OLAVI LÄHTEENMÄKI (1909-2006)
Teologian tohtori, professori Olavi Lähteenmäki johti Kokoomuksen eduskuntaryhmää vuosien 1966–1970 valtiopäivillä ja toimi eduskunnan toisena varapuhemiehenä vuosina 1970–1975. Hän oli viimeinen valtakunnallisesti merkittävä edustaja siinä pappistaustaisten konservatiivipoliitikkojen pitkässä traditiossa, jonka piiristä olivat aikoinaan kohonneet Kokoomuspuolueen ja valtiollisen elämän johtopaikoille esimerkiksi Lauri Ingman, Paavo Virkkunen ja Arvo Salminen.
Frans Olavi Lähteenmäki syntyi Turussa 13. heinäkuuta 1909, kävi keskikoulun Loimaalla ja kirjoitti vuonna 1929 ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskellessaan Lähteenmäki osallistui aktiivisesti ylioppilaselämään ja hänet valittiin useiden ylioppilasjärjestöjen johtotehtäviin. Hän oli esimerkiksi Varsinaissuomalaisen osakunnan kuraattori vuosina 1934–1936 ja ylioppilaskunnan puheenjohtaja vuonna 1936. Lähteenmäki liittyi myös Akateemiseen Karjala-Seuraan, jonka piirissä hän vaikutti aina seuran lakkauttamiseen saakka. Lähteenmäki valittiin AKS:n ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi vuonna 1939 ja hän kuului seuran viimeiseksi jääneeseen vuonna 1940 valittuun neuvottelukuntaan.
Kyvykkäänä organisaattorina ja maanpuolustusmiehenä Lähteenmäki kutsuttiin sodan aikana Päämajan palvelukseen. Talvisodassa hän toimi sotarovastin apulaisena ja jatkosodassa Päämajan kirkollisasiain osaston toimistopäällikkönä sekä vuodesta 1942 alkaen rajajääkäriosaston pappina Uhtuan suunnalla.
Sodan päätyttyä Lähteenmäki jatkoi opintojaan suorittaen filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1945 sekä teologian kandidaatin ja lisensiaatin tutkinnot vuonna 1948. Teologian tohtoriksi hän väitteli vuonna 1955 avioliittoetiikkaa käsittelevällä teoksella ”Sexus und Ehe bei Luther”.
Lähteenmäen ammatillinen ura huipentui toimintaan Turun väliaikaisen opettajakorkeakoulun rehtorina vuosina 1953–1972. Lähteenmäki ryhtyi jo vuonna 1956 kampanjoimaan oppilaitoksensa aseman vakinaistamisen puolesta ja sai aloitteelleen jonkinlaista vastakaikuakin. Hän onnistui hyvien yhteiskuntasuhteidensa avulla myös torpedoimaan valtiovarainministeriön 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ajaman opettajakorkeakoulun lakkauttamishankkeen. Lähteenmäen rehtorikaudella turkulainen opettajakoulutus systematisoitui huomattavasti ja Turun opettajakorkeakoulusta kehittyi monipuolinen ja nykyaikainen opettajien valmistuslaitos. Lähteenmäki oli rehtorina hyvin pidetty ja – piispa Erkki Kansanahon sanoja lainatakseni – ”oppilaat muistavat hänet sympaattisena, oikeudenmukaisena ja heidän parastaan edistäneenä rehtorina, joka toimi määrätietoisesti korkeakoulun hyväksi”.
Olavi Lähteenmäen aatteellinen linja oli konservatiivinen ja kansallismielinen. Hän pyrki niin teologina, pedagogina, poliitikkona kuin eläkevuosien sotaveteraaninakin säilyttämään ja edistämään kristillistä elämänkatsomusta ja suomalaiskansallisia arvoja, joiden varassa katsoi kansamme tulevaisuuden lepäävän.
Kommunisminvastaisuudella oli myös keskeinen asema Lähteenmäen poliittisessa ajattelussa ja hän osallistui alusta lähtien aktiivisesti kommunisminvastaiseksi taistelujärjestöksi vuonna 1952 perustetun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön toimintaan. Hän kuului jo SYT:n ensimmäiseen, luonteeltaan vielä väliaikaiseen hallitukseen ja toimi sittemmin pitkään säätiön hallituksen varapuheenjohtajana. Hänellä oli yhteyksiä myös maailmanlaajuisesti toimineeseen uskonnolliseen ja antikommunistiseen Moral Re-Armament -liikkeeseen.
Lähteenmäen ensiesiintyminen Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaana tapahtui kesän 1958 eduskuntavaaleissa, joissa hän kamppaili varsinaissuomalaisten äänistä neljäntoista muun kokoomusehdokkaan kanssa. Lähteenmäki sai kaikkiaan 4 914 ääntä, mikä ei vain taannut valituksi tuloa, vaan oli myös korkein kokoomuslaisen ehdokkaan Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttama äänimäärä.
Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Lähteenmäki opittiin tuntemaan tunnollisena ja asioihin syvällisesti perehtyvänä kansanedustajana, jolla oli selväpiirteinen konservatiivinen poliittinen linja ja varmat mielipiteet, mutta myös malttia kuunnella muiden näkemyksiä ja kyky tasoitella ryhmän sisäisiä erimielisyyksiä. Lähteenmäki oli synnynnäistä johtajatyyppiä, mutta hän piti silti vielä ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan 1958–1962 suhteellisen matalaa profiilia, eikä pyrkinyt miksikään johtohahmoksi Kokoomuksen eduskuntaryhmässä, vaan antoi suosiolla Päiviö Hetemäen, Tuure Junnilan ja muiden tuon ajan mahtimiesten vetää puolueen linjaa.
Lähteenmäestä tuli vuonna 1961 Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja Aarne Hongan jälkeen. Hän jatkoi samoilla konservatiivisilla linjoilla kuin piiriä 23 vuoden ajan johtanut edeltäjänsä ja toi säännönmukaisesti esille, kuten on itse sanonut, ”vanhan kokoomuslaisen, isänmaallisen kannan”. Kansanedustajana ja myöhemmin Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana Lähteenmäki kykeni tuomaan kentälle ja puhetilaisuuksiin valtakunnallisen aspektin, jolla oli 1960-luvulla vielä aivan toinen merkitys kuin tänä päivänä. Lähteenmäki nauttikin kotimaakunnassaan suurta arvonantoa ja kuten Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin historiaa tutkinut Tapani Kunttu on todennut, ”maakunnan kokoomuslaisten ja puheenjohtajan välillä näyttää vallinneen varsin hyvä ja toimiva vuorovaikutussuhde, mitä oli omiaan vahvistamaan ajalle ja toiminnan muodoille tunnusomainen tuttuuden ja tunnettavuuden ilmapiiri”.
Varsinais-Suomen kokoomusväen Lähteenmäkeä kohtaan tuntemasta luottamuksesta kertoo sekin, että hän sai kaikissa 1960-luvun valtiollisissa vaaleissa enemmän ääniä kuin yksikään toinen maakunnan kokoomusehdokas. Noottikriisin varjossa järjestetyissä syksyn 1961 valitsijamiesvaaleissa ääniä kertyi 4 816, seuraavan kevään eduskuntavaaleissa 8 819, vuoden 1966 eduskuntavaaleissa 5 240 ja vuoden 1968 valitsijamiesvaaleissa 6 596.
Lähteenmäki ei järjestötoiminnallisesta aktiivisuudestaan huolimatta – tai ehkäpä juuri sen vuoksi – osallistunut kovinkaan merkittävällä tavalla Kokoomuksen keskusorganisaation puitteissa tehtyyn puoluetyöhön. Hän oli puoluevaltuuston jäsen vuosina 1961–1963, mutta ei kuulunut milloinkaan esimerkiksi puoluehallitukseen.
Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Lähteenmäestä sen sijaan kehittyi ajan myötä eturivin vaikuttaja. Hänen asiantuntemustaan oli vaikea ohittaa, kun puheeksi tulivat kirkkoa, koulua tai kasvatusta koskevat kysymykset. Etsittäessä tekijöitä, jotka mahdollistivat Lähteenmäen nousun eduskuntaryhmän vaikutusvaltaisimpaan eliittiin, lienee kuitenkin ensisijassa syytä viitata tiettyihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, varsinkin hyvään sosiaaliseen pelisilmään ja kykyyn valaa yksimielisyyttä intressien ristiaallokossa usein kamppailemaan joutuneen ryhmän keskuuteen.
Vaalikaudella 1962–1966 Kokoomuksen eduskuntaryhmässä kiisteltiin ennen muuta puolueen hallituspolitiikasta. Ryhmän sisäisen opposition mielestä Kokoomus teki liikaa kompromisseja ja oli liian myöntyväinen ollessaan vähemmistöosakkaana Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen hallituksissa. Lähteenmäki ei ollut kaikin osin tyytyväinen Kokoomuksen hallituspolitiikkaan, mutta yritti nähdä, milloin mahdollista, myös asioiden positiivisen puolen. Esimerkiksi kun Virolaisen hallitusta muodostettaessa syntyi nurinaa siitä, ettei Kokoomuksen eduskuntaryhmä saanut muiden ryhmien tavoin päättää omista ministerivalinnoistaan, Lähteenmäki huomautti lopputuloksen muodostuneen kuitenkin hyväksi: ryhmä sai hallitukseen kolme jäsentään, joista yksi oli vieläpä ryhmän puheenjohtaja. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Karjalaisen hallitusta muodostettaessa, jolloin ryhmä oli saanut vain yhden ministerin ja hänetkin oli nimetty ulkopuolelta.
Lähteenmäen sisäisten kiistojen leimaamaan vaalikauden 1962–1966 aikana osoittama sovinnollisuus ja tasapuolisuus lisäsivät tuntuvasti hänen arvostustaan eduskuntaryhmän piirissä ja monet alkoivat pitää häntä varteenotettavana ehdokkaana ryhmän puheenjohtajan paikalle. Eduskuntaryhmän järjestäytyessä Kokoomukselle tappiollisten kevään 1966 eduskuntavaalien jälkeen Juha Rihtniemi teki ehdotuksen Lähteenmäen valitsemisesta ryhmän johtoon ja äänestyksessä Lähteenmäki voittikin vastaehdokkaansa Toivo Hietalan äänin 15–9 ja tuli näin valituksi Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti koko vaalikauden 1966–1970 ajan.
Kokoomuksen eduskuntaryhmä oli noina vuosina huomattavasti yhtenäisempi kuin se oli ollut edellisellä vaalikaudella, puhumattakaan 1970-luvusta, jolloin riehuneet sisäiset taistelut uhkasivat ajoittain repiä niin ryhmän kuin koko puolueenkin kappaleiksi. Kokoomuksen 1970-luvun hajaannustilan radikaaleilla otteillaan pitkälti aiheuttaneet niin kutsutut remonttimiehet loistivat vaalikaudella 1966–1970 vielä poissaolollaan, mutta Lähteenmäen kokoavan persoonallisuuden vaikutusta eduskuntaryhmän tuolloiseen yhtenäisyyteen ja sen piirissä vallinneeseen hyvään henkeen ei tästä huolimatta ole mitään syytä aliarvioida.
Lähteenmäen avoimesti konservatiivinen ja jyrkästi kommunisminvastainen poliittinen linja noudatteli ilmeisen hyvin Kokoomuksen eduskuntaryhmässä vuosina 1966–1970 yleisemminkin vallalla olleita käsityksiä.
Eduskuntaryhmä antoi heti ensi töikseen julkilausuman, jossa se asettui ehdottomasti vastustamaan suunnitelmia äärivasemmiston ottamisesta hallitukseen, eikä puheenjohtajan myöhemminkään juuri tarvinnut saarnata ryhmälle kommunisminvastaisen taistelun tärkeydestä. Tietyt yksittäistapaukset, niistä tunnetuimpana Juha Rihtniemen suurta ihmetystä herättänyt ulostulo keväällä 1969, kuitenkin osoittivat, että jonkinasteista horjuvuutta kommunisminvastaisissa asenteissa alkoi ilmetä Kokoomuksenkin piirissä.
Kokoomuksen eduskuntaryhmän vaalikaudella 1966–1970 harjoittaman politiikan konservatiivisuudesta kertoo esimerkiksi ryhmän päättäväinen toiminta koululaitoksemme ja korkeakouluolojemme perinpohjaiseen mullistamiseen tähdänneitä radikaaleja uudistushankkeita vastaan. Puoluepoliittisin perustein esitettyihin koululaitoksen uudistamishankkeisiin erittäin kriittisesti suhtautunut Lähteenmäki tiedosti, ettei kansanrintaman koko voimallaan ajamaa peruskoulu-uudistusta pystyttäisi millään pysäyttämään, mutta yksityisoppikoulujen suhteen hänen kantansa oli ehdoton: ”En voi missään tapauksessa yhtyä niihin kaikkein innokkaimpiin uudistajiin, joiden mielestä vanha yksityisoppikoulu olisi hävitettävä. On aivan välttämätöntä löytää ratkaisu ja tie, joka turvaa näille jo olemassa oleville kouluille elinmahdollisuuden yhtenäisen hallinnon alaisen peruskoulun eräänä elimellisenä osana.”
Yksityisiä oppikoulujamme ei kokoomuslaisten voimin kyetty pelastamaan, kuten ei myöskään niin kutsuttua vanhaa Suomen Akatemiaa, jonka kohtalon vasemmistoenemmistöinen eduskunta sinetöi syksyllä 1969. Eräs merkittävä torjuntavoitto radikaaleista kuitenkin saatiin, sillä Kokoomuksen onnistui yhdessä liberaalien ja eräiden ruotsinkielisten kanssa torjua Mauno Koiviston johtaman kansanrintamahallituksen opetusministerinä toimineen Johannes Virolaisen kiihkeästi ajama uudistushanke, jonka myötä niin sanottu mies ja ääni -periaate olisi tullut vallitsevaksi yliopistojen ja muiden korkeakoulujen hallinnossa.
Lähteenmäki sai kevään 1970 eduskuntavaaleissa 8 351 ääntä ja hänet valittiin jälleen, nyt Tuure Junnilan ehdotuksesta ja yksimielisesti, Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Toimittuaan puheenjohtajana vuoden 1970 valtiopäivien ajan Lähteenmäki luopui tehtävästä ja esitti, eduskuntaryhmän jo oraalla ollutta hajaannusta nähtävästi ehkäistäkseen, että ryhmälle valittaisiin ”niin sanottu ’troikka’ eli kolme tasa-arvoista puheenjohtajaa ja heille kaksi varamiestä”. Samalla hän toivoi, kuten ryhmän pöytäkirjassa edelleen todetaan, ”että valinta suoritettaisiin yksimielisesti, jolloin ei tarvittaisi äänestystä”. Eduskuntaryhmä ei tätä luopuvan puheenjohtajansa esitystä noteerannut, vaan valitsi Lähteenmäen seuraajaksi Raimo Ilaskiven, joka löi äänestyksessä vastaehdokkaansa Pentti Sillantauksen äänin 25–8.
Kokoomus nousi kevään 1970 eduskuntavaaleissa ensi kerran maan suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi. Kun eduskuntaan lisäksi tuli porvarillinen enemmistö, oltiin Kokoomuksen piirissä vahvasti sitä mieltä, että puolueen olisi saatava haltuunsa eduskunnan puhemiehen paikka, kuuluihan se – Lähteenmäkeä siteeraten – ”vanhan käytännön mukaan - - suurimman ryhmittymän suurimmalle puolueelle”. Tältä pohjalta Kokoomuksen eduskuntaryhmä ehdotti puhemieheksi Juha Rihtniemeä. Muut poliittiset puolueet tyrmäsivät ehdotuksen kuitenkin suoralta kädeltä ja lopulta kokoomuslaisten oli edes jotain saadakseen hyväksyttävä niin sanotun keskustaryhmittymän ehdotus, jonka mukaan Kokoomus saisi toisen varapuhemiehen paikan ja yhteensä viisi edustajaa puhemiesneuvostoon.
Kokoomuksen eduskuntaryhmän ehdokas toiseksi varapuhemieheksi oli Olavi Lähteenmäki, joka tulikin valituksi tuohon tehtävään, jota hän piti hallussaan keväästä 1970 kansanedustajan uransa päättymiseen eli syksyyn 1975 asti. Varapuhemiehen tehtäviä hoitaessaan hän noudatti samankaltaista sovittelevaa ja ristiriitoja tasoittelemaan pyrkivää toimintatapaa, josta oli tullut tunnetuksi Kokoomuksen eduskuntaryhmää johtaessaan. Lähteenmäen kiihkoton asiallisuus ja tasapuolisuus toivat hänelle runsaasti arvostusta, joka ulottui yli puoluerajojen oikealta aina äärivasemmalle saakka.
Lähteenmäen kilpi ei sanottavasti tahraantunut edes Kokoomusta 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla repineissä sisäisissä taisteluissa, joissa hän tapansa mukaan pyrki edustamaan välittävää kantaa ja huolehtimaan puolueen säilymisestä mahdollisimman yhtenäisenä. Poliittisten mielipiteidensä puolesta Lähteenmäki oli toki luettavissa Kokoomuksen oikeistosiipeen kuuluvaksi, mutta hän tuli hyvin toimeen myös Juha Vikatmaan ja muiden vasemman laidan kulkijoiden kanssa, vaikkei näiden radikaaleimpia linjanvetoja hyväksynytkään.
Enemmän kuin mikään muu, lienee juuri huoli puolueen yhtenäisyydestä vaikuttanut siihenkin, ettei Lähteenmäki kieltäytynyt, kun häntä pyydettiin keväällä 1971 asettumaan ehdokkaaksi Juha Rihtniemen ennenaikaisen kuoleman myötä yllättäen vapautuneelle Kokoomuksen puheenjohtajan paikalle. Puolueen oikeistosiiven tukema Lähteenmäki tiesi, että Lahdessa 23.–25. huhtikuuta 1971 pidettäväksi määrätty puoluekokous oli ennalta huolellisesti juntattu, eikä hän elätellyt harhakuvitelmia valituksi tulemisen mahdollisuuksistaan. Vastaehdokkaalleen Harri Holkerille Lähteenmäki perusteli jo ennakolta ehdokkuuttaan sillä, että sen kautta puheenjohtajan valintaan liittyneet jännitteet pääsivät purkautumaan kaikkein helpoimmalla ja puoluetta vähiten vahingoittavalla tavalla. Puheenjohtajavaali päättyi lopulta Holkerin murskavoittoon äänin 692–65.
Olavi Lähteenmäki oli konsensushakuinen poliitikko, mutta samalla järkkymätön vakaumuksen mies, jonka periaatteet eivät olleet kaupan mistään hinnasta. Niinpä ei olekaan syytä ihmetellä, että esimerkiksi yritykset hänen saamisekseen niin kutsutun poikkeuslain taakse jäivät vaille vastakaikua.
Lähteenmäki on eräässä haastattelussa todennut, että hänen käsityksensä mukaan ”sisäpoliittinen, sen paremmin kuin ulkopoliittinenkaan tilanne maassamme ei vuosina 1972–73 ollut niin vaikea ja ongelmallinen, että se olisi vaatinut poikkeavaa menettelyä presidentinvaalissa”. Todistelu poikkeuslaista EEC-vapaakauppasopimuksen välttämättömänä edellytyksenä tai uhkailu varapuhemiehen paikan menettämisellä eivät nekään saaneet Lähteenmäkeä muuttamaan kielteistä poikkeuslaki-kantaansa.
Kokoomuksen piirissä moinen taipumattomuus ei suinkaan ollut mikään sääntö, vaan puolue repesi poikkeuslakikysymyksessä ”kahtia ylhäältä alas asti kuin temppelin esirippu”, kuten Tuure Junnila on osuvasti todennut. Ratkaisevassa äänestyksessä, joka toimitettiin 18. tammikuuta 1973, eduskunta hyväksyi äänin 170–28 tuon kiistellyn lain, jolla presidentti Urho Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella ja jonka myötä 3 300 000 kansalaista menetti Suomen hallitusmuodossa taatun oikeutensa osallistua tasavallan presidentin valintaan.
Lähteenmäen 17 vuotta kestänyt parlamentaarikon ura päättyi syksyllä 1975 pidettyihin ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin, joissa hänen ei enää onnistunut uusia kansanedustajan valtakirjaansa. Paradoksaalista kyllä, Lähteenmäen putoamisen näyttäisi aiheuttaneen Kokoomuksen ja Kristillisen Liiton Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä solmima vaaliliitto. Lähteenmäki oli tuon vaaliliiton näkyvimpiä puolestapuhujia, mutta hän joutui myös kärsimään siitä muita kokoomusehdokkaita enemmän. Kristillinen Liitto pyrki näet vaalityössään tarmokkaasti vetoamaan juuri maakunnan kristittyyn kokoomusväkeen, jonka ääniin Lähteenmäellä oli aikaisemmin ollut milteipä yksinoikeus.
Kansanedustajavuosiensa jälkeen Lähteenmäki omistautui erityisesti maanpuolustus- ja sotaveteraanityölle. Hänen yksityisarkistossaan on säilynyt runsaasti erilaisissa sotiemme muistoksi järjestetyissä tilaisuuksissa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla pidettyjä puheita, joiden kuvia kumartelematon isänmaallisuus ei ehkä tänä päivänä enää tunnu niinkään hätkähdyttävältä, mutta jotka noina suomettumisen synkimpinä vuosina edustivat harvinaislaatuista poikkeusta sääntönä olleesta YYA-liturgiasta. Paasikiven–Kekkosen linjan ylistelyn sijaan Lähteenmäki puhui talvisodasta ja kesän 1944 torjuntataisteluista, joissa maamme itsenäisyys todellisuudessa pelastettiin. Hän käsitteli puheissaan usein myös vapaussotaa tähdentäen, että vasta valkoisen armeijan voiton myötä Suomesta oli tullut tosiasiallisesti vapaa, itsenäinen valtio. Mitä kansallisia traumoja vuoteen 1918 sitten liittyikin, tätä historiallista totuutta ei saanut unohtaa tai yrittää selittää toiseksi. Vapaussodan muistoa oli Lähteenmäen mukaan päinvastoin huolellisesti vaalittava ja kasvatettava myös tulevat sukupolvet niin, että ne oppivat oikein ymmärtämään Mannerheimin, jääkäriliikkeen, suojeluskuntien ja valkoisen armeijan keväällä 1918 saavuttamien voittojen merkityksen.
Maanpuolustus- ja sotaveteraanityöhön liittyvien tehtävien lisäksi Lähteenmäkeä pitivät kiireisenä monet luottamustehtävät, joista esimerkkinä mainittakoon Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajuus, jota hän hoiti vuosina 1974–1979. Eduskunnasta putoamisen jälkeen Lähteenmäki saattoi entistä aktiivisemmin osallistua myös kunnallispolitiikkaan ja hän jatkoikin vuoteen 1980 asti Turun kaupunginvaltuustossa, johon hänet oli valittu ensi kerran jo vuonna 1961.
Monen muun ansioituneen kokoomusveteraanin tavoin Lähteenmäki viihtyi eläkevuosinaan hyvin vuonna 1924 perustetun Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön piirissä. Tuon säätiön, jonka hallituksen varapuheenjohtaja Lähteenmäestä tuli vuonna 1984, yksinomaisena tehtävänä on alusta lähtien ollut Kokoomuksen puoluerahoituksesta huolehtiminen, mutta toisinaan sitä on silti leikkisästi kutsuttu myös Kokoomuksen epäviralliseksi ylähuoneeksi. Mitään vaikutusvaltaa puolueen poliittisiin ratkaisuihin säätiöllä ei tosin ole milloinkaan ollut, mutta se on yhtä kaikki muodostanut erään keskeisen foorumin, jolla vanhat puolueruhtinaat ovat voineet tavata toisiaan ja vaihtaa mielipiteitä ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä.
Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin erilaisissa juhlatilaisuuksissa Lähteenmäki nähtiin säännöllisesti vielä 1990-luvulla ja tämänkin kirjoittaja tietää omasta kokemuksestaan kertoa, miten tuon silloin jo liki 90-vuotiaan oikeistolegendan pelkkä läsnäolo riitti kohottamaan tilaisuuden kuin tilaisuuden tunnelman aivan uudelle tasolle. Lähteenmäen kanssa keskustellessa tuntui sitä paitsi aina siltä kuin olisi ojentanut kättä yli vuosikymmenten ja onnistunut tavoittamaan sen vanhan hyvän ajan, jolloin Kansallinen Kokoomus vielä rakensi politiikkansa niiden suomalaiskansallisten ja konservatiivisten aatteiden pohjalle, joiden kannattajaksi se aikoinaan perustettiin.
PETRI NUMMIVUORI
Artikkeli on julkaistu Kokoomusbiografiassa 8.3.2010
Lähteenmäki, Frans Olavi S 13.7.1909 Turku, K 22.6.2006 Turku. V maanviljelijä Frans Oskar Lähteenmäki ja Matilda Maria Ristimäki. P Kaarina Mirjam Ilona Pietilä 1936–1989 (k.) PV professori Antti J. Pietilä ja Siiri Tavela, Sirkka Helena Sonck 1991–. L Kirsti Marjatta (s. 1939), Elina Marketta (s. 1940), Maija Kaarina (s. 1945), Inkeri Ilona (s. 1948)
Ylioppilas 1929, teologian erotutkinto 1934, vihitty papiksi 1936, pastoraalitutkinto 1943, filosofian kandidaatti 1945, teologian kandidaatti 1948, teologian lisensiaatti 1948, filosofian maisteri 1950, teologian tohtori 1955
Helsingin Sörnäisten suomalaisen seurakunnan ylimääräinen pappi 1936, Suomen pyhäkouluyhdistyksen pääsihteeri 1936–1945, Töölön seurakunnan apulainen 1943–1953, Helsingin opettajakorkeakoulun uskonnon opettaja 1948–1949 ja lehtori 1949–1953, Turun opettajakorkeakoulun rehtori sekä kasvatusopin ja etiikan opettaja 1953–1972
Pyhäkoululehden päätoimittaja 1936–1945, Vartijan toimitussihteeri 1941–1944, Kirkkokansan kalenterin toimittaja 1947–1953, Pappisliiton jäsenlehden ja sanomalehti Herättäjän päätoimittaja 1966–1976
Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 22.7.1958–26.9.1975, puhemiehistö (II VPm) 23.3.1970–26.9.1975, sivistysvaliokunta, talousvaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, valtiovarainvaliokunta, Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1962 ja 1968, Kirkko ja valtio -komitea
Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1966–1970, Kokoomuksen puoluevaltuusto 1961–1963, Varsinais-Suomen Kokoomuksen puheenjohtaja 1961–1969
Turun kaupunginvaltuusto 1961–1980, Varsinais-Suomen maakuntarahaston hoitokunta, Turun yliopistollisen keskussairaalan liittohallitus 1977–1981
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan varapuheenjohtaja 1935 ja puheenjohtaja 1936, Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin kenttäpappi 1937–1940, Akateemisen Karjala-seuran I varapuheenjohtaja 1939–1940, Suomen kirkon pappisliiton rahastonhoitaja 1944–1953, Kirkolliskokous 1951 ja 1958, Mannerheimin lastensuojeluliiton Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja, Mannerheimin lastensuojeluliiton keskushallitus 1959–1960, 1962–1969 ja liittovaltuusto 1959–1972, Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön hallituksen varapuheenjohtaja, Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön varapuheenjohtaja, Kansalaiskasvatuksen keskuksen hallintoneuvosto, Turun seudun osuuspankin hallintoneuvosto, Suomen teologisen kirjallisuusseuran johtokunta, Luther-opiston johtokunta, Kirkon opintokeskuksen johtokunta, Pohjoismaiden kulttuurirahaston hallitus, Alkon hallintoneuvoston puheenjohtaja 1974–1979
Professori 1968
Majuri 1967
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
Olavi Lähteenmäen arkisto, Turun maakunta-arkisto; Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto
Heikki Eskelinen: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala-Seuran historia I (2004); Kauko Holopainen: Harri Holkeri – kahden presidentin mies (1989); Erkki Kansanaho: Olavi Lähteenmäki. Teoksessa Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa: 225–227 (1991); Matti Klinge: Ylioppilaskunnan historia IV (1968); Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Tapani Kunttu: Muutoksen kärjessä. Varsinais-Suomen Kokoomus 1968–1999 (2001); Petri Nummivuori: Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta (2009); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarkko Vesikansa: ”Kommunismi uhkaa maatamme”. Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968 (2004)
