Nykypäivä: Tuure Junnila - kokoomuksen vankkumaton oikeistolainen

HANNU SALOKORPI

Tuure Junnilan nimi on tunnettu kokoomuksen riveissä. Oliko hän toisinajattelija Urho Kekkosen tasavallassa, kuten jokunen vuosi sitten Junnilasta väitellyt filosofian tohtori Petri Nummivuori otsikoi kirjoittamansa elämänkerran yhden luvun vuosilta 1966–1979, vai oliko hän vankkumaton oikeistolainen?

Mikä teki Junnilasta (1910–1999) oman aikansa yksinäisen, joka oli useimmiten oppositiossa – milloin Kekkosta, milloin kokoomuksen johtoa, milloin mitäkin politiikan hanketta vastaan?

Tähän kysymykseen kirjoittaja itsekin viehtyneenä tutkimuskohteeseensa vastaa: Junnila oli oikeistolainen alusta alkaen syntymäpaikastaan Kiikan Vakkalan kylästä vakituiseen asuinpaikkaansa Helsingin Munkkiniemeen.

Jälkihistoria muistaa Junnilasta pääasiallisesti ajan Kekkosen valtakautena, ja siinä Junnila kieltämättä oli toisinajattelija. Hän ei hyväksynyt toimintatapaa, jolla silloinen tasavallan presidentti ja häneen vahvasti sitoutuneet kansanrintamapuolueet politiikkaa harjoittivat.

Suhde kommunisteihin oli myös jyrkkä. Vaikka Juha Rihtniemi esitti keväällä kokoomuksen suhtautumisen lieventämistä kommunisteihin, ei se kelvannut Junnilalle. Vasta Kekkosen aikakauden jälkeen Junnila lievensi näkemyksiään ja totesi aikojen normalisoituneen, kun kokoomuksen korpivaellus oppositiossa päättyi 1987.

Talousmies politiikkaan

Kiinnittyminen kokoomukseen tapahtui 1940-luvun lopulla. Tulihan Junnila ensiksi Kansallispankin johtokuntaan tekemään taloudellisia katsauksia, mutta kohta myös kokoomuksen riveihin. Hän nousi pian puoluevaltuuskuntaan ja sen työvaliokuntaan, mistä seurauksena oli ehdokkuus kaikissa valtiollisissa vaaleissa vuodesta 1950 aina vuoteen 1991 asti. Ainoa poikkeus oli vuoden 1978 presidentinvaalit – sattuneesta syystä.

Junnilaa voisi luonnehtia yksinäiseksi älyköksi, joka useimmiten iltaisin seuraelämän sijasta matkasi kotiin kirjoittamaan ja valmistelemaan puheitaan.

Hänen uransa olisi voinut olla toinen, jos hänet olisi valittu Helsingin yliopiston kansantalouden professoriksi. Tehtävään valittiin 1951 pitkällisen prosessin jälkeen taloushistorioitsija Vilho Annala. Tähän loppui myös Junnilan tieteellinen tutkimustyö. Hän antautui tämän jälkeen kokonaan politiikkaan.

Sanataiturien kaksintaistelu

Nummivuori katsoo, että riita Junnilan ja Kekkosen välillä syntyi syksyllä 1951, kun eduskunnassa käsiteltiin hallituksen vakauttamisohjelmaa, Junnilan talouspoliittista mieliaihetta.

Hän sai vastaansa kärjekkäin sanakääntein toisen sanataiturin pääministeri Urho Kekkosen. Kun tohtoreiden kilpalaulanta sai laajan julkisuuden sanomalehdistössä, oli välirikko tosiasia. Sitä ei korjannut enää mikään.

Junnila runttasi vielä Kekkosen kirjan Onko maallamme malttia vaurastua, missä Kekkonen esitteli valtiojohtoisen teollisuuspolitiikkansa linjauksia. Välirikosta muodostui totaalinen siis jo ennen Kekkosen presidenttikausia.

Suomalainen lehdistö on piirtänyt Junnilasta kivikasvoisen, nuhteettoman, melko yksioikoisen kuvan. Eduskunnassa kahvilakin tyhjentyi 1980-luvulla kuuntelemaan, kun Junnila puhui.

Mutta hänen nuhteettomassa kuvassaan on särö, kun hän edustajatoveriensa Niilo Kosolan ja Lauri Soilan kanssa kiilasi yksitoikkoisissa äänestyksissä tulitikun äänestysnappulaan – temppu, jota eräät kokoomuksen nuoret kansanedustajat myöhemmin yrittivät.

Kritiikkiä myös kokoomukselle

Jos Junnila teki pesäeron Kekkoseen jo 1950-luvun alussa, niin hänen kritiikkinsä koveni seuraavalla vuosikymmenellä kokoomusta kohtaan. Se alkoi Honka-liitosta ja jatkui kokoomuksen suhteesta Kekkoseen.

Tällöin viimeistään 50-luvun alun kokoomuksen johdon ykkösketju Wiherheimo-Junnila-Hetemäki hajosi. Hetemäki ja Wiherheimo käänsivät kokoomusta Kekkosen taakse, mutta Junnila ei taipunut.

Nummivuori selostaa Junnilan kirjoittelua Expressen-lehdessä, josta puheenjohtaja Harri Holkeri ja kokoomuksen nuori siipi vetivät erityisesti herneet nenäänsä, mutta jättää auki kulissien takaiset tapahtumat. Olisikin ollut kiintoisaa lukea tekijän arvioita siitä, miksi Junnila ei koskaan mm. Salme Katajavuoren ja Kullervo Rainion tavoin pohdiskellut loikkaamista perustuslaillisiin.

Pohdittaessa Junnilan näkyvää poliittista eriseuraisuutta kannattaa panna merkille Junnilan taloudellinen riippumattomuus. Kuten tekijäkin huomauttaa, Kansallispankki tuki Junnilaa taloudellisesti kaikissa vaaleissa, vaikka Junnila olisi voinut maksaa vaalikulut omasta pussistaan. Lisäksi jäsenyys vuodesta 1948 lähtien aina vuoteen 1975 Kansallispankin johtokunnassa takasi taloudellisen riippumattomuuden politiikan suhdanteista riippumatta, millä oli erityistä arvoa Kekkosen valtakaudella.

Elämänkerta on tehty klassisen tyylin pohjalta ilman suurempia sensaatioita. Varmaan niitäkin olisi saanut, vaikkapa vaalirahoituksesta.

Paljon on uhrattu palstatilaa Junnilan kirjallisten töiden esittelyyn. Toivoa sopii, että lähihistorian tutkiminen saa jatkoa. Jukka Koivisto kirjoitti Päiviö Hetemäen, Petri Nummivuori Tuure Junnilan elämäkerran.

Kukahan tekee triumviraatin kolmannelle jäsenelle T. A. Wiherheimolle saman?

(Julkaistu Nykypäivä-lehdessä 25.9.2009)