Junnilan linja ja Kokoomus

Filosofian tohtori Petri Nummivuoren puheenvuoro Pirkanmaan Kokoomuksen järjestämässä Tuure Junnila-seminaarissa hotelli Ellivuoressa 24.4.2010




Arvoisat naiset, hyvät herrat

Minun näkökulmani Tuure Junnilaan on voittopuolisesti historiantutkijan näkökulma. Nuorena kokoomuslaisena minulla oli 1990-luvulla toki muutaman kerran tilaisuus vaihtaa ajatuksia Junnilan kanssa, mutta silloin olin vielä autuaan tietämätön siitä, että minusta tulisi jonakin päivänä hänen elämäkertansa kirjoittaja. Vielä vähemmän osasin aavistaa, että tulisin viettämään Junnilan elämäntyön parissa peräti kymmenen vuotta, käytännöllisesti katsoen koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen.

Olen kirjoittanut Junnilasta kaksi teosta: väitöskirjani ”Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956”, joka julkaistiin keväällä 2006 ja kokonaiselämäkerran ”Oikeistolainen”, joka julkaistiin viime syksynä. Siihen pitkäaikaiseen tutkimustyöhön, joka minun oli suoritettava voidakseni nämä teokset kirjoittaa, siihen perustuu siis enimmältä osaltaan se, mitä minä Junnilasta tiedän ja myös se, mitä aion hänestä täällä tänään kertoa.

Olen antanut puheenvuorolleni sellaisen otsikon kuin ”Junnilan linja ja Kokoomus”. Monet varmaan ajattelevat, että asetelma pitäisi kääntää toisin päin, jos mielii tarkastella Tuure Junnilaa kokoomusvaikuttajana, kuten tässä esityksessä tarkoitus on – siis, että pitäisi puhua Kokoomuksen linjasta ja Junnilasta, eikä päinvastoin.

Käsitykseni mukaan linjasta voidaan kuitenkin puhua vain silloin, kun sellainen on olemassa. Junnilalla oli – kuten ”Oikeistolainen”-teoksesta selkeästi ilmenee – johdonmukainen konservatiivinen poliittinen linja, joka säilyi olennaisilta osiltaan muuttumattomana 1930-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Kokoomuksen kohdalla ei vastaavanlaisesta johdonmukaisesta linjasta sen sijaan voi puhua, ei ainakaan enää sen jälkeen, kun puolue 1960-luvun lopulta alkaen ryhtyi reivaamaan kurssiaan vasemmalle ja alkoi harjoittaa politiikkaa, jota Junnila tapasi nimittää ”aatteellisen stripteasen politiikaksi”.

Konservatiivit eivät toki vielä tänäkään päivänä ole täysin kuolleet sukupuuttoon – ja onneksi eivät ole – mutta yhtä kaikki on niin, että 1970-luvun Kokoomuksella, joka sanoutui irti johtavasta aatteestaan ja oli valmis menemään kommunistien kanssa samaan hallituksen ja joka liputti Urho Kekkosen puolesta, sillä oli kovin vähän tekemistä sen Kansallisen Kokoomuspuolueen kanssa, jonka riveihin Junnila liittyi vuonna 1945.

Tuure Junnilan konservatiivinen peruskatsomus syntyi epäilemättä jo niinä varhaisina vuosina, jotka hän vietti kotitilallaan Vakkalan Junnilassa. Samaa varhaista lähtöä oli varmasti myös käsitys yksityisen omistusoikeuden pyhyydestä ja loukkaamattomuudesta. Selvää on sekin, että jos ihminen oppii lapsena ymmärtämään, kuten Junnila oppi, että hänen esi-isänsä ovat seisseet samoilla jalansijoilla kuin hän nyt jo Kustaa Vaasan ollessa maan hallitsijana, hän tuskin on aikuisenakaan kovin altis juoksemaan kaiken maailman poliittisten virvatulten perässä. Junnila katsoi sitä paitsi myös antikommunisminsa juontavan juurensa lapsuusajan kokemuksista, mitä käsitystä ei sitäkään ole syytä asettaa kyseenalaiseksi, vaikka Junnila olikin vasta 7-vuotias keväällä 1918, kun punakapinalliset terrorisoivat Kiikkaa ja pitivät alueen talollisia kauhun vallassa.

Junnilan 1930-luvun opiskeluaikoja tutkiessa oli mielenkiintoista havaita, ettei hän ottanut laisinkaan osaa ylioppilaiden poliittisiin rientoihin, eikä varsinkaan profiloitunut minkäänlaisena kovan linjan oikeistolaisena. Hän suhtautui päinvastoin niin kriittisesti AKS:ään ja IKL:ään, että häntä alettiin pitää jonkun sortin ”patkulina”. Sitä Junnila ei kuitenkaan ollut ja hän allekirjoitti monia AKS:n teesejä, esimerkiksi vaatimuksen suomenkielen aseman kohentamisesta Helsingin yliopistossa. AKS:n hurmahenkinen retoriikka ja seuraan olennaisesti kuulunut sotilaallinen kurinalaisuus kuitenkin vieroksuttivat Junnilaa, samoin kuin IKL:n mustapaitojen fasistishenkinen toiminta ja toimintamuodot, joiden hän katsoi soveltuvan harvinaisen huonosti Suomen oloihin.

Junnila oli aikoinaan joutunut jättämään armeijan kesken terveydellisistä syistä, eikä hän saanut liikekannallepanomääräystä syksyllä 1939. Jatkosodan syttyessä hän työskenteli puolestaan toimistopäällikkönä Liikevaihtoverokonttorissa, jonka virkamiehet oli vapautettu asepalveluksesta. Näin ollen hän jäi tyystin vaille sotakokemusta ja samalla kaikkien niin virallisten kuin epävirallistenkin asevelipiirien ulkopuolelle. Sotakokemuksen puutteella voi yrittää selittää tiettyjä Junnilan poliittisia linjauksia, esimerkiksi hänen suhteellisen kovia sosiaalipoliittisia näkemyksiään, mutta olennaisempaa kuin sisältökysymykset, joihin vaikutti moni muukin asia, oli sittenkin se, että Junnilalla ei ollut mitään luontaista tukitaustaa tai -ryhmää, vaan hän saattoi luottaa vain ja ainoastaan itseensä, ja ryhtyä rakentamaan poliittista uraansa oman osaamisensa ja asiantuntemuksensa, erityisesti tietysti talouspoliittisen asiantuntemuksensa varaan.

Keväällä 1945 tohtoriksi teoksella ”Omaisuusvero vakautetun tulon lisäverotuksen toteuttajana” väitelleen Junnilan puolueura alkoi saman vuoden syksyllä, kun hänet kutsuttiin asiantuntijajäseneksi Kokoomuksen vastaperustettuun talouspoliittiseen neuvottelukuntaan. Jäsenyys neuvottelukunnassa ei edellyttänyt puolueen jäsenyyttä, eikä kaikista neuvottelukunnan työhön osallistuneista asiantuntijoista suinkaan tullut aktiivisia puoluemiehiä. Junnilan tapauksessa toiminta neuvottelukunnassa kuitenkin johti vuosi vuodelta yhä tiiviimpään kiinnittymiseen Kokoomuksen piiriin. Näin ollen hänen puoluepoliittisen toimintansa alkupiste voidaan ajoittaa syyskuulle 1945, jolloin Kokoomuksen talouspoliittinen neuvottelukunta aloitti työnsä.

Vaalidebyytti nähtiin joulukuun 1947 kunnallisvaaleissa, mutta koska Junnila ei kampanjoinut juuri lainkaan ja kun hän oli talouspiirien ulkopuolella vielä aivan tuntematon henkilö, niin ei ollut mikään suuri ihme, ettei ura helsinkiläisenä kunnallispoliitikkona urjennut.

Osoitus värin tunnustamisesta ehdokkuus vaaleissa joka tapauksessa oli ja viimeistään keväällä 1949 Junnilasta tuli selkeästi puoluemies, kun hänet valittiin Kokoomuksen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan, eli nykytermein puoluevaltuuston ja puoluehallituksen, jäseneksi. Junnila hoiti 1940-luvun lopulta alkaen myös Kokoomuksen rahastonhoitajan tehtäviä ja oli jäsenenä puolueen talousvaliokunnassa. Viimeksi mainittujen tehtävien sälyttämistä Junnilalle selittänee ainakin osittain hänen vuonna 1948 tapahtunut siirtymisensä tieteelliseltä uralta Kansallispankin palvelukseen, sillä kroonisessa rahapulassa kärvistelleelle Kokoomukselle miehet, joilla oli pääsy sinivalkoisen pääoman lähteille, olivat tietysti kullanarvoisia.

Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen alkoi tehdä pian sen jälkeen, kun Junnila oli valittu puolueen keskeisimpien toimielinten jäseneksi, viittauksia siihen suuntaan, että tämän tulisi pyrkiä myös eduskuntaan. Junnilaa oli jo hetken aikaa houkutellut ajatus siirtymisestä, kuten hän itse asian ilmaisi, ”taloudellisen ja talouspoliittisen kehityksen tarkkailijan roolista päättäjän rooliin”. Kun Kansallispankin pääjohtaja Matti Virkkunenkaan ei vastustanut ajatusta, vaan päinvastoin kannusti alaistaan pyrkimään eduskuntaan, asia oli sillä selvä.

Junnila lähti tavoittelemaan kansanedustajan paikkaa Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä, vaikka olikin asunut miltei koko aikuisikänsä Helsingissä. Yrittäjäehdokkaana mainostetun Junnilan heinäkuun 1951 eduskuntavaaleja edeltänyt kampanja oli erittäin määrätietoinen ja hän keräsi kaikkiaan 5 408 ääntä, mikä riitti kirkkaasti läpimenoon.

Talouspolitiikka ja erityisesti vakauttamiskysymys hallitsivat eduskuntakeskustelua syksyllä 1951, joten ajankohta oli varsin otollinen ajatellen Junnilan kaltaisen talouskysymyksiin erikoistuneen asiantuntijan poliittisia profiloitumismahdollisuuksia. Junnila ei epäröinyt tarttua tilaisuuteen, vaan otti alusta lähtien aktiivisesti osaa eduskunnassa käytyyn talouspoliittisen keskusteluun ja herätti valtakunnan laajuista huomiota suorasanaisilla ja sujuvilla, ilman papereita pidetyillä puheenvuoroillaan. Junnila ei myöskään ujostellut ottaa yhteen pääministeri Urho Kekkosen kanssa, joka ei hyväksynyt laisinkaan kritiikkiä, jota Junnila esitti ns. vakauttamisohjelmaa kohtaan. Niinpä syksyn 1951 jälkeen aikakirjoihin voitiinkin merkitä, paitsi Junnilan nousu Kokoomuksen näkyvimmäksi talouspoliitikoksi, myös Junnilan ja Kekkosen välirikko, joka sittemmin, kuten tunnettua, muodostui pysyväksi.

Kokoomuksen 1950-luvun keskeisimmistä talouspoliittisista linjanvedoista vastasivat Tuure Junnila ja T. A. Wiherheimo, jotka kummatkin olivat vapaan talousjärjestelmän ja taloudellisen liberalismin vankkoja kannattajia. Herrojen valtiojohtoisuuspyrkimyksiin kriittisesti suhtautuva ja yksityisyritteliäisyyden toimintamahdollisuuksia turvaamaan pyrkivä linja vastasi varsinkin vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla ilmeisen hyvin niin Kokoomuksen johdon kuin laajempienkin kokoomuspiirien näkemyksiä. Arvo Salminen ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara antoivat Junnilan ja Wiherheimon hoitaa vapaasti Kokoomuksen kaistaa valtiojohtoisuutta vastaan käydyssä taistelussa, eikä puolueen sisäisessä keskustelussakaan juuri kuultu puheenvuoroja, joissa olisi vaadittu suurempaa ymmärtämystä valtion taloudellisen aktiviteetin laajentamista kohtaan.

Junnilan asemaa Kokoomuksen johtavana talouspoliitikkona kuvasti omalta osaltaan sekin, että hänet nimitettiin marraskuussa 1953 valtiovarainministeriksi Sakari Tuomiojan puolipoliittiseen virkamieshallitukseen, jonka muut kokoomuslaiset ministerit olivat T. A. Wiherheimo, Arvo Salminen ja Päiviö Hetemäki.

Junnila ja Hetemäki olivat 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla todellisia Kokoomuksen monitoimimiehiä. He olivat keskeisiä vaikuttajia niin eduskuntaryhmässä kuin puoluehallituksessakin, istuivat puolueen propagandatoimikunnassa ja rahoitusta pohtivissa toimielimissä, olivat ministeritovereita Tuomiojan hallituksessa ja sittemmin tämän presidentinvaalikampanjan johtohahmoja. Kummastakin puhuttiin myös Salmisen mahdollisena seuraajana Kokoomuksen johdossa.

Junnila oli puheenjohtajaehdokkaana Lahden puoluekokouksessa 1955, ja olisi suurella todennäköisyydellä tullut valituksi, elleivät Jussi Saukkosen kannattajat olisi onnistuneet houkuttelemaan kolmanneksi ehdokkaaksi Arno Tuurnaa, jonka puheenjohtajavaalissa saamat 45 ääntä olivat pitkälti pois Junnilan kannatuksesta. Saukkonen sai vaalissa 183 ja Junnila 142 ääntä.

Muodolliset asemat olivat tietenkin vain muodollisia asemia, sitä korosti sekin, että vaikka Junnila ja Hetemäki jättivät suurimman osan tehtävistään puolueorganisaatiossa juuri Saukkosen puheenjohtajaksi valinnan aikoihin, he olivat vielä 1960-luvun alussa huomattavasti tätä vaikutusvaltaisempia ja vetivät monissa kysymyksissä suvereenisti Kokoomuksen linjaa ohi puoluejohdon.

Junnilan poliittinen toimeliaisuus oli 1950-luvun puoliväliin saakka rajoittunut lähes yksinomaan talous- ja sisäpolitiikan puitteisiin. Hän oli toki seurannut kansainvälispoliittisia tapahtumia ja Suomen ulkopolitiikkaa, mutta ei puheissaan tai kirjoituksissaan ottanut niihin kantaa kuin muutaman kerran ja silloinkin hyvin ylimalkaisesti.

Urho Kekkosen tultua tasavallan presidentiksi tilanne alkoi muuttua ja 1960-luvun alussa Junnila tunnettiin kenties jo paremmin ulkopoliittisena kriitikkona kuin talousmiehenä. Junnilan ulkopoliittisen kriitikon maineen synnyttivät ennen muuta yöpakkas- ja noottikriisit, joiden yhteydessä hän esitti suorasukaisia, joskin samalla hyvin perusteltuja arvioita maamme virallisen ulkopolitiikan onnistumisista ja epäonnistumisista.

Junnilan mielestä asiat olivat alkaneet luisua kohti katastrofia pian sen jälkeen, kun J. K. Paasikivi oli lähtenyt presidentinlinnasta. Junnila muistutti usein, että Paasikiven aikana oli voitu muodostaa hallituksia ilman, että oli jatkuvasti tarvinnut pälyillä itänaapurin reaktioita. Silloin oli myös voitu järjestää vapaat presidentinvaalit ilman, että ulkopuolisella painostuksella olisi pyritty vakavasti vaikuttamaan niiden kulkuun saati ratkaistu niiden lopputulos. Yöpakkas- ja noottikriisien jälkeen ei voitu tehdä enää kumpaakaan, mikä merkitsi Junnilan mielestä niin päivänselvää taantumista, ettei hän käsittänyt – kuten hän muistelmissaan totesi – ”miten tosiasioita muuten kunnioittavat henkilöt yhä pyrkivät tämän kiistämään”.

Kriittisyydestään huolimatta Junnila ei esimerkiksi noottikriisin kyseessä ollen lukeutunut ns. tilausteorian kannattajiin. Hän ei toisin sanoen tuoreeltaan eikä myöhemminkään väittänyt, että presidentti Kekkonen olisi tilannut nootin eikä hän myöskään spekuloinut Kekkosen roolilla nootin laadinnassa, vaikka asiaa koskevat epäluulonsa tunnustikin.

Junnilan ja Kokoomuksen suhteissa noottikriisi muodosti silti selkeän vedenjakajan. Junnila oli Salmisen puheenjohtajakaudella ollut mukana kaikessa olennaisessa mitä Kokoomuksessa tapahtui ja hänen vaikutusvaltansa puolueessa pysyi, kuten todettua, erittäin vahvana 1960-luvun alkuun saakka. Tästä hyvänä osoituksena oli se, että Junnila oli ainoana kokoomuslaisena mukana epävirallisessa yhteistyöryhmässä, joka etsi Kekkoselle vastaehdokasta vuoden 1962 presidentinvaaliin ja kun sellainen löytyi, hän kävi ikään kuin ilmoitusasiana ilmoittamassa puheenjohtaja Saukkoselle, että Kokoomuksen presidenttiehdokkaan nimi tulee olemaan Olavi Honka.

Neuvostoliiton puututtua tunnetulla tavalla Suomen presidentinvaalikuvioihin ja Honka-liiton hajottua Junnilan sooloilut oli kuitenkin sooloiltu. Viimeinen pisara oli joulukuussa 1961 pidetty tulikivenkatkuinen eduskuntapuhe, jossa Junnila ruoti armottomaan tapaansa Suomen ulkopoliittisen aseman yöpakkas- ja noottikriisien seurauksena tapahtunutta heikentymistä ja sanoi toivovansa, että Kekkonen ”voisi vielä pysähtyä ja kääntyä eikä jatkaisi pitempään sillä tiellä, jota kulkien hänestä saattaa tulla Suomen historian presidentti Benes”.

Ulkoministeri Ahti Karjalaisen tiedusteltua oliko Kokoomus Junnilan ulkopoliittisten mielipiteiden takana vai ei, Saukkonen sanoutui eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen nimissä irti Junnilan puheenvuorosta ja totesi tämän muussakin puhujatoiminnassaan esiintyneen ”kansanedustajan henkilökohtaisella vastuulla”. Uusi Suomi hyökkäsi myös ankarasti Junnilaa vastaan ja tulkitsi Saukkosen puheenvuoron selkeäksi osoitukseksi siitä, että Kokoomus hyväksyi maan virallisen ulkopolitiikan ja antoi sille täyden kannatuksensa. Noottikriisin varjossa pidetyissä kevään 1962 eduskuntavaaleissa Junnila putosi päälle päätteeksi eduskunnasta, osittain kiitos maalaisliittolaisten pitkin Satakuntaa levittelemien propagandalehtisten, joissa esitettiin sellaisia uhkauksia kuin ”jos Junnila pääsee eduskuntaan, tulee sota” tai ”jos äänestät Junnilaa ja Kokoomusta, äänestät sotaa”.

Junnila teki komean paluun eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa, eikä jättänyt tällä kertaa mitään sattuman tai pelkästään satakuntalaisten varaan, vaan asettui varmuuden vuoksi ehdolle myös Helsingissä ja sai molemmista vaalipiireistä läpimenoon oikeuttavan äänimäärän, kokonaisäänisaaliin ollessa yli 11 000.

Junnila oli yksi Kokoomuksen eduskuntaryhmän huomattavimmista jäsenistä vaalikaudella 1966–1970. Hänen asemansa ryhmässä – saati puolueessa – ei toki enää ollut yhtä vahva kuin 1950-luvulla, mutta hän ei toisaalta myöskään vielä ollut sellainen suuri yksinäinen kuin tuli olemaan 1970- ja 1980-luvuilla.

Junnila totesi itse myöhemmin, että 1960-luvun jälkipuolisko oli oikeastaan viimeinen ajanjakso, jolloin hän vilpittömästi viihtyi Kokoomuksessa. Konservatiivin kulta-ajat olivat tietenkin jääneet 1950-luvulle, mutta esimerkiksi Matti Virkkusen asettaminen ehdokkaaksi vuoden 1968 presidentinvaaleihin osoitti, että kokoomuslaisilla oli edelleen selkärankaa. Junnila noteerasi tyytyväisyydellä myös sen, että Kokoomuksen eduskuntaryhmä esiintyi yhtenäisesti peruskoulu-uudistusta, korkeakoulujen hallinnonuudistushanketta ja muita kansanrintamahallitusten ajamia radikaaleja reformihankkeita vastaan.

Radikalismi alkoi kuitenkin vääjäämättä nostaa päätään Kokoomuksessakin, sitä todisti Junnilan puheenjohtajavaalissa vuonna 1965 voittaneen Juha Rihtniemen keväällä 1969 julistama uusi kommunistilinjaus, jonka mukaan Kokoomus oli valmis harkitsemaan hallitusyhteistyötä kommunistien kanssa, koska nämä olivat poistaneet ohjelmastaan ns. väkivaltapykälän.

Junnilan mielestä linjantarkistukseen ei ollut minkäänlaista aihetta. Hän piti väkivaltapykälän pyyhkimistä SKP:n ohjelmasta pelkkänä vaalitaktisena eleenä ja muistutti, että SKP oli linjaerimielisyyksistään riippumatta osa kommunistista maailmanliikettä, maan rajojen ulkopuolelta toimintaohjeensa ottava epäkansallinen puolue, jonka toiminta tähtäsi Suomen perinnäisen yhteiskuntajärjestelmän ja sitä tietä maan itsenäisyyden tuhoamiseen. Yhteistoiminta moisen joukkion kanssa ei voinut tullut kysymykseenkään, vaan Junnilan mielestä kommunistit oli päinvastoin mahdollisimman tarkoin poliittisesti eristettävä.

Junnila moitti 1970-luvulla Kokoomusta usein ”aatteellisen stripteasen politiikasta”, puolueen pyhien periaatteiden myymisestä hallituskelpoisuuden saavuttamiseksi. Ensimmäinen ilmentymä tuosta politiikasta oli Junnilan mukaan juuri Rihtniemen vuoden 1969 kommunistilinjaus, vaikka toden teolla kypärää, papinkaapua ja muita aatteen tunnusmerkkejä alkoikin lentää nurkkaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun ns. remonttimiehet rynnistivät Kokoomukseen ja Harri Holkerista tuli puolueen puheenjohtaja.

Remonttimiehet vaativat mm. konservatismin ja perinteisen markkinatalousideologian hylkäämistä ja kehittelivät tilalle tukun uusia, nyt jo unohdettuja, opinkappaleita, sellaisia kuin sosiaalinen valintatalous, porvarismi ja kriittinen rationalismi.

Junnilassa ja muissa vanhan polven oikeistolaisissa tällaiset puolivillaiset ideologiat herättivät lähinnä säälinsekaista huvittuneisuutta. Niissä oli sama ”kuoritun maidon” tympeä ja mitään sanomaton maku, joka Junnilan mukaan leimasi Kokoomuksen 1970-luvun ohjelmia ja yhä enenevässä määrin myös puolueen politiikkaa. Ei uskallettu tunnustaa väriä ja lymyttiin käsitteiden katveessa, ja jos jotain väriä näkyi, sekin häivähti huolestuttavasti punaiseen.

Junnila vaati pitäytymistä konservatismissa ja katsoi, että vapaa talousjärjestelmä ja vapaa yhteiskuntajärjestelmä olivat erottamattomasti yhtä. Ei ollut toista ilman toista ja taloudellinen diktatuuri johti luonnonlain välttämättömyydellä poliittiseen diktatuuriin, joten jos mieli säilyttää maan itsenäisyyden ja vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän, oli Junnilan mielestä syytä pitää tiukalla otteella kiinni myös perinteisestä markkinatalousideologiasta.

”Aatteellisen stripteasen politiikan” ilmentymiin kuului niin ikään Kokoomuksen 1970-luvulla tapahtunut muuttuminen Kekkos-puolueeksi, mikä sekin merkitsi täyskäännöstä aikaisempaan nähden, olihan voimakas kriittisyys Urho Kekkosta ja tämän politiikkaa kohtaan elähdyttänyt kokoomuslaisia vaaran vuosista alkaen.

Junnilan karun käsityksen mukaan Kokoomus ei pääsisi hallitukseen niin kauan kuin Kekkonen olisi presidenttinä, ”ei vaikka päällänsä seisoisi”, koska Kekkonen yksinkertaisesti piti suhteidensa säilyttämistä Kokoomuksen hallitukseen tuloa vastustavaan vasemmistoon paljon tärkeämpänä asiana kuin Kokoomuksen hallituksessa oloa. Kun näin oli, voimisteluharjoitukset Tamminiemen ovimatolla voitaisiin Junnilan mielestä yhtä hyvin lopettaa ja keskittyä ryhdikkääseen oppositiopolitiikkaan. Holkerin ja remonttimiesten käsityksen mukaan Kekkonen oli kuitenkin vastaus kaikkiin ongelmiin, myös hallituskelpoisuuden ongelmaan ja he ryhtyivät raivoisasti mm. junttaamaan Kokoomusta poikkeuslain taakse, mikä onnistuikin, vaikka puolue repesi siinä yhteydessä ”kahtia ylhäältä alas asti kuin temppelin esirippu”, kuten Junnila asian ilmaisi.

Remonttimiesten haaveet ”junnilattomasta” Kokoomuksesta jäivät sitä vastoin toteutumatta. Kriittisyydestään huolimatta Junnilalla ei ollut mitään aikomusta lähteä vapaaehtoisesti puolueesta. Suoranaiset erottamisvaatimukset puolestaan kilpistyivät puheenjohtaja Holkeriin, joka saattoi politiikan sisältökysymyksissä olla suhteellisen radikaali, mutta halusi toisaalta myös pitää puolueen koossa ja korosti, että Kokoomuksen ovella jokainen käänsi kahvasta itse, niin sisään tullessaan kuin ulos lähtiessäänkin.

Junnilaa yritettiin 1970-luvulla kyllä, ja myös puoluejohdon toimesta, tarmokkaasti savustaa ulos Kokoomuksesta. Verukkeeksi kävi miltei mikä tahansa, niin Junnilan kirjoittelu perustuslaillisia piirejä lähellä olleessa Express-lehdessä, kuin vaikkapa hänen kieltäytymisensä asettu-masta valitsijamiesehdokkaaksi vuoden 1978 Kekkos-vaaleissa.

Ainakin osittain Junnilaa vastaan suunnattuna operaationa voi pitää myös vuosien 1975 ja 1979 eduskuntavaalien alla Kokoomuksen kansanedustajaehdokkailta vaadittua kirjallista sitoumusta, jossa ehdokkaan oli allekirjoituksellaan sitouduttava mm. ”edistämään Paasikiven-Kekkosen linjaan perustuvia Suomen puolueettomuuspolitiikan tavoitteita”.

Junnila väisti ehdokassitoumuksen koukun 1975 näppärästi yliviivaamalla kohdan, johon maininta Paasikiven-Kekkosen linjasta sisältyi ja allekirjoittamalla sitoumuksen vasta sitten. Seuraavalla kerralla tällaista menettelyä ei enää hyväksytty, vaan ehdokassitoumus vaadittiin allekirjoitettavaksi sellaisenaan, jota paitsi puoluevaltuusto oli jo syksyllä 1977 tehnyt päätöksen, jonka mukaan puolueen jäsen voitaisiin erottaa Kekkosen vastaisen toiminnan takia. Pitkän epäröinnin jälkeen Junnila pani nimensä paperiin, mutta vain päästäkseen ehdokkaaksi, koska sitoumuksen lainmukaisuuden selvittäminen oikeuskansleriin vetoamalla olisi ollut liian hidas prosessi ja asian vatvominen julkisuudessa kiusallista. Ehdokassitoumukseen liittämässään saatekirjeessä Junnila ilmoitti diplomaattisin sanakääntein pitävänsä sitoumusta valtiopäiväjärjestyksen vastaisena ja aikovansa allekirjoituksestaan huolimatta noudattaa ainoastaan perustuslakiin kirjattuja kansanedustajan velvoituksia, toisin sanoen oikeutta ja totuutta.

Junnila pääsi ehdokkaaksi vuoden 1979 eduskuntavaaleihin ja sai kohtuullisen äänisaaliinkin, 4 642 ääntä, mutta jäi Satakunnan Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa neljännelle sijalle, eikä tullut enää valituksi uudelleen.

Junnila palasi eduskuntaan kuitenkin jälleen vuoden 1983 vaaleissa. Paljon oli muuttunut neljässä vuodessa, ei vähimmin siinä, että vanha vastustaja Urho Kekkonen, oli poistunut näyttämöltä. Paljon oli kuitenkin myös ennallaan, eikä Junnila käsittänyt alkuunkaan esimerkiksi sitä, miksi hänen läheinen poliittinen taistelutoverinsa Georg C. Ehrnrooth oli niin hullaantunut Mauno Koiviston valinnasta tasavallan presidentiksi.

Junnila oli 1970-luvun mittaan alkanut suhtautua yhä kriittisemmin sosiaalidemokraatteihin, eritoten näiden talouspoliittisiin, mutta myös ulkopoliittisiin edesottamuksiin, ja suuntasikin vaalikaudella 1983–1987 ankarimman kritiikkinsä juuri sosiaalidemokraatteja vastaan. Todettakoon tässä yhteydessä sekin, että kaikista vuosikymmenten mittaan K-linjan suunnasta saamistaan tölväisyistä huolimatta juuri Junnila varoitteli Holkerin sinipunahallituksen aikana Kokoomusta polttamasta siltoja Keskustapuolueeseen, joka hänen mielestään kuitenkin oli perusolemukseltaan kokoomuslaisille sosiaalidemokraatteja läheisempi ja luonnollisempi yhteistyökumppani.

Junnila jäi kevään 1987 eduskuntavaaleissa varasijalle, jolta nousi vielä kertaalleen eduskuntaan vuonna 1990. Tuo lehtimiesten ”Junnilan neljänneksi tulemiseksi” tituleeraama paluu tapahtui hyvin toisenlaisissa merkeissä kuin yksikään aikaisemmista. Alkoihan pahan kerran näyttää siltä, että vapaa länsimainen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä, jota Junnila oli koko poliittisen uransa ajan näkyvästi puolustanut, oli kaikista puutteistaan huolimatta sittenkin elinvoimaisempi kuin Neuvostoliiton panssareittensa avulla ylläpitämä sosialistinen maailmanjärjestys.

Junnila sai uransa ja elämänkaarensa ehtoopuolella osakseen runsaasti myönteistä julkisuutta ja oli ilman muuta tyytyväinen paitsi siitä, että hänen edustamansa aatteet olivat voittaneet, myös siitä, että aatteet, joita hän oli suomettumisen hulluina vuosina miltei ainoana rohjennut arvostella, olivat järjestään lakanneet olemasta.

Voittonsa hetkelläkin Junnila onnistui kuitenkin säilyttämään viileytensä, tunsi oikeassa olemisestaan vain hillittyä riemua ja muisti toisinaan osoittaa armeliaisuutta myös voitetuille: ”Minun olisi vaikea sanoa esimerkiksi Aarne Saariselle tai muille kommunisteille suoraan päin naamaa, miten perusteellisen väärässä he olivat ja miten perusteellisen tyhmää politiikkaa he ajoivat. Luulen, että tavatessa vain vähän naljailisin ja löisin leikiksi.”

Hyvät naiset ja herrat, näihin Junnilan sanoihin minä päätän tämän puheenvuoroni ja toivotan teille paitsi hyvää kevättä, myös antoisia lukuhetkiä ”Oikeistolainen” -teoksen parissa.