Petri Nummivuori: Lectio praecursoria 21.4.2006, Helsingin yliopisto, pieni juhlasali
Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät naiset ja herrat!
Tahdon omistaa tämän alkajaisesitelmäni aiheelle ”Elämäkertatutkimus ja tapaus Tuure Junnila”. Olen käsitellyt samaa teemaa väitöskirjani johdantoluvussa, jossa olen kiinnittänyt huomiota muun muassa tiettyihin elämäkertatutkimuksen ikuisuusongelmiin sekä Junnila-tutkimukseen kohdistuviin sangen ristiriitaisiin aikalaisodotuksiin. En aio tässä yhteydessä toistaa sitä, mitä olen kirjassa sanonut, vaan pyrin tarkastelemaan aihetta hieman vapaammin ja laajemmasta näkökulmasta.
Historiankirjoituksella ja elämäkertatutkimuksella sen eräänä muotona on takanaan vuosituhantinen historia. Elämäkertatutkimusta koskevan esityksen voisikin niin halutessaan aloittaa viittauksella muinaisiin roomalaisiin, voisi todeta jo muinaisten roomalaisten kirjoittaneen elämäkertoja. Niinhän he tekivät, kuten assyrialaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset ennen heitä, ja kuten lukemattomien kansakuntien edustajat heidän jälkeensä. Että jonkun tieteenalan juuret ulottuvat antiikin aikoihin saakka ja pidemmällekin, siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Voivathan esimerkiksi oman aikamme filosofit sanoa olevansa Platonin ja lääkärit Hippokrateen seuraajia. Aivan kuten me nykyajan historiankirjoittajat voimme lukea itsemme Herodotoksen ja Titus Liviuksen työn jatkajiksi, ja elämäkertatutkimuksesta puheen ollen mainita varhaisina edeltäjinämme Plutarkhoksen ja Suetoniuksen.
Historian alalla on kieltämättä tapahtunut tiettyä kehitystä sitten muinaisten aikojen. Tuo kehitys on ollut ennen muuta teknillistä laatua: tietokoneet ja kirjoitusohjelmat ovat tulleet talttojen ja kivitaulujen tilalle, on perustettu arkistoja ja kirjastoja, on kehitetty erilaisia konservointimenetelmiä ja niin edelleen.
Historiantutkijan työn perusluonne ja teknillisestä kehityksestä huolimatta myös työmenetelmät ovat kuitenkin pysyneet vuosisadasta toiseen miltei ennallaan. Me nykyajan historiankirjoittajat työskentelemme edelleen – ja meidän tulee työskennellä – vanhojen asiakirjojen parissa, niin kuin työskentelivät esi-isämme ennen meitä. Ja kuten hekin yrittivät, yritämme mekin rakentaa käytettävissä olevien lähteiden perusteella menneisyydestä mahdollisimman autenttisen kuvan. Kerromme historiallisista tapahtumista ja historian merkkihenkilöistä kirjojemme välityksellä aikalaisillemme ja jälkeemme tuleville. Toimimme siis viestinviejinä sukupolvien välillä, mikä on äärettömän tärkeä tehtävä, sillä kuten tiedämme, vain kansakunta, joka tuntee historiansa voi ymmärtää nykypäivää ja rakentaa tulevaisuutta.
Jos ovat historiantutkimuksen työmenetelmät ja historiantutkijan työn perusluonne säilyneet ennallaan vuosisadasta toiseen, mukavasti vanhoillaan on pysynyt myös muoto, jossa historioitsijan työn tulokset saatetaan julkisuuteen. Niin paljon kuin moderni tekniikka onkin luonut uusia mahdollisuuksia julkaisutoiminnalle, en jaksa uskoa, että painetun kirjan asema vastaisuudessakaan joutuu toden teolla uhatuksi. Eihän kukaan järkevä ihminen ryhdy lukemaan satojen sivujen laajuisia kirjoja tietokoneen ruudulta. Eikä kukaan sitä paitsi voi varmuudella edes sanoa, mihin suuntaan teknillinen kehitys tulee jatkossa kulkemaan. Onko tulevaisuudessa vielä kaikille avoimia tietoverkkoja? Kyetäänkö huomisen koneilla avaamaan nykypäivän elektronisia julkaisuja tai ylipäätään edes löytämään jotain vuosikymmeniä vanhoja dokumentteja? Avoimia kysymyksiä on vielä paljon, tahtoisinpa sanoa: liian paljon.
Kirja ei tietenkään ole mikään vaskea kestävämpi monumentti sekään, mutta koska paperi kuitenkin säilyy satoja vuosia, tulee tämäkin teos, jota kohta käymme tarkastamaan, olemaan saatavilla tuolta Yliopiston kirjastosta vielä kauan sen jälkeen, kun me kaikki olemme muuttuneet tomuksi ja vielä kauan senkin jälkeen, kun lapsemme ja lastemme lapset ovat kuolleet.
Että historialliset tutkimukset säilyvät sukupolvesta sukupolveen ja pysyvät jatkuvasti saatavilla, se on historiantutkijan käytännöllisen työn kannalta aivan välttämätöntä. Esimerkiksi lääketieteessä tutkimustieto vanhenee jopa muutamassa kuukaudessa ja monilla muillakin aloilla niin nopeasti, että kymmenen vuotta sitten kirjoitettu teos on tänä päivänä kiinnostava enää oppihistoriallisista syistä. Toisin on laita historiantutkimuksen, sitä osoittaa sekin, että vanhin väitöskirjani lähdeluettelossa mainituista teoksista on painettu 1880-luvun alussa. Kyseinen teos on lähdejulkaisu, mutta vanhin käyttämäni tutkimuskin on jo kahdeksan vuosikymmenen takaa. Useat muutkin käyttämäni teokset ovat jo vanhuuttaan kellastuneet, mikä ei ensinkään tarkoita sitä, että ne olisivat tutkimuksina jotenkin vähempiarvoisia kuin ovat ne väitöskirjani lähdeluetteloon sisältyvät teokset, joiden painovuosi on vaikkapa 2004 tai 2005. En yritä väittää, etteikö esimerkiksi uusien lähteiden vapautuminen tutkimuksen käyttöön antaisi mahdollisuuksia vallitsevan historiankuvan täsmentämiselle – totta kai se antaa –, tahdon vain alleviivata sitä tosiseikkaa, ettei joku nykyaikainen tutkimus pelkästään uutuutensa takia ole itsestään selvästi parempi ja luotettavampi kuin tutkimus, joka on julkaistu 50 tai 100 vuotta sitten.
Historiantutkija joutuu mielenkiintoisella tavalla kahden tulen väliin sen takia, ettei historiateoksiin ole koskaan lyöty eikä tulla koskaan lyömään ”parasta ennen” -leimoja. Hän joutuu nimittäin haastetuksi sekä menneisyyden että tulevaisuuden suunnasta.
Historiantutkijan teokset eivät vertaudu vain vastaavana ajankohtana julkaistuihin muihin teoksiin, vaan niitä arvioidaan samalla armottomalla mittapuulla kuin arvioidaan alan suurimpia mestariteoksia. Historiantutkijat ovat siis samassa epäkiitollisessa asemassa kuin säveltäjät, joiden työt joutuvat arvioitavaksi rinta rinnan sellaisten suurten nerojen kuin Beethovenin, Mozartin ja Sibeliuksen töiden kanssa. Tämän asian oivaltamisen – jos minkä – pitäisi opettaa historioitsijalle tervettä nöyryyttä, nöyryyttä itsensä historian jumalattaren ja tämän lahjoillaan runsaasti varustamien vanhojen mestarien edessä. Tietysti historiankin alalle toisinaan eksyy sellaisia onnettomia yksilöitä, jotka kuvittelevat edustavansa ihmiskunnan korkeinta vaihetta vain siksi, että he sattuvat edustamaan lukemattomista miespolvista sitä viimeisintä. Kaikeksi onneksi historioitsijoiden piirissä tällainen matalamielisyys sentään lienee melko lailla harvinaisempaa kuin joidenkin muiden alojen edustajien keskuudessa.
Mitä tulevaisuuden suunnasta odotettavissa oleviin haasteisiin tulee, pitäisin suotavana, että elleivät historian opiskelijat ja historiantutkijoiksi aikovat ikään kuin myötäsyntyisesti ymmärrä alansa konservatiivista perusluonnetta, niin heitä tässä suhteessa jo varhain ryhdyttäisiin valistamaan, se olisi heille itselleen ja koko alalle eduksi. Samoin olisi viimeistään tutkijakoulutusvaiheessa saatava nouseva historioitsijasukupolvi ymmärtämään se kiistaton tosiasia, että niin elämäkertojen kuin yleensäkin historiallisten tutkimusten on kestettävä aikaa aivan toisella tavalla kuin joidenkin muiden alojen tutkimusten. Olisi siis kohotettava pyrkimys tiettyyn ajattomuuteen, klassisten esikuvien mukaiseen jaloon yksinkertaisuuteen sekä muodon ja sisällön sopusointuun etusijalle – ja lakattava levittämästä sitä harhakäsitystä, jonka mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Tuossa viimeksi mainitussa ajatuksessa on tietysti paljon kannatettavaakin sikäli, kun todella voimme tutkimuksillamme oikoa ja täsmentää kuvaa menneisyydestä, mutta omana radikaalina aikanamme lietsoo tuo käsitys myös tarpeettomasti kapinamieltä ja on siten vahingoksi koko alan kehitykselle. Eiväthän historiantutkijain sukupolvet ole vastakkaisasemassa toisiinsa nähden, niin kuin eivät ole sukupolvet yleensäkään, vaan nykyinen sukupolvi liittyy monin sitein sekä edelliseen että jälkeensä tulevaan. Hengenviljelyksen alalla tilanne on itse asiassa täsmälleen samanlainen kuin maanviljelyksessä, jossa nykyisen sukupolven velvollisuutena on esi-isien kenties jo vuosisatoja sitten aloittaman työn jatkaminen ja samalla huolen pitäminen siitä, että tila saa seuraavastakin polvesta jatkajan, joka ymmärtää historian velvoitukset ja paikkansa sukupolvien ketjussa.
Elämäkertatutkimuksen on kestettävä aikaa erityisen hyvin silloin, kun tutkimuksen kohteeksi valittu henkilö on sellainen, josta ei ehkä aivan heti tulla kirjoittamaan uudelleen. Jos joku biografi sortuu modernismiin, turhanaikaiseen teoriakikkailuun ja ylettömään aikalaisyleisön kosiskeluun kirjoittaessaan Ceasarista, Stalinista, Hitleristä, Mannerheimista tai Kekkosesta, ei vahinko ole niin kovin suuri, sillä tällaisista merkkimiehistä tullaan takuuvarmasti kirjoittamaan jatkuvasti uusia elämäkertoja, niin että harhalaukaukset voidaan jättää omaan arvoonsa. Jos sen sijaan kirjoitetaan henkilöstä, joka ei yltänyt aivan valtakunnanpolitiikan huipulle, on ensiarvoisen tärkeää, että pyritään klassiseen, tasapainoiseen ja ajattomaan esitykseen. Sitä suurempi on tällaisen ajattoman esityksen tarve tietysti silloin, kun kirjoitetaan Suomen kaltaisessa pienessä maassa.
Kirjoittaessani väitöskirjaa ja nyttemmin kokonaiselämäkertaa Junnilasta, olen tehnyt työtäni syvästi tietoisena siitä, että vielä kauan minun jälkeeni näitä kirjoja luetaan perusesityksinä Junnilasta. Siksi olen pyrkinyt tutkimuksissani muodostamaan mahdollisimman kattavan kokonaiskuvan Junnilasta ja hänen toiminnastaan suomalaisessa yhteiskuntaelämässä. Siksi olen halunnut tarkastella perinpohjaisesti myös Junnilan taustaa ja varhaisia vaiheita sekä hänen tutkimuksiaan ja talouspolitiikkaansa – sen sijaan, että olisin keskittynyt esimerkiksi pelkästään toisinajattelijateemaan ja Kekkos-kritiikkiin.
Niin luonnollista kuin pyrkiminen kattavaan kokonaisesitykseen onkin itselleni alusta lähtien ollut, olen saanut havaita, että monet pitävät kummajaisena sellaista nuoremman polven biografia, joka haluaa perinteisen historiantutkimuksen keinoin selvittää miten asiat hänen tutkimuskohteensa tapauksessa oikein olivat ja kirjoittaa tuon selvitystyön pohjalta klassisen elämäkertatutkimuksen.
Yliopistopiireissä olen törmännyt korkeasti oppineisiin henkilöihin, joilla ei tosiasiassa ole ollut minkäänlaista käsitystä Junnilasta tai tämän poliittisesta toiminnasta, mutta jotka ovat siitä huolimatta ryhtyneet neuvomaan minulle miten ja mistä näkökulmasta Junnilasta pitäisi kirjoittaa. Jos olisin ottanut nämä neuvot vakavalta kannalta, täällä saatettaisiin tänään tarkastaa vaikkapa sellainen mielenkiintoinen tutkimus kuin ”Tuure Junnila kansankapitalistina”. Eräille professorikuntamme edustajille tuntuu yhdistelmä T. Junnila – P. Nummivuori olleen liikaa myös poliittisista syistä. Nuoren konservatiivin kirjoittama tutkimus toisesta nuoresta konservatiivista, sellainenhan tietenkin oli näiden vanhojen vihaisten miesten silmissä jo lähtökohtaisesti aivan liian perinteinen ja taantumuksellinen yritys, jopa – kuten olen matkan varrella saanut havaita – jotain sellaista, jonka ei olisi koskaan suotu tulevan valmiiksi.
Keskeinen edellytys, jonka varassa tutkimustyöni on voinut jatkua, on se taloudellinen tuki, jota olen saanut Snellman-Säätiöltä, Jenny ja Antti Wihurin rahastolta, Emil Aaltosen säätiöltä ja monelta muulta isänmaalliselta säätiöltä. Tahdonkin vielä tässä yhteydessä kiittää kaikkia taloudellisia tukijoitani ja korostaa sitä suuriarvoista työtä, jota yksityiset säätiöt tekevät tämän päivän Suomessa tukiessaan perinteistä historiantutkimusta.
Viimeisen vuoden aikana olen saanut myös tutustua maassamme nykyään vallalla olevaan kustannuspolitiikkaan, joka ei kaikessa kaksijakoisuudessaan ole sekään omiaan rohkaisemaan klassisen elämäkerran kirjoittajaa.
Väitöskirjani käsikirjoituksen valmistuttua tarjosin sitä eräille suurille helsinkiläisille kustannustaloille sillä ajatuksella, että väitöskirjani muodostaisi kaksiosaisen Junnila-elämäkerran ensimmäisen osan. Saamani vastaukset noudattelivat kaikki samaa kaavaa: kaksiosaisuus ei käy alkuunkaan, tekstisi on liian perinpohjaista ja yksityiskohtaista, kirjoita 300 sivun laajuinen populäärielämäkerta Junnilasta, sen me otamme mieluusti ohjelmaamme.
Money talks – raha puhuu, ja minä kyllä kuuntelen, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. On nimittäin niin, että suurten kustannustalojen lyhytnäköisen juustohöylälinjauksen takia meidän lähihistoriaa koskeva tietämyksemme uhkaa jäädä ohuemmaksi ja vivahteettomammaksi kuin mitä sen soisi jäävän. Tätä uhkaa korostaa se tosiasia, että silloin kun tutkimuksen aiheena on Paasikivi tai Kekkonen, silloin vain taivas on rajana laajuuden suhteen. En tahdo mitenkään vähätellä mainittujen herrojen merkitystä, he olivat suurmiehiä ja ilman epäilystä ansaitsevat ne perinpohjaiset elämäkerrat, jotka heistä on kirjoitettu. Mutta niin suuri ja mahtava mies kuin esimerkiksi Kekkonen olikin, eivät kaikkien muiden sotien jälkeisinä aikoina vaikuttaneiden suomalaispoliitikkojen elämäkerrat sentään ole pelkkiä Kekkos-historian alaviitteitä; olkoonkin, että monen poliitikon – myös Junnilan – elämäkerta voitaisiin varustaa alaotsikolla ”kohtalona Kekkonen”. Rohkenenkin toivoa, että suuret kustannustalomme ryhtyisivät jälleen antamaan poliittisten elämäkertojen kirjoittajille hieman enemmän liikkumavaraa. Se olisi kulttuuriteko, enkä sitä paitsi usko, että tällainen linjaus olisi kaupallisestikaan niin kovin vahingollinen, sillä eivätköhän lukijat halua nimenomaan tutustua niihin uusiin näkökulmiin, joita esimerkiksi Tuure Junnilan, Väinö Leskisen, Veikko Vennamon tai Hertta Kuusisen perinpohjaiset ja huolellisesti tehdyt elämäkerrat voivat sotien jälkeiseen historiaamme avata.
Saatuani pakit suurilta kaupallisilta kustannustaloilta, luovuin kaksiosaista Junnila-elämäkertaa koskevasta suunnitelmasta ja ryhdyin toteuttamaan B-suunnitelmaani. Sen mukaan väitöskirjani oli määrä julkaista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Bibliotheca Historica -sarjassa ja Junnilan kokonaiselämäkerta myöhemmin jonkun suuren kaupallisen kustantajan toimesta. Tämän suunnitelman ensimmäisessä vaiheessa sain tutustua kustannuspolitiikkamme toiseen puoleen: epäkaupalliseen, byrokraattiseen ja etanamaisen hitaaseen puoleen. Kun nopeimmat kaupalliset kustantajat olivat antaneet vastauksensa viikossa, ei SKS:n suunnalta kuulunut kuukausiin yhtään mitään. Sitten kun jotain tietoja alkoi tihkua, sain kuulla, että Bibliotheca Historica -sarjaan tarjotut käsikirjoitukset odottivat vielä pääsyä esittelevän toimielimen, Suomen Historiallisen Seuran julkaisuvaliokunnan, käsittelyyn. Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen tämä korkea esiraati sitten vihdoin päätti, ettei se edes esitä väitöskirjaani otettavaksi kyseiseen sarjaan. Päätöksen perustelut olivat silkkaa sosialidemokratiaa: täytyy ajatella aluepolitiikkaa ja kohdella kaikkia yliopistoja tasapuolisesti, tietenkin täysin riippumatta siitä, kuinka paljon mistäkin yliopistosta on tarjontaa. Jos siis Helsingin yliopistossa tehdään vuodessa 20 historia-alan väitöskirjaa ja jossain provinssiyliopistossa yksi, niin tämä oppinut raati esittää julkaistavaksi kummastakin yliopistosta yhden tutkimuksen. Ettei väitöskirjaani esitetty julkaistavaksi, sehän oli pelkästään luonnollista ja oikein, olihan tutkimus tehty Helsingin yliopiston historian laitoksella, maamme historian laitoksista suurimmalla. Olipa tämän esiraadin keskuudessa vallalla sellainenkin perusteellisen väärä käsitys, että Junnilaa koskevalle väitöskirjalle olisi helppo löytää kaupallinen kustantaja.
Lopulta päätin kustantaa väitöskirjani itse. Olin jo tutkimusvaiheessa satsannut Junnila-projektiin C-sarjan Mercedeksen verran omia rahojani, joten siinä suhteessa 6 000 euron laittaminen kirjan painatuskuluihin ei loppujen lopuksi tuntunut kovin kummoiselta uhraukselta, vaikka toki minulla olisi tuolle summalle ollut muutakin käyttöä.
Tulen epäilemättä kirjoittamaan tulevina vuosina parempia kirjoja kuin mitä on tutkimus ”Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956”, mutta tuskin koskaan enää mitään näin kompromissitonta, näin nummivuorelaista. Tämä teos, jota nyt käymme tarkastamaan, on näet niin muodon kuin sisällönkin puolesta täsmälleen sellainen kuin olen halunnut sen olevan ja se noudattaa myös erittäin pitkälle näkemystäni siitä, millainen klassisten esikuvien mukaisen elämäkertatutkimuksen pitäisi olla. Mitä puutteita teoksessa siis onkin, niistä kaikista on aihetta syyttää yksinomaan minua, Nummivuorta.
Niinpä minä pyydänkin Teitä, arvoisa dosentti Vesa Vares, tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomautukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.
