MATTI HEIKKILÄ (1890–1965)
Kunnallisneuvos Matti Heikkilä oli Kokoomuksen maataloussiiven voimahahmo ja puolueen eturivin vaikuttajia sotavuosista 1950-luvun puoliväliin. Hän toimi muun muassa puoluevaltuuskunnan ja puoluehallituksen varapuheenjohtajana sekä Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtajana.
Pälkäneellä maanviljelijä Kustaa Heikkilän perheeseen vuonna 1890 syntyneen Matti Heikkilän opintie vei kansakoulun jälkeen maanviljelyskouluun ja maamiesopistoon, josta hän valmistui vuonna 1911. Työskenneltyään muutaman vuoden maataloustyönjohtajana ja maanviljelysneuvojana eri paikkakunnilla Heikkilä palasi Pälkäneelle, jossa hän toimi maanviljelijänä 1915–1953 sekä Suomen maatalousosakepankin konttorinjohtajana 1921–1938. Heikkilä osallistui aktiivisesti myös kotipaikkakuntansa kunnalliseen elämään toimien muun muassa kunnanvaltuuston ja kunnallislautakunnan puheenjohtajana.
Eduskuntavaaleissa Matti Heikkilä oli ensimmäisen kerran ehdolla vuonna 1936 saaden hieman alle 2 000 ääntä, mikä riitti neljänteen sijaan Pohjois-Hämeen kansallisliiton ehdokkaiden joukossa, mutta ei vielä läpipääsyyn. Ehdokkuus seuraavan vuoden valitsijamiesvaaleissa ei sekään tuottanut toivottua tulosta, mutta heinäkuun 1939 eduskuntavaaleissa kannatusta oli jo riittävästi ja Heikkilä valittiin yhdessä Toivo Horellin kanssa edustamaan Pohjois-Hämeen kokoomusväkeä sotavuodet istuneeseen niin kutsuttuun pitkään parlamenttiin.
Talvisodan aikana Heikkilä profiloitui Kokoomuksen eduskuntaryhmässä kaikkien rauhanpyrkimysten johdonmukaisena vastustajana. Heikkilän näkemystä siitä, ettei neuvotteluja ”raakalaismaisen” vihollisen kanssa tullut edes harkita, oli muun ohella epäilemättä omiaan vahvistamaan sekin, että hänen poikansa kaatui taisteluissa. Eduskuntaryhmän kokoontuessa 13. maaliskuuta 1940 keskustelemaan Moskovassa juuri solmitun rauhansopimuksen ratifioinnista Heikkilä ilmoitti, ettei voinut mitenkään hyväksyä aselepoa. Hän sanoi tietävänsä, ”että tämä kanta on väärä, mutta muuta en voi”. Myönnytyksenä kansallisen yksimielisyyden vaatimukselle Heikkilä ja hänen laillaan rauhantekoa kiivaasti vastustaneet Erkki Paavolainen ja Kyllikki Pohjala suostuivat lopulta kuitenkin siihen, että he pidättyisivät eduskunnassa rauhansopimusta koskevasta äänestyksestä, mikä oli hieman pienempi paha kuin vastaan äänestäminen.
Heikkilä ei hyväksynyt myöskään pääministeri Edwin Linkomiehen jatkosodan aikaisia rauhanaloitteita ja hän torjui niin ikään suoralta kädeltä Neuvostoliiton helmikuussa 1944 esittämät rauhanehdot, joihin myöntyminen olisi hänen mukaansa merkinnyt kansakunnan kuolemaa. Kun puna-armeija valloitti Viipurin, monet alkoivat spekuloida rauhanhallituksen muodostamisella, mutta Heikkilälle rauha ei edelleenkään ollut mikään vaihtoehto ja hän muistutti suomalaisten tapelleen aikoinaan Siikajoellakin. Heikkilän rauhanpyrkimyksiä vastustava linja piti loppuun saakka ja hän äänesti syyskuun alussa 1944 niin Kokoomuksen ryhmässä kuin eduskunnassakin rauhanneuvotteluihin ryhtymistä vastaan ja ilmoitti vielä ennen välirauhansopimuksen lopullista eduskuntakäsittelyä, että jos sopimuksen hyväksymisestä on äänestettävä, niin hän tulee äänestämään vastaan.
Moskovan rauhan myötä esille noussut ja syksyllä 1944 lopullisesti ratkaistavaksi tullut kysymys siirtoväen asuttamisesta ja maansaannista asetti Matti Heikkilän, Aku Korvenojan, Kalle Soinin ja muut Kokoomuksen maataloussiiven miehet vaikeaan tilanteeseen. Odotettiinhan heidän samaan aikaan sekä ajavan kaiken menettäneiden karjalaisviljelijöiden asiaa että puolustavan kantasuomalaisten talonpoikien vuosisataisia oikeuksia perintömaihinsa.
Heikkilä piti ”lapsellisena” pääministeri Risto Rytin pika-asutuslain lähetekeskustelun yhteydessä keväällä 1940 pitämää puhetta, jossa tämä totesi, ettei siirtoväellä ollut ”mitään lakipykäliin perustuvaa oikeutta vaatia ja saada korvauksia menetyksistään”. Heikkilän mielestä menetykset oli ilman muuta korvattava, mutta yhtä selvää oli hänen mukaansa sekin, että asutustarkoitukseen oli ensi sijassa käytettävä valtion, kuntien, seurakuntien, yhtiöiden ja muiden yhteisöjen maita. Selostaessaan Kokoomuksen eduskuntaryhmälle pika-asutuslain käsittelyä eduskunnan maatalousvaliokunnassa Heikkilä korosti, että ”viljelyskelpoista maata oli kaksi kertaa enemmän kuin viljeltyä” ja lausui käsityksenään, ettei siirtoväelle tulisi niinkään antaa valmista peltoa, vaan nimenomaan viljelyskelpoista maata, ”jonka raivaamisessa yhteiskunta auttakoon”. Eduskunnassa Heikkilä puolusti sekä pika-asutuslain yhteydessä että keväällä 1945 tiukasti myös yksityisten maanomistajien oikeutta saada täysi korvaus maistaan, jotka he joutuisivat luovuttamaan karjalaisten asutustiloiksi.
Heikkilä uudisti ongelmitta kansanedustajan valtakirjansa kevään 1945 eduskuntavaaleissa saaden kaikkiaan 4 076 ääntä. Saman vuoden syyskuussa hänet valittiin Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtajaksi, mitä tehtävää hän hoiti kymmenen vuoden ajan. Kulkiessaan kansanedustajan toimensa takia Helsingin ja Pälkäneen väliä Heikkilä poikkesi usein Tampereella ja hän oli aktiivisesti mukana piirin käytännön työssä, muun muassa varainkeräystoiminnassa. Pohjois-Hämeen Kokoomuksen 70-vuotishistoriikin kirjoittanut Laila Halme toteaa Heikkilästä, että tämä oli paitsi aktiivinen piirin puheenjohtaja, ”myös innostunut ja tarmokas kansanedustaja, joka selkeästi uskoi suomalaisten mahdollisuuksiin selvitä vaikeista ajoista ja joka tästä syystä onnistui valamaan tulevaisuudenuskoa piirinsä asujaimistoon”.
Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja ja valtuuskunnan työvaliokunnan jäsen Heikkilästä tuli vuonna 1946. Hänet valittiin puoluejohtoon eräänlaisena ”kiintiöagraarina”, mutta poliitikkona ja puoluevaikuttajana Heikkilä oli toki paljon muutakin kuin vain talonpoikaisjohtaja.
Heikkilä kuului Kokoomuksen talouspoliittisen neuvottelukunnan kantaviin voimiin ja hän oli osaltaan muotoilemassa puolueen vaaran vuosien aikaista talouspoliittista oppositiopolitiikkaa, joka kaikessa kriittisyydessään toimi myös varaventtiilinä, jonka kautta voitiin purkaa kolmen suuren hallituksia kohtaan tunnettua yleisempää tyytymättömyyttä.
Ulkopolitiikkaa ei vaaran vuosina kritisoitu kuin luotetussa seurassa ja sihteerien poissa ollessa, mutta esimerkiksi vastenmielisyytensä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kohtaan Heikkilä toi avoimesti julki ja hän äänesti yhtenä harvoista myös eduskunnassa sotasyyllisyyslakia vastaan. Suomalaiset kommunistit eivät myöskään säästyneet Heikkilän arvostelulta, eikä tämä sisäpolitiikkaa kommentoidessaan muutenkaan yrittänyt peitellä tai pehmentää poliittisia näkemyksiään, jotka edustivat varsin perinteistä konservatiivista oikeistolaisuutta.
Enin osa Heikkilän eduskunnassa käyttämistä puheenvuoroista ja tekemistä aloitteista koski luonnollisesti maataloutta ja maatalouspolitiikkaa. Heikkilä kuului myös Kokoomuksen verraten aktiivisesti toimineeseen maatalouspoliittiseen keskusvaliokuntaan sekä Pohjois-Hämeen kansallisliiton maatalousvaliokuntaan, joka perustettiin keväällä 1947.
Kokoomuksen 1940-luvun lopun vaalipropagandassa maalailtiin kauhukuvia kolhoosien Suomesta, mutta tosiasiassa Heikkilä ja muut puolueen maataloussiiven miehet olivat tuolloin enemmän huolissaan asutuspolitiikasta, jonka nimissä pirstottiin toimivia tilakokonaisuuksia ja synnytettiin jatkuvasti uusia kannattamattomia kääpiöviljelmiä, joiden toimintaedellytysten turvaamiseen valtio joutui käyttämään miljardikaupalla rahaa joka vuosi.
Kokoomuksen maatalousmiehiä huoletti myös se, että sota-ajalta peräisin olevaa maatalouspolitiikkaa jatkettiin edelleen, vaikka maataloustuotanto oli 1940-luvun lopulla palautunut miltei sotaa edeltävälle tasolle. Monien tuotteiden kohdalla puute oli jo muuttunut ylitarjonnaksi, mikä oli romahduttanut hinnat ja ajanut viljelijät ahtaalle, ”kun kustannukset eivät suinkaan ole laskeneet ja maatalouden verotus päinvastoin nousee”, kuten Kokoomuksen eduskuntaryhmän Heikkilän johdolla tammikuussa 1949 K.-A. Fagerholmin hallitukselle esittämässä eduskuntakysymyksessä todettiin.
Heikkilä suhtautui erittäin kriittisesti Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen maatalouspolitiikkaan, mutta hän ei ollut kuitenkaan halukas kaatamaan hallitusta, koska oli hyvin todennäköistä, että sen tilalle tulisi maalaisliittolais-kommunistinen yhteishallitus, joka oli kokoomuslaisittain katsoen vielä pahempi vaihtoehto. Sitä paitsi Fagerholmin hallituksella oli ansionsa, olihan se muun muassa lakkauttanut äärivasemmiston käsiin joutuneen Valtiollisen poliisin, erottanut Yleisradion kommunistisen pääjohtajan ja puuttunut tarmokkaasti kommunistien masinoimiin lakkoliikkeisiin.
Fagerholmin hallitusta ei kannattanut Heikkilän mielestä vaihtaa edes porvarilliseen koalitiohallitukseen, jollaisen muodostamisesta käytiin neuvotteluja kesällä 1949. Pääministerin paikan antaminen Urho Kekkoselle juuri presidentinvaalien alla ei Heikkilän käsityksen mukaan ollut viisasta, kuten ei myöskään sosiaalidemokraattien päästäminen oppositioon kommunistien kanssa. Enemmän kuin näistä seikoista Heikkilän kielteinen asenne hallituksen vaihtamista kohtaan johtui kuitenkin siitä, ettei hän katsonut Kokoomuksen aseman tai vaikutusvallan millään muotoa kohentuvan, vaikka hallitukseen nimitettäisiin pari kokoomuslaista ammattiministeriä.
Kokoomuslaiset olivat Kekkos-kriittisyydessään 1940-luvun lopulla hyvin yksituumaisia, mutta Fagerholmin hallituksen korvaaminen porvarihallituksella houkutteli silti monia puolueen johtomiehiä. Esimerkiksi Felix Seppälä totesi päiväkirjassaan Kokoomuksen pyrkineen aina porvarilliseen koalitiohallitukseen ja ihmetteli miten puolue voisi siitä nyt loogisesti kieltäytyä?
Eduskuntaryhmän pöytäkirjat kesäkuulta 1949 osoittavatkin, vaikka mistään varsinaisesta fraktionmuodostuksesta ei olekaan syytä puhua, tiettyä sisäistä jakaantuneisuutta yhtäältä porvariyhteistyön kannattajiin ja toisaalta niihin, jotka Heikkilän tavoin suhtautuivat torjuvasti Fagerholmin hallituksen kaatamiseen. Seppälän ohella porvariyhteistyön puolesta ryhmän kokouksessa 13. kesäkuuta puhuivat muun muassa Kyllikki Pohjala, Arvi Oksala ja Arvo Salminen. Kielteisellä kannalla hallituksen kaatamiseen ja porvarillisen hallituksen mahdollisuuksiin nähden olivat lausunnoissaan puolestaan Erkki Leikola, Johannes Virtanen, Juho Heitto, Jussi Lappi-Seppälä, Jalmari Pusa, Aarne Honka, Erkki Paavolainen, Matti Heikkilä, Arno Tuurna, T. A. Wiherheimo ja Margit Borg-Sundman. Kuten Vesa Vares on Kokoomuksen puoluehistorian kolmannessa osassa todennut, ”nimilista kertoo taipumuksesta oikealle ja asevelisiipeen”.
Heikkilä esiintyi usein myöhemminkin jarrumiehenä, kun Kokoomus määritti kantaansa hallituskysymykseen. Otettakoon esimerkiksi vain syksy 1952, jolloin Heikkilä kyseenalaisti hallitukseen pyrkimisen kokonaan ja katsoi, että oppositiossa oli sittenkin enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin 2–3 ministerillä, joiden mukanaolo hallituksessa vain sitoisi eduskuntaryhmää ja puoluetta.
Heikkilä toimi Kokoomuksen puoluehallituksen varapuheenjohtajana 1950–1954, jonka lisäksi hän oli eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja vuosien 1951 ja 1953 valtiopäivillä.
1950-luvun alkupuolella Heikkilä otti aktiivisesti osaa myös Kokoomuksen taloustoimikunnan työskentelyyn ja hän oli ideoimassa muun muassa vuonna 1953 perustettua Kokoomuksen Tukea, jonka toimitusjohtajan tehtäviäkin hän hoiti lyhyen aikaa. Kokoomuksen Tuki ei onnistunut löytämään pysyvää ratkaisua Kokoomuksen talousongelmiin, mutta eräässä suhteessa tuo vuonna 1959 lakkautettu organisaatio jätti pysyvän jäljen toiminnastaan. Pyrkiessään hankkimaan puolueelle varoja Kokoomuksen Tuki näet käynnisti vuonna 1954 ilmoitustulojen hankkimista silmällä pitäen Kansallinen Pohja-nimisen julkaisun, jonka seuraajaksi perustettiin seuraavana vuonna järjestölehti Nykypäivä, joka jatkaa edelleen ilmestymistään.
Matti Heikkilä ei lähtenyt enää ehdolle kevään 1954 eduskuntavaaleihin, mutta puoluehallituksen ja puoluevaltuuston jäsenenä hän joutui kuitenkin ottamaan osaa Kokoomukselle tappiollisten vaalien jälkipyykkiin. Muiden Kokoomuksen maatalousmiesten tavoin Heikkilä piti Sakari Tuomiojan hallituksen surullisenkuuluisaa maitopäätöstä eräänsä vaalitappiota selittävänä tekijänä, mutta osaltaan se johtui hänen mukaansa myös mainostuksen heikkoudesta. Kansanpuolueen vaalimenestyksen salaisuus piili Heikkilän mukaan puolestaan siinä, ”että kansa kaipaa humpuukia”.
Heikkilä oli pitkän elämänsä aikana nähnyt poliittisen vuoroveden nousevan ja laskevan kerran jos toisenkin, eikä hän hyväksynyt alkuunkaan joidenkin kokoomuslaisten miltei paniikinomaista halua ryhtyä ripeästi uudistamaan puolueen politiikkaa ja toimintatapoja. Heikkilä varoitteli hätiköidyistä johtopäätöksistä ja vakuutti huhtikuun lopulla 1954 pidetyssä puoluevaltuuston kokouksessa, että ”kyllä se aate, mitä kokoomuspuolue on tähän saakka noudattanut, kyllä se pätee vielä edelleenkin” – ”Isänmaallinen ja kansallinen henki, ne ovat ne perustekijät, joihin meidän täytyy turvautua.”
Kansanedustajan uransa jälkeen Heikkilän toimi vuosina 1955–1956 vielä Kokoomuksen talouspäällikkönä, mutta joutui marraskuussa 1956 terveydellisistä syistä jättämään tuon tehtävän. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen ja Snellman-Säätiön hallituksen jäsenenä Heikkilä pysyi vuonna 1965 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.
PETRI NUMMIVUORI
Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten maaliskuussa 2010
Heikkilä, Matti Ilmari S 16.1.1890 Pälkäne, K 23.5.1965 Pälkäne. V maanviljelijä Kustaa Heikkilä ja Ida Maria Taattu. P Hilja Josefiina Klemola 1914–.
Kansakoulu, maanviljelyskoulu 1909, maamiesopisto 1911
Maataloustyönjohtaja Vanajalla 1910–1912, Joroisissa 1913, Peräpohjolan maanviljelysseuran maatalousneuvoja 1913, Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran maanviljelysneuvoja 1915, maanviljelijä Pälkäneellä 1915–1953, Suomen maatalousosakepankin Pälkäneen konttorin johtaja 1921–1938
Kansanedustaja Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri 1.9.1939–28.3.1954, laki- ja talousvaliokunta, maatalousvaliokunta, suuri valiokunta, valtiovarainvaliokunta, kansaneläkelaitoksen valtuutettu, tasavallan presidentin valitsijamies 1950
Kokoomuksen valtuuskunnan/puoluevaltuuston jäsen 1945–1955, varapuheenjohtaja 1946–1951, Kokoomuksen valtuuskunnan työvaliokunnan/puoluehallituksen jäsen 1946–1954, puoluehallituksen varapuheenjohtaja 1950–1954, Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja 1951 ja 1953, Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtaja 1945–1956, Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen jäsen 1946–1965, Snellman-Säätiön hallituksen jäsen 1951–1965
Pälkäneen kunnanvaltuuston ja kunnallislautakunnan puheenjohtaja
Hämeen läänin meijeriliiton johtokunnan, Pälkäneen sähkö osakeyhtiön johtokunnan ja Maataloustuottajain Pohjois-Hämeen piiriliiton johtokunnan puheenjohtaja, Valion hallintoneuvoston, Vakuutusyhtiö Auran hallintoneuvoston, Karjakunnan hallintoneuvoston, Hämeen sähkö osakeyhtiön hallintoneuvoston, Länsi-Suomen karjan säätiön hallituksen, Osuuskunta Maantuotteen hallituksen, Tampereen kirjapainon johtokunnan ja MTK:n valtuuskunnan jäsen
Korpraali
Kunnallisneuvos 1943
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan pöytäkirjat, Kokoomuksen puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat, Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto
Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat
Laila Halme: Härkäpäiset. Pohjois-Hämeen Kokoomus ry 1919–1989 (1989); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Vesa Vares, Ari Uino: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944 (2007); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)
