuvottelut olisivat hänen mukaansa selvästi vaarallisempi vaihtoehto. ”Ei sotilaat maata myy, vaan poliitikot myyvät ja maanmittarit mittaavat”, Airo totesi ykskantaan ja varoitteli lähtemästä ”Kekkosen linjalle, kun ei tiedetä paljonko maata myydään tai vuokrataan”.
Ollessaan kansanedustajan toimensa takia Helsingissä Airo asui hotelli Tornissa, mikä oli paitsi ironista ajatellen valvontakomission aikoja, myös äärimmäisen käytännöllistä. Eduskuntaan ei ollut pitkä matka, eikä varsinkaan Suomalaiselle klubille, jossa Airo istui kansanedustajavuosinaan miltei joka ilta. Kokoomuksen kansanedustajista Airon seurueeseen kuuluivat säännöllisesti ainakin Matti Raipala ja Erkki Koivisto. Jarmo Virmavirta kertoo teoksessaan ”Pojat Suomalaisella Klubilla”, että kerran kuussa myös Kokoomuksen järjestöpäällikkö Veikko Tavastila sai Airolta puhelinsoiton, jossa hänet ja joku hänen valitsemansa toinen puoluetoimiston virkailija komennettiin klubille. Tärkeää oli, että seurueessa tällaisina iltoina, jotka vietettiin niin sanotusti pidemmän kaavan mukaan, oli kenraalin itsensä lisäksi aina kaksi miestä. Tavastilan ihmeteltyä alkuun miksi, Airo oli kuulemma selittänyt pokkana, että ”kun ilta on lopussa, kantaa toinen päästä ja toinen jaloista”. Suomalaisen klubin piirissä Airo oli todellinen legenda ja hänen muotokuvansa riippuu vielä tänäkin päivänä klubin johtokunnan huoneessa arvokkaimmalla mahdollisella paikalla.
Airo kuului Kokoomuksen eduskuntaryhmän valtuuskuntaan, mutta varsinaisen puolueorganisaation puolella hänellä ei ollut mitään luottamustoimia ja läheisjärjestöistäkin hän vaikutti vain Snellman-Säätiön hallituksessa. Jäätyään pois eduskunnasta Airo osallistui kotiseudullaan rotary-toimintaan, jonka lisäksi hän toimi pitkään Pohjolan ja Kansallis-Osake-Pankin Heinolan konttorien valvojana.
Kun Airon mittavaa elämäntyötä pyritään kokonaisuutena arvioimaan, ei hänen toimintaansa yhteiskunnallisena vaikuttajana ole mitään syytä väheksyä. Toisaalta Martti Turtola on varmasti oikeassa sanoessaan, että ”poliitikoksi Airosta ei oikein ollut”. Kahdeksan vuotta kestänyt ura kokoomuslaisena kansanedustajana ei myöskään tee Airosta ”poliittista kenraalia” ja ilman muuta selvää on, että Aksel Fredrik Airo kuuluu kansamme suurmiesten joukkoon nimenomaan sotilaana ja sodanjohtajana.
PETRI NUMMIVUORI
Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten huhtikuussa 2010
Airo (v:een 1906 Johansson), Aksel Fredrik S 14.2.1898 Turku, K 9.5.1985 Heinolan maalaiskunta. V talonomistaja Otto Fredrik Johansson ja Amanda Vilhelmina Grönlund. P Aino Vilhelmiina Vuori 1924–. PV maanviljelijä Johan Henrik Vuori ja Vilhelmiina Lehtinen. L Aila Aino (s. 1926), Anja Aino (s. 1928)
Ylioppilas 1917, Suomen tykistökoulun kurssi 1918, täydennyskurssi 1919, École Spéciale Militaire, St. Cyr, Ranska 1920–1921, École Supérieure de Guerre, Ranska 1921–1923
KTR 1:n nuorempi upseeri Lappeenrannassa 1918, KTR 2:n patterinpäällikkö ja patteriston komentaja Lappeenrannassa ja Viipurissa 1918–1920, yleisesikunnan toimistoupseeri ja toimistopäällikkö 1920–1928, Polkupyöräpataljoonapataljoona 2:n komentaja Valkjärvellä 1929–1931, yleisesikunnan toimistopäällikkö 1931–1933, operatiivisen osaston osastopäällikkö 1933–1939, puolustusneuvoston sihteeri 1933–1939, päämajoitusmestari 1939–1944, yleisesikunnan päällikkö 1944–1949, pidätettynä ns. asekätkentäjutun yhteydessä 1945–1948, maanviljelijä Ristintaipaleen tilalla Heinolan maalaiskunnassa 1938–1985
Kansanedustaja Mikkelin läänin vaalipiiri 22.7.1958–4.4.1966, puolustusasiainvaliokunta, suuri valiokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1956, 1962
Heinolan maalaiskunnan kunnanvaltuuston jäsen 1954–1966
Yleisesikunnan kunniatuomioistuimen jäsen 1926–1928 ja 1932–1933, Suomen Sotilasaikakauslehden toimituskunnan jäsen 1926–1929 ja 1933, Suomen Upseeriliiton johtokunnan jäsen 1928–1930, Association des Amis de Saint-Cyrin jäsen 1932–1985, Suomen Sotatieteellisen Seuran varapuheenjohtaja 1933–1939, Snellman-Säätiön hallituksen jäsen 1954–1985, Suomen Upseeriliiton kunniajäsen 1956
Kenraaliluutnantti 1942
Mannerheim-ristin ritari 1944
Liikekannallepanosalaliitto (1948); Mannerheim ylipäällikkönä vuosien 1939–45 sodissa. Teoksessa C. G. Mannerheim. Suomen Marsalkka (1951); Puolustustaisteluni v. 1947 (1979)
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto
Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat
Edwin Linkomies: Vaikea aika. Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44 (1970); Matti Lukkari: Asekätkentä (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Juhani Ruutu: A. F. Airo. Vahva vaikuttaja (1989); Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo. Taipumaton kenraali (1997); Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo. Teoksessa Kansallisbiografia, 1 (2003); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarmo Virmavirta: Pojat Suomalaisella Klubilla. Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista (2001)
