L. I. Kaukamaa

SATAKUNTALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA





L. I. KAUKAMAA (1907-1990)





Filosofian tohtori L. I. Kaukamaa oli satakuntalainen historiantutkija ja koulumies, joka toimi Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1948–1951. Asevelitaustainen Kaukamaa vaikutti 1940-luvun lopulla myös Satakunnan Kansallisliitossa ja kotikaupunkinsa Porin kunnallisessa elämässä.


Lauri Kaukamaa (vuoteen 1929 Munter) syntyi ja kasvoi Porissa, jossa hänen isänsä Karl Jooseppi Munter työskenteli ajurina. Koulunsa Kaukamaa kävi perinteikkäässä ja patrioottisesta hengestään tunnetussa Porin lyseossa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi keväällä 1927 hän muutti Helsinkiin ja ryhtyi opiskelemaan historiaa valmistuen filosofian kandidaatiksi vuonna 1931.

Kaukamaa oli vasta 25-vuotias kirjoittaessaan vapaussotakirjallisuutemme helmiin lukeutuvan teoksen ”Porin seutu itsenäisyystaistelun vaiheissa” (1933). Tuo liki 500 sivun laajuinen teos edustaa voittajien historiaa tyylipuhtaimmillaan, mutta samalla se on yksityiskohtaisuudessaan edelleen ylittämätön esitys aiheestaan, varsinkin mitä tulee valkoisen puolen toimintaan ja sen taustoihin. Kaikessa asenteellisuudessaan ja tulkinnallisessa suoraviivaisuudessaan Kaukamaan teos kuvastaa myös erinomaisesti sitä kompromissitonta isänmaallisuutta, joka 1930-luvun alkuvuosina elähdytti maamme oikeistopiirejä ja minkä katsantokannan teoksen kirjoittajakin tuolloin epäilemättä tunsi omakseen.

Historianopettajan uransa Kaukamaa teki pääosin entisessä koulussaan Porin lyseossa, jossa hän työskenteli historian ja yhteiskuntaopin vanhempana lehtorina vuosina 1936–1955.

Talvisodassa Kaukamaa taisteli komppanianpäällikkönä (8./JR 8) muun muassa Summan Lähteen lohkolla. Välirauhan aikana hän viimeisteli väitöskirjansa ”Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä 1809–56” (1941) sekä kirjoitti teoksen ”Tie- ja vesirakennushallitus 1816–1941” (1941). Jatkosodassa Kaukamaa toimi komppanianpäällikkönä (2./JR 15) ja valistusupseerina sekä hyökkäysvaiheessa myös pataljoonankomentajana (I/JR 15).

Palattuaan sodasta Kaukamaa kirjoitti nopeassa tahdissa teoksen ”Aikamme kasvot” (1944), jossa hän analysoi maailmansotien välisen ajan aatevirtauksia ja juuri päättyneen sodan vaikutuksia meihin suomalaisiin. Teoksesta voi hyvin havaita rintamakokemuksen vaikutuksen myös Kaukamaan omiin näkemyksiin. Vapaussotakirjasta tuttu halveksiva asenne ”esikaupunkien punaista roskaväkeä” kohtaan on tyystin poissa ja Kaukamaa kirjoittaa suorastaan liikuttavan kauniisti kansallisesta yksimielisyydestä, aseveljeydestä ja sodan uhrien auttamisesta. Hän tähdentää myös ”henkisen väestönsuojelun” välttämättömyyttä ja kritisoi ankarasti aineellisuuden hengen vallalle pääsyä. Teoksensa lopulla hän korostaa snellmanilaisessa hengessä vielä kulttuurin ja sivistystyön merkitystä vakuuttaen, että ”kansa, jonka keskuudessa henkiset arvot tunnustetaan aineellisia tähdellisemmiksi, jonka jäsenet vieras kohta toteaa todellisen kulttuurin läpitunkemiksi ja jonka kasvatuksen ihanteena on sopusointuisten persoonallisuuksien kehittäminen, on aina säilyttävä paikkansa kansakuntien joukossa”.

Otteita ”Aikamme kasvot” -teoksesta olisi hyvin voinut painattaa vaalimainoksiin, jos Kaukamaa olisi lähtenyt ehdolle kevään 1945 eduskuntavaaleihin, joissa valituksi tuli monia hänen laillaan sodissamme ansioituneita reservinupseereita. Kaukamaata ei syystä tai toisesta kuitenkaan nähty Kokoomuksen ehdokaslistoilla ennen kuin vasta seuraavissa, kesällä 1948 pidetyissä eduskuntavaaleissa, joihin mennessä hän ennätti hankia muutaman vuoden kokemuksen kotikaupunkinsa kunnallisesta elämästä.

Kaukamaa valittiin Porin kaupunginvaltuustoon vuonna 1946 ja kaupunginhallitukseen vuonna 1948. Satakunnan Kansallisliiton piiritoimikuntaan hän kuului vuosina 1947–1948. Vuonna 1947 hän aloitti myös Satakunnan museon johtokunnan puheenjohtajana ja Porin reserviupseerikerhon varapuheenjohtajana.

Heinäkuun 1948 eduskuntavaaleissa Kaukamaa sai Satakunnan Kansallisliiton ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, 5 079, edellään vain 6 439 ääntä saanut Kyllikki Pohjala. Kolmantena ja viimeisenä kokoomuslaisena Satakunnasta läpi pääsi toista kertaa ehdolla ollut Hugo Nuorsaari, joka sai 4 059 ääntä.

Vaalikampanjassaan Kaukamaa ei pyrkinyt niinkään profiloitumaan keskiluokan ja sivistyneistön edustajana, kuten hänen ammattitaustansa perusteella olisi voinut olettaa, vaan ennen muuta niin kutsuttuna yrittäjäehdokkaana. Vaikutusvaltainen Yksityisyrittäjäin Satakunnan aluejärjestö tuki näyttävästi Kaukamaan ehdokkuutta ja talouskysymykset nousivat pääosaan monissa hänen kampanjapuheissaan. Eduskunnassakin Kaukamaa tuli pian tunnetuksi yksityisyrittäjien puolestapuhujana ja vasemmistopuolueiden ajamien sosialisointivaatimusten vastustajana.

Ensisijaisesti Kaukamaa keskittyi eduskuntatyössään kuitenkin opetus- ja koulutuskysymyksiin, joita käsiteltäessä hän oli Aarne Hongan ohella Kokoomuksen eduskuntaryhmän johtavia auktoriteetteja. Kaukamaa kuului eduskunnan sivistysvaliokuntaan ja hän osallistui myös suuressa salissa aktiivisesti kouluasioista ja korkeammasta hengenviljelyksestä käytyihin keskusteluihin. Erityistä huolta Kaukamaa kantoi puheenvuoroissaan kansa- ja oppikoulunopettajien pätevyydestä. ”Opettaja vasta tekee koulun”, hän korosti tavan takaa ja oli sitä mieltä, että pätevien opettajien puute oli saatava poistetuksi ennen kuin voitiin ajatellakaan koululaitoksen rakenteellista uudistamista.

Kaukamaa oli koulutuspolitiikassa konservatiivinen realisti, joka tunsi koulujen arkitodellisuuden ja ymmärsi ympäröivän yhteiskunnan vaatimukset. Näistä lähtökohdista Kaukamaa kritisoi eduskuntapuheenvuoroissaan muun muassa ehdotusta yhtenäiskouluperiaatteen pohjalle rakentuvasta uudesta kahdeksanvuotisesta oppivelvollisuuskoulusta, jota hän piti utopistisena ja elävälle elämälle vieraana suunnitelmana. Kaikille ei Kaukamaan mielestä kerta kaikkiaan voinut eikä tarvinnut opettaa kaikkea ja hän lausui käsityksenään, että ”ne varat, mitkä meiltä liikenevät välttämättömään koululaitoksen kehittämiseen, olisi sijoitettava, pikemminkin kuin puheena olevan koulujärjestelmän kokeilemiseen, pahasti laiminlyödyn ammattiopetuksen kehittämiseen”.

Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Kaukamaa ei ainoaksi jääneen edustajakautensa 1948–1951 aikana ennättänyt saavuttaa erityisen näkyvää asemaa, vaikka hän opetus- ja koulutuskysymyksissä olikin, kuten sanottu, ryhmän merkittävimpiä auktoriteetteja.

Kaukamaan konservatiivisesta luonteenlaadusta ja hänen perinteistä oikeistolaisuutta edustaneista yleispoliittisista näkemyksistään ei kaiken kaikkiaan jää minkäänlaista epäselvyyttä, mutta eduskuntaryhmän pöytäkirjoista nuo näkemykset nousevat esiin vain muutaman kerran. Kesäkuussa 1949 Kaukamaa asettui vastustamaan porvarihallituspyrkimyksiä, minkä on tulkittu kertovan taipumuksesta oikealle ja asevelisiipeen. Joulukuussa 1950 hän esitti puolestaan yhdessä Jalmari Pusan ja Margit Borg-Sundmanin kanssa ”arvostelevia huomautuksia sen johdosta, että ed. Leikola heidän saamansa käsityksen mukaan oli suhtautunut ymmärtäväisesti kommunistien mukanaoloon laajapohjaisessa hallituksessa”. Samassa yhteydessä Kaukamaa valitti myös, ”että Kokoomukselta puuttuvat selvät linjat”.

Kaukamaa ei milloinkaan kuulunut puoluevaltuuskuntaan, saati puoluehallitukseen ja hänen ainoaksi varsinaiseksi luottamustehtäväkseen Kokoomuksen keskusorganisaation piirissä jäi toiminta vuonna 1948 asetetun keskiluokkatoimikunnan sihteerinä, mistä tehtävästä hän erosi siitäkin jo vuonna 1950, jolloin hän jätti myös Porin kaupunginvaltuuston.

Kaukamaa ei lähtenyt ehdolle myöskään vuoden 1950 valitsijamiesvaaleihin, mikä yhdessä mainittujen luopumisten kanssa pakottaa kysymään, aikoiko hän kenties jättää politiikan kokonaan ja vetäytyä yksityiselämään?

Tällaista aikomusta Kaukamaalla ei kaikesta tapahtuneesta huolimatta liene ollut, sillä kun Satakunnan Kansallisliiton taholta keväällä 1950 tiedusteltiin tulevien eduskuntavaalien ehdokasasettelua silmällä pitäen istuvien kansanedustajien jatkosuunnitelmia, hän antoi yksiselitteisesti ymmärtää, että kansanedustajan työt kiinnostivat heinäkuun 1951 vaalien jälkeenkin. Samansisältöisen viestin Kaukamaa lähetti syksyllä 1950 Yksityisyrittäjäin Satakunnan aluejärjestölle, joka lupautui jälleen tukemaan hänen vaalikampanjaansa.

Kaukamaan lisäksi Yksityisyrittäjäin Satakunnan aluejärjestö päätti antaa tukea pankinjohtaja Tuure Junnilalle, joka valmistautui ensimmäisiin eduskuntavaaleihinsa. Marraskuussa 1950 tehty päätös Junnilan tukemisesta oli tosin sikäli ehdollinen, että se tulisi voimaan – kuten Satakunnan Yrittäjässä julkaistussa ehdokasasettelua koskevassa selonteossa todettiin – ”vasta jos tri Kaukamaa hyväksyy tri Junnilan kanssaehdokkaakseen aluejärjestön puitteissa”. Selonteossa kerrotaan edelleen Kaukamaan ilmoittaneen luonaan käyneelle aluejärjestön edustajalle, ”ettei hänellä ole mitään tri Junnilan ehdokkaaksi tuloa vastaan ja että viimeksi mainitun henkilökohtaisena ystävänä näkisi mielellään näin tapahtuvankin”.

Vuoden 1950 lopulla näytti siltä, että Satakunnan yrittäjillä tulisi olemaan seuraavan kesän eduskuntavaaleissa kaksi virallista ehdokasta, tohtorit Kaukamaa ja Junnila, joiden lisäksi edellisissä vaaleissa hyvin menestynyt Hugo Nuorsaari, joka oli siviilissä Porin kauppaopiston rehtori, valmistautui hänkin taistelemaan maakunnan yksityisyrittäjien kannatuksesta.

Vuodenvaihteen jälkeen tilanne muuttui, kun Kaukamaa heitti yllättäen hanskat tiskiin ja kieltäytyi ehdokkuudesta. Yksityisyrittäjäin Satakunnan aluejärjestö lähetti oitis delegaationsa Kaukamaan puheille tiedustelemaan mistä kieltäytyminen johtui ja samalla pyytämään uudelleen ”tri Kaukamaata asettumaan ehdokkaaksi ja jos hän niin haluaisi aluejärjestön ainoaksi”. Yrittäjädelegaatio sai selville, ”että tri Kaukamaan kieltäytyminen oli johtunut sellaisista seikoista, ettei aluejärjestö voinut niihin vaikuttaa sotkeutumatta huomattavalla tavalla politiikkaan ja muiden järjestöjen asioihin”. Täysin ehdottomaksi Kaukamaan kieltäytymistä ei tulkittu, joten tätä yritettiin vielä taivutella lähtemään ehdokkaaksi. Maaliskuussa Kaukamaa ilmoitti kuitenkin lopullisesti, ettei hän tule olemaan mukana vaaleissa.

Mitä kaikkea kulissien takana vuodenvaihteessa 1950/1951 oikein tapahtui? Kaukamaa joutui jonkinasteisen painostuksen kohteeksi, se on selvää, mutta kenen tai keiden toimesta, sitä ei sataprosenttisella varmuudella tiedetä. Vahvat epäilykset kohdistuvat kuitenkin Junnilan taustajoukoissa vaikuttaneeseen Satakunnan Kansallisliiton toiminnanjohtajaan Onni Honkasaloon ja tämän ympärille ryhmittyneeseen niin kutsuttuun toiminnanjohtajajunttaan. Tuo häikäilemättömyydestään tunnettu klikki käynnisti muutamaa vuotta myöhemmin kiivaan ajojahdin Hugo Nuorsaarta vastaan ja sen piirissä suunniteltiin 1950-luvun puolivälissä jopa Kokoomuksen puheenjohtajan syrjäyttämistä ja Junnilan nostamista puolueen johtoon. Vaihtoehtoja on toki muitakin, mutta Kaukamaan kaataminen sopisi kieltämättä hyvin kuvioon.

Kaukamaa ei itse koskaan tarkemmin valottanut ehdokkuudesta kieltäytymisensä taustoja, eikä hän vuoden 1951 jälkeen muutenkaan enää osallistunut poliittiseen toimintaan, vaan keskittyi ammatilliseen uraansa. Porin lyseon historianopettajana Kaukamaa jatkoi vuoteen 1955, jolloin hän siirtyi kouluhallituksen palvelukseen. Kouluneuvoksena ja vuosina 1959–1969 kouluhallituksen oppikouluosaston osastopäällikkönä toiminut Kaukamaa jäi eläkkeelle vuonna 1970. Hän kuoli 82 vuoden iässä huhtikuussa 1990.

PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on julkaistu Kokoomusbiografiassa 17.11.2010


Kaukamaa (v:een 1929 Munter), Lauri Iivari (L. I.) S 22.8.1907 Pori, K 20.4.1990 Helsinki. V ajuri Karl Jooseppi Munter ja Emma Sofia Renfors

Ylioppilas 1927, filosofian kandidaatti 1931, filosofian lisensiaatti 1941, filosofian tohtori 1943

Helsingin suomalaisen lyseon vt. lehtori 1934–1935, Suomalaisen normaalilyseon vt. lehtori 1935–1936, Porin lyseon historian ja yhteiskuntaopin vanhempi lehtori 1936–1955, Kouluhallituksen kouluneuvos 1955–1970, Kouluhallituksen oppikouluosaston osastopäällikkö 1959–1969, osastorehtori ja lehtori valtion sisäoppilaitoksen kurssilla 1945

Kansanedustaja Turun läänin pohjoinen vaalipiiri 22.7.1948–20.7.1951, kulkulaitosvaliokunta, puolustusasiainvaliokunta, sivistysvaliokunta

Porin kaupunginvaltuuston jäsen 1946–1950, kaupunginhallituksen jäsen 1948

Satakunnan Kansallisliiton piiritoimikunnan jäsen 1947–1948

Satakunnan museon johtokunnan ja Satakunnan oppikouluopettajapiirin puheenjohtaja, Porin säästöpankin isännistön ja Porin reserviupseerikerhon varapuheenjohtaja, Kansallis-Osake-Pankin Porin konttorin valvoja, Satakunnan kirjateollisuus osakeyhtiön johtokunnan, Yleisradion ohjelmaneuvoston, Suomen oppikoulujen opettajaneuvoston ja Ylioppilaiden tutkintolautakunnan jäsen

Suomen historiallisen seuran tutkijajäsen 1946

Kapteeni 1940


TUOTANTO

Porin seutu itsenäisyystaistelun vaiheissa (1933), Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä 1809–56 (väitöskirja, 1941), Tie- ja vesirakennushallitus 1816–1941 (1941), Aikamme kasvot (1944), Porin lyseo 1879–1954 (1954), Satakunnan Maanviljelysseura 1861–1961 (1961, V. Lähdeojan kanssa). Toim. Satakunnan sananparsia (1939, Niilo Valosen kanssa), Satakuntalaista arkea ja pyhää (1947), Satakuntaa ja satakuntalaisia II (1951)


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Kokoomuspuolueen keskusliiton pöytäkirjat, Kokoomuksen puoluevaltuuston pöytäkirjat, Satakunnan Kansallisliiton toimintakertomukset ja vaalitoimintaa koskeva aineisto, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Kansallinen Satakunta (1953); Satakunnan Kokoomus 30-vuotias (1948); Satakunnan Yrittäjä

L. I. Kaukamaa: Porin seutu itsenäisyystaistelun vaiheissa (1933); L. I. Kaukamaa: Aikamme kasvot (1944); L. I. Kaukamaa: Porin lyseo 1879–1954 (1954); P-J. Kuitto: Summan ristit. Dokumentti sodasta, henkilöistä, kohtaloista (1992); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Erik Oksanen: Summan miehet (1984); Antti Pekola: Karhun kämmen lyö. JR 15:n historia (1995); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)

Matti Ytti

SATAKUNTALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA





MATTI YTTI (1908–1973)





Agronomi Matti Ytti oli satakuntalainen matalan profiilin maatalousekspertti, joka valittiin eduskuntaan niin kutsuttuna aseveliehdokkaana keväällä 1945. Ytin kansanedustajan ura jäi yhden kauden mittaiseksi, mutta puoluehallituksessa hän vaikutti vuoteen 1953 ja puoluevaltuustossa vuoteen 1955 saakka. Ytti toimi myös Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtajana ja Kokoomuksen maataloussihteerinä.


Matti Ytti oli kotoisin Huittisten Mommolan kylän Ala-Färkkilästä ja tuo hieman konstikas tilannimi oli myös hänen alkuperäinen sukunimensä. ”Suomen maatilat” -teoksessa, joka on painettu vuonna 1932, kerrotaan Ala-Färkkilän pinta-alan olleen tuolloin noin 350 hehtaaria, mistä peltoa oli 80 ja metsämaata 240 hehtaaria, lopun ollessa joutomaata. Teoksesta ilmenee edelleen, että tila oli kuulunut emännän – siis Matin äidin Fanny Ala-Färkkilän – suvulle noin 40 vuoden ajan ja että sen kanssa yhdysviljelyksessä oli Ookilan tila. Matti Ytin isästä Matti Ala-Färkkilästä teoksessa mainitaan muun muassa, että hän oli ”osuuskassan jäsen ja useissa kunnallisissa ym. luottamustoimissa”.

Matti Ytti seurasi isänsä viitoittamaa tietä niin ammatillisesti kuin paikallisvaikuttajanakin. Maanviljelijän uransa hän aloitti vuonna 1935 ja sotien jälkeen Ytti kuului monet vuodet Huittisten kunnanhallitukseen sekä esimerkiksi Huittisten meijeri osakeyhtiön, Satakunnan meijeriliiton ja Satakunnan osuuskassojen liiton johtokuntiin.

Eduskuntaan Ytti valittiin vuonna 1945, ennen muuta aseveliehdokkaana, sodissamme ansioituneena reservin kapteenina, joka oli johtanut kotiseutunsa miehiä monissa kovissa taisteluissa. Ytti keräsi toki runsaasti myös talonpoikaisääniä jättäen taakseen muun muassa Satakunnan maatalousväen pitkäaikaisen luottomiehen, maanviljelysneuvos Kalle Soinin.

Kansanedustajan toimessaan Matti Ytti keskittyi maatalouskysymyksiin. Hän kuului varajäsenenä eduskunnan maatalousvaliokuntaan ja hänen täysistunnoissa esittämänsä lausunnot koskivat nekin lähes pelkästään ammattiasioita, kuten maatalouden työaikaa, maataloustyöväen vaatetus- ja jalkinetilannetta, leipäviljan tuotannon tukemista, metsänparannuslakia, asutuslainsäädäntöä ja maanhankintaa.

Felix Seppälä kertoo eräässä Yrjö Kivimiehelle vuonna 1970 lähettämässään kirjeessä Matti Ytin kuuluneen niin kutsuttuun asevelijunttaan, jonka muista kokoomuslaisista jäsenistä Seppälä mainitsee muun muassa Päiviö Hetemäen, Niilo Honkalan, Jaakko Hakalan, Lauri Järven, Martti Köllin ja Urho Saariahon. Kovinkaan näkyvä toimija Ytti ei tuossa asevelikansanedustajien epävirallisessa yhteenliittymässä liene ollut, sillä siinä missä esimerkiksi Hetemäen ja Honkalan nimet esiintyvät säännönmukaisesti juntan toimintaa sivuavissa teoksissa, Ytin nimi loistaa vastaavasti lähes poikkeuksetta poissaolollaan.

Näkyväksi ei voi luonnehtia myöskään Ytin roolia Kokoomuksen eduskuntaryhmässä vaalikaudella 1945–1948. Maatalouskysymyksiä käsiteltäessä hän oli toki ryhmän johtavia auktoriteetteja, mutta jäi tässä leipälajissaankin Matti Heikkilän massiiviseen varjoon. Profiloitumismahdollisuuksien puutteesta ei ollut kysymys. Asutusasiat puhuttivat eduskuntaa tavan takaa ja Kokoomuksen talonpoikaissiivessä vallitsi suoranainen tyhjiö, kun vanhoista tekijämiehistä Aku Korvenoja, Albert Eerola ja Kalle Soini olivat keväällä 1945 jättäneet eduskunnan. Ettei Matti Ytistä tullut Kokoomuksen eduskuntaryhmässä sen näkyvämpää hahmoa kuin tuli, se johtui pelkästään hänen persoonaansa olennaisesti liittyneestä vanhasatakuntalaisesta vaatimattomuudesta, joka Ytin tapauksessa oli vieläpä täysin teeskentelemätöntä, eikä pitänyt sisällään minkään vertaa salaylpeyttä tai sellaista kätkettyä korskeutta, joka tyynen pinnan alla monissa satakuntalaisissa leimuaa.

Vaatimattomuus on inhimillinen hyve vailla vertaa, mutta vaalivaltiksi siitä on vain harvoin, kuten vuoden 1948 eduskuntavaaleissa jälleen kerran nähtiin. Satakunnan kansallisliitto pyrki edesauttamaan maatalousehdokkaan läpipääsyä keskittämällä talonpoikaisäänet vain kolmelle ehdokkaalle. Etukäteislaskelmissa pidettiin mahdollisena jopa kahden maatalousehdokkaan läpimenoa, mutta toisin kävi. Kun piirin maatalousehdokkaat olivat vuoden 1945 vaaleissa keränneet miltei 9 500 ääntä, nyt ääniä tuli vain runsaat 5 000. Niistä Ytille annettuja oli 3 060, mikä oikeutti vasta neljänteen sijaan Turun läänin pohjoisen vaalipiirin kokoomusehdokkaiden joukossa ja tarkoitti sitä, että Satakunnan kokoomuslainen maatalousväki jäi ensi kerran miesmuistiin vaille omaa kansanedustajaa.

Pudottuaan eduskunnasta Matti Ytti toimi muun muassa Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtajana vuosina 1949–1950. Entisenä kansanedustajana Ytti oli arvovaltainen ja asevelitaustaa ajatellen luontevakin valinta tuolle paikalle, mutta sikäli pesti oli poikkeuksellinen, ettei hänellä ollut juurikaan aikaisempaa vaikuttajahistoriaa liiton piiristä. Oli Ytti toki esiintynyt puhujana KNL:n tilaisuuksissa, mutta esimerkiksi liittotoimikuntaan hänet valittiin ensi kerran vasta maaliskuussa 1949, vain muutamaa viikkoa ennen kuin hänestä tuli liiton varapuheenjohtaja.

Ytti menestyi hyvin vuoden 1950 valitsijamiesvaaleissa, mikä rohkaisi häntä yrittämään paluuta eduskuntaan. Lähtökohdat olivat sikälikin lupaavat, että Satakunnan kansallisliitto panosti kesän 1951 eduskuntavaaleissa maatalousehdokkaan läpiviemiseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Maatalousehdokkaille järjestettiin peräti 231 puhetilaisuutta, kun vuonna 1948 tilaisuuksia oli ollut 68. Äänten keskityksestä oli luovuttu ja maatalousehdokkaita oli tällä kertaa peräti kuusi kappaletta. Matti Ytti oli niin kutsuttuna päämaatalousehdokkaana asetettu oman listansa lisäksi muiden maatalousehdokkaiden listoille toiselle ehdokassijalle. Mikään ei kuitenkaan auttanut, vaan Ytti jäi jälleen neljänneksi Satakunnan kokoomusehdokkaiden joukossa ja sai nyt vain 2 502 ääntä. Vuonna 1948 oli vielä voitu vedota ja vedottiinkin siihen, etteivät talonpoikaisäänestäjät olleet ymmärtäneet äänten keskityksen ideaa. Heinäkuun 1951 eduskuntavaalien tulos ei sitä vastoin jättänyt selittelyn sijaa. Satakunnan kansallisliiton toimintakertomuksessa todettiinkin lakonisesti, että ”maatalousehdokkaan läpivieminen jäi tälläkin kertaa vain yritykseksi”.

Matti Ytti ei ollut mikään kansanvillitsijä, eikä satakuntalaisen maatalousehdokkaan sellainen tarvinnut olla tullakseen valituksi, sitä todisti esimerkiksi Kalle Soinin voittokulku 1930-luvun vaaleissa. Kiistaton tosiasia oli kuitenkin sekin, että karisman ja vetovoiman puutteella oli oma vaikutuksensa Ytin vaatimattomiksi jääneisiin vaalituloksiin. Todettakoon vertailun vuoksi, että kun hämeenkyröläinen talonpoikaisruhtinas Matti Raipala astui areenalle vuoden 1954 eduskuntavaaleissa, ääniä tuli heti ensi yrittämällä yli 6 000, siis enemmän kuin mitä Ytti sai vuosien 1948 ja 1951 vaaleissa yhteensä.

Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan ja sen työvaliokunnan pöytäkirjat 1940-luvun lopulta sekä puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat 1950-luvun ensimmäiseltä puoliskolta vahvistavat kuvaa Matti Ytistä maatalousasioihin keskittyneenä matalan profiilin vaikuttajana.

Pöytäkirjoihin ei ole päätynyt montaakaan Ytin yleispoliittista lausuntoa, vain joitain katkelmallisia kannanottoja hallituskysymyksiin. Niistä mainittakoon esimerkkinä puheenvuoro, jonka Ytti käytti puoluevaltuustossa keväällä 1954 ja jossa hän ilmoitti yhtyvänsä ”täysin kunnallisneuvos Heikkilään siinä asiassa, että kokoomuspuolueen ei ole syytä päästää maalaisliittoa oppositioasemaan, silloin kun kokoomus on sosiaalidemokraattien kanssa samassa hallituksessa”.

Ytti tyytyi myös maatalouspolitiikan kyseessä ollen toimimaan Kokoomuksen piirissä Matti Heikkilän sekundanttina, eikä hän tunnu edes kaivanneen itsenäisempää linjanvetäjän roolia. Luonnekysymyksen ohella asiaan vaikutti varmasti myös se, että Ytti oli täsmälleen samaa mieltä Heikkilän kanssa esimerkiksi asutusasioista ja yleensäkin maatalouspolitiikasta, jota kumpikin herroista tarkasteli todellisen tuottajamaanviljelijän näkövinkkelistä, antamatta sosiaalipoliittisten aspektien tai pienviljelijäromantiikan sokaista itseään.

Jätettyään puoluehallituksen vuonna 1953 ja puoluevaltuuston kahta vuotta myöhemmin Ytti toimi Kokoomuksen maataloussihteerinä vuosina 1955–1956, mikä oli varsin luonteva päätös hänen puolueuralleen. Satakuntalaisena paikallisvaikuttajana Ytin ura toki jatkui vielä tämän jälkeenkin ja maanviljelystyönsä ohella hän työskenteli vuodesta 1959 alkaen myös Maanomistajain liiton tilapäisenä arviomiehenä.

Tammikuussa 1973 kuollut Matti Ytti oli naimisissa filosofian maisteri Irma Ytin (o.s. Helkavaara) kanssa. Myös Irma Ytti oli aikoinaan aktiivisesti mukana Satakunnan kansallisliiton toiminnassa kuuluen esimerkiksi piiritoimikuntaan vuosina 1944–1948. Matti ja Irma Ytin tytär Elsa Ytti (s. 1944) on puolestaan saavuttanut kuuluisuutta kuvataiteilijana ja taidegraafikkona.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten toukokuussa 2010


Ytti (v:een 1929 Ala-Färkkilä), Toivo Matti S 10.7.1908 Huittinen, K 7.1.1973 Huittinen. V talollinen Matti Ferdinand Ala-Färkkilä ja Fanny Maria Ala-Färkkilä. P Irma Linnea Helkavaara 1938–.

Ylioppilas 1929, agronomi 1946, maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti 1947

Maanviljelijä Huittisissa v:sta 1935, Kaukolan arvioimislautakunnan puheenjohtaja 1941, Kokoomuksen maataloussihteeri 1955–1956, Maanomistajien liiton tilapäinen arviomies v:sta 1959.

Kansanedustaja Turun läänin pohjoinen vaalipiiri 6.4.1945–21.7.1948, suuri valiokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1950

Huittisten kunnanhallituksen jäsen

Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan/puoluevaltuuston jäsen 1947–1955, valtuuskunnan työvaliokunnan/puoluehallituksen jäsen 1947–1953, Satakunnan kansallisliiton piirihallituksen jäsen, Kokoomuksen nuorten liiton varapuheenjohtaja 1949–1950

Satakunnan asevelipiirin piiritoimikunnan, Lännen Sokeri osakeyhtiön hallintoneuvoston, Maanomistajain liiton valtuuskunnan, Huittisten seudun sairaalan kuntainliiton liittovaltuuston, Huittisten meijeri osakeyhtiön johtokunnan, Satakunnan meijeriliiton johtokunnan ja Satakunnan osuuskassojen liiton johtokunnan jäsen, Osuuskassojen keskus osakeyhtiön tilintarkastaja

Majuri 1967


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan ja sen työvaliokunnan sekä puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat, Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Satakunnan Kansallisliiton toimintakertomukset ja vaalitoimintaa koskeva aineisto, Porvarillisen Työn Arkisto; Felix Seppälän arkisto, Hämeenlinnan Maakunta-arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Kansallinen Satakunta (1953); Nuori Oikeisto 1949 (1950); Satakunnan Kokoomus 30-vuotias (1948)

Jaakko Korjus: Puolueen omatunto. Kokoomuksen nuorten ja Kokoomuksen Nuorten Liiton historia (1972); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Suomen maatilat. Tietokirja maamme keskikokoisista ja suurista maatiloista, III osa – Turun ja Porin lääni, Ahvenanmaa (1932); Vesa Vares: Kaksi askelta edellä. Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928–96 (1999); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)

A. F. Airo

KENRAALI KOKOOMUSVAIKUTTAJANA






A. F. AIRO (1898–1985)





Mannerheim kutsui A. F. Airoa usein ”onnekkaaksi kenraaliksi”. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Airo tunnettiin puolestaan ”vaikenevana kenraalina”. Sen sijaan epiteettiä ”poliittinen kenraali” ei Airon nimen yhteyteen ole liitetty, vaikka hän oli hyvin suomenmielinen ja istui kaksi kautta eduskunnassa Kokoomuksen edustajana.


Aksel Fredrik Airon lapsuudenkoti sijaitsi Turun Itäisenkadun varrella talossa, jonka hänen vanhempansa Otto ja Amanda Johansson omistivat. Talo oli sangen vaatimaton, mutta kodin henki vahvasti kansallismielinen ja kannustava. Kotikieli oli luonnollisesti suomi ja vuonna 1906 myös perheen sukunimi muuttui Johanssonista supisuomalaiseksi Airoksi. Kumpikaan tulevan kenraalin vanhemmista ei ollut saanut korkeampaa opillista sivistystä, mutta Otto ja Amanda Airon eteenpäin pyrkivää ja kunnianhimoista luonteenlaatua kuvasti hyvin se, että he lähettivät molemmat poikansa – Akselin ja tätä kaksi vuotta nuoremman Artturin – opintielle.

Aksel Airo aloitti opintonsa Turun suomalaisessa reaalilyseossa vuonna 1909, jolloin toinen sortokausi oli juuri pääsemässä pahimpaan vauhtiinsa. Airo kuuluikin niin kutsuttuihin ”90-lukulaisiin”, ikäpolveen, johon jo kouluaikoina tarttui voimakas venäläisvastainen henki. Turussa tuota henkeä nostatti entisestään se, että venäläisen varuskunnan takia sortovallan uhkaava läsnäolo tuntui kaupungissa aivan toisella tavalla kuin monilla muilla paikkakunnilla.

Keväällä 1917 ylioppilaaksi kirjoittanut Airo oli suunnitellut pyrkivänsä Teknilliseen korkeakouluun, mutta seuraavan syksyn sekavissa oloissa ei opintojen aloittamisesta tullut mitään. Vapaussodan sytyttyä Airo värväytyi Porin rykmentin Turun pataljoonaan ja käytyään Pietarsaaren tykistökoulun kurssin hän osallistui Ahvolan taisteluun ja oli mukana myös Viipurin valtauksessa.

Vapaussodan kokemukset vaikuttivat voimakkaasti Airon ajatusmaailmaan ja hän päätti siviiliopintojen sijaan suuntautua sotilasuralle. Airo opiskeli École Spéciale Militaire de Saint-Cyrissä vuosina 1920–1921 ja suoritti heti perään Ranskan sotakorkeakoulun École Supérieure de Guerren kaksivuotisen kurssin. Hän eteni luutnantista everstiluutnantiksi kahdeksassa vuodessa, eikä ollut kuin 35-vuotias saadessaan vuonna 1933 ylennyksen everstiksi ja nimityksen yleisesikunnan operatiivisen osaston päälliköksi sekä Mannerheimin johtaman puolustusneuvoston sihteeriksi. Joulukuussa 1939 Airo nimitettiin päämajoitusmestariksi ja hän vastasi niin talvisodan kuin jatkosodankin aikana kaikkien keskeisimpien sotatoimien operatiivisesta suunnittelusta. Talvisodan jälkeen Airo ylennettiin kenraalimajuriksi ja vuonna 1942 kenraaliluutnantiksi.

Airo oli kylmähermoinen sotapäällikkö ja viileän harkinnan mies myös siviilissä, mutta Suomi ja suomen kieli olivat hänelle erottamaton kokonaisuus. Edwin Linkomiehen muistelmiin sisältyvä luonnehdinta Airosta ”nuoremman kansalliskiihkoon taipuvaisen upseeripolven henkisenä johtajana” on tosin yliampuva, mutta on kieltämättä totta, ettei Airo millään muotoa salaillut vastenmielisyyttään ruotsin kieltä kohtaan. Hän ymmärsi kyllä auttavasti ruotsia, eikä ollut voinut lapsuutensa Turussa täysin välttyä sitä kuulemasta, mutta puhumaan hän ei sitä suostunut. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla, kun ruotsalaisten kanssa käytiin neuvotteluja Ahvenanmaan puolustuksesta, Airo kieltäytyi käyttämästä neuvotteluissa ruotsin kieltä ja esitti lausuntonsa mieluummin ranskaksi.

Airo oli sitä mieltä, että poliittinen johto meni talvisodan aikana paniikkiin. Hän katsoi, että sotaa olisi pitänyt ja voitu liittoutuneiden tuella jatkaa aina kevääseen 1940 saakka, jolloin olisi ollut mahdollisuus päästä Suomelle edullisempaan rauhaan.

Saksan ja Suomen aseveliyhteistyö ei sekään ollut Airon mieleen. Kyse ei ollut pelkästään kansallissosialismista, vaan ylipäätään saksalaisuudesta, jota kohtaan Airo tunsi huonosti peiteltyä vastenmielisyyttä. Päämajoitusmestarin asenne ei jäänyt saksalaisilta huomaamatta ja Gestapon jatkosodan aikana laatimassa henkilöarvioinnissa kritisoitiin Airon ranskalaismielisyyttä ja esitettiin arveluja siitä, että tämä toimi jääkäriupseerien vaikutusta vastaan ja vaikutti negatiivisesti myös Mannerheimiin.

Sodan päättyessä Airo oli vasta 46-vuotias. Kauluslaatassa oli kaksi leijonaa ja kolmannen piti olla vain ajan kysymys. Lokakuussa 1944 Airolle myönnettiin Mannerheim-risti, joulukuussa hänet nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi ja tammikuussa 1945 hän sai vielä 1. luokan Vapaudenristin rintatähden, miekkojen ja tammenlehvän kera. Sitten onnetar hylkäsi suosikkinsa ja alkoi punainen painajainen: Airo pidätettiin kesäkuussa 1945 epäiltynä maanpetoksesta ja saman vuoden syyskuussa hänet pantiin ”turvasäilöön” syytettynä osallistumisesta ”aseellisen toiminnan luvattomaan valmisteluun”.

Airo oli vangittuna kaikkiaan 33 kuukautta, mutta kommunistien miehittämän ”punaisen Valpon” kuulustelijat eivät saaneet vaikenevaa kenraalia puhumaan. Ennen kuolemaansa Airo myönsi olleensa tietoinen niin kutsutun asekätkennän valmistelusta ja toimeenpanosta syksyllä 1944, mutta kuulusteluissa hän, kuten sanottu, kiisti systemaattisesti osallisuutensa asiaan. Airo pääsi vankilasta keväällä 1948 ja hänen sotilasuransa päättyi lopullisesti maaliskuussa 1949, kun tasavallan presidentti vapautti hänet ”yleisen edun vuoksi” vakinaisesta palveluksesta.

Siirryttyään reserviin Airo vetäytyi omistamalleen Ristintaipaleen tilalle, joka sijaitsi Heinolan maalaiskunnassa. Hän ryhtyi remontoimaan tilansa rakennuksia ja eli muutaman vuoden ajan hiljaista maalaiselämää, mutta antoi sitten houkutella itsensä politiikkaan. Airo osallistui ensin, omien sanojensa mukaan ”yleisön pyynnöstä”, kunnallisvaaleihin Kokoomuksen ehdokkaana ja kun menestys oli hyvä, hän suostui ehdokkaaksi vuoden 1956 valitsijamiesvaaleihin ja tuli myös valituksi Sakari Tuomiojan valitsijamiesryhmään.

Martti Turtolan mukaan politiikkaan lähteminen oli ”Airon aikaisempaa uraa ja hänen periaatteitaan ajatellen aika yllättävää”. Airolla saattoi olla, kuten Linkomies muistelmissaan toteaa, ”korostettuja poliittisia mielipiteitä”, mutta mikään poliitikkoluonne tai puoluemies hän ei todellakaan ollut. Teoksessaan ”A. F. Airo. Vahva vaikuttaja” Juhani Ruutu kertoo, että alkusysäyksen Airon poliittiselle uralle olivat antaneet Heinolan maalaiskunnan asukkaat. Yksityiskeskusteluissa Airo oli Ruudun mukaan kuitenkin perustellut politiikkaan lähtöään myös viittaamalla ”painostukseen ylhäältä päin”. Tätä viittausta Ruutu tulkitsee niin, että se saattoi tukea väitteitä, joiden mukaan Airolle ”olisi mahdollisen kriisin varalta suunniteltu tehtävää maanpuolustuksen ylimmässä johdossa”. Matti Lukkari toteaa asekätkennästä kirjoittamassaan teoksessa puolestaan, nojautuen Airon omaan kertomukseen, että kenraali K. A. Heiskanen suostui vuonna 1953 puolustusvoimain komentajaksi vain sillä ehdolla, että mahdollisen sodan syttyessä Airo kutsuttaisiin ylipäälliköksi, mitä silmällä pitäen oli jo rauhan aikana tärkeää luoda suhteet maan poliittiseen johtoon.

Airo piti valituksi tulemisen mahdollisuuksiaan vuoden 1958 eduskuntavaaleissa vähäisinä. Vanhan strategit laskelmat pettivät kerrankin perusteellisesti, sillä ääniä tuli peräti 5 455, mikä riitti kirkkaasti ykköstilaan Mikkelin läänin vaalipiirin kokoomusehdokkaiden joukossa. Airo osallistui menestyksekkäästi myös noottikriisin varjossa pidettyihin tammikuun 1962 valitsijamiesvaaleihin. Kansanedustajan valtakirjan uusiminen vajaata kuukautta myöhemmin toimitetuissa eduskuntavaaleissa ei myöskään tuottanut ongelmia, äänimäärän ollessa nyt 4 862. Airo oli ehdokkaana vielä vuoden 1966 eduskuntavaaleissa, mutta sai vain 2 151 ääntä, eikä tullut enää valituksi.

Kokoomuksen ja sen eduskuntaryhmän piirissä Airo nautti suurta arvostusta, mutta toisaalta hän oli, kuten Veikko Tavastila on todennut, ”aika yksinäinen ilmiö” sekä eduskuntatyössä että puolueessa.

Eduskunnan suuressa salissa Airo esiintyi kahdeksanvuotisen kansanedustajan uransa aikana vain muutamia kertoja. Ainoan varsinaisen maanpuolustusta koskeneen linjapuheensa hän piti joulukuussa 1961. Neuvostoliiton noottiin ja YYA-sopimukseen viitaten Airo vaati tuossa puheessaan voimakkaasti Suomen puolustuksen kohentamista ja totesi muun muassa, että ”jo yksistään meidän puolustusmenojamme vuosittain tarkastelleelle voi syntyä epäilyksiä, ei ainoastaan puolustuskyvystämme, vaan myös puolustustahdostamme”.

Airo oli eduskunnan puolustusasiainvaliokunnan jäsen ja myös enin osa toivomus- ja lakialoitteista, joiden tekemiseen hän osallistui, koski maanpuolustusasioita. Esimerkkinä mainittakoon aloitteet kertausharjoitusten lisäämisestä, upseerivajauksen poistamisesta sekä puolustusvoimien teknillisen ja lääkintähenkilökunnan aseman parantamisesta.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat vuosilta 1958–1966 vahvistavat kuvaa vaiteliaasta kenraalista, joka tuntui omaksuneen päivänpolitiikkaan nähden eräänlaisen tarkkailijan asenteen. Noottikriisin aika muodosti kuitenkin tätä sääntöä vahvistavan poikkeuksen ja kaikessa niukkuudessaankin eduskuntaryhmän pöytäkirjat marraskuulta 1961 todistavat, että Airo oli elementissään heti, kun puoluepolitiikka lakaistiin syrjään ja alettiin puhua kansakunnan kohtalonkysymyksistä.

Airon mielestä ulkoministeri Ahti Karjalaiselle oli pakko antaa ”huono arvosana tiedustelusta”, koska tämä ei ollut Moskovassa käydessään saanut selvyyttä siihen, minkälaisia takeita Neuvostoliitto Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta halusi. Suomen vaalien Airo ei uskonut neuvostoliittolaisia kiinnostavan ja hän korostikin, että vaalit ja sotilaspoliittiset neuvottelut olivat ”kaksi eri asiaa”. Neuvostoliiton sotilasjohto saattoi Airon mukaan olla kiinnostunut esimerkiksi Sallan rata- ja viestiyhteyksistä. Mitä neuvotteluihin neuvostoliittolaisten kanssa tuli, Airo halusi ne käytäväksi sotilaiden toimesta YYA-sopimuksen pohjalla. Poliittiset neuvottelut olisivat hänen mukaansa selvästi vaarallisempi vaihtoehto. ”Ei sotilaat maata myy, vaan poliitikot myyvät ja maanmittarit mittaavat”, Airo totesi ykskantaan ja varoitteli lähtemästä ”Kekkosen linjalle, kun ei tiedetä paljonko maata myydään tai vuokrataan”.

Ollessaan kansanedustajan toimensa takia Helsingissä Airo asui hotelli Tornissa, mikä oli paitsi ironista ajatellen valvontakomission aikoja, myös äärimmäisen käytännöllistä. Eduskuntaan ei ollut pitkä matka, eikä varsinkaan Suomalaiselle klubille, jossa Airo istui kansanedustajavuosinaan miltei joka ilta. Kokoomuksen kansanedustajista Airon seurueeseen kuuluivat säännöllisesti ainakin Matti Raipala ja Erkki Koivisto. Jarmo Virmavirta kertoo teoksessaan ”Pojat Suomalaisella Klubilla”, että kerran kuussa myös Kokoomuksen järjestöpäällikkö Veikko Tavastila sai Airolta puhelinsoiton, jossa hänet ja joku hänen valitsemansa toinen puoluetoimiston virkailija komennettiin klubille. Tärkeää oli, että seurueessa tällaisina iltoina, jotka vietettiin niin sanotusti pidemmän kaavan mukaan, oli kenraalin itsensä lisäksi aina kaksi miestä. Tavastilan ihmeteltyä alkuun miksi, Airo oli kuulemma selittänyt pokkana, että ”kun ilta on lopussa, kantaa toinen päästä ja toinen jaloista”. Suomalaisen klubin piirissä Airo oli todellinen legenda ja hänen muotokuvansa riippuu vielä tänäkin päivänä klubin johtokunnan huoneessa arvokkaimmalla mahdollisella paikalla.

Airo kuului Kokoomuksen eduskuntaryhmän valtuuskuntaan, mutta varsinaisen puolueorganisaation puolella hänellä ei ollut mitään luottamustoimia ja läheisjärjestöistäkin hän vaikutti vain Snellman-Säätiön hallituksessa. Jäätyään pois eduskunnasta Airo osallistui kotiseudullaan rotary-toimintaan, jonka lisäksi hän toimi pitkään Pohjolan ja Kansallis-Osake-Pankin Heinolan konttorien valvojana.

Kun Airon mittavaa elämäntyötä pyritään kokonaisuutena arvioimaan, ei hänen toimintaansa yhteiskunnallisena vaikuttajana ole mitään syytä väheksyä. Toisaalta Martti Turtola on varmasti oikeassa sanoessaan, että ”poliitikoksi Airosta ei oikein ollut”. Kahdeksan vuotta kestänyt ura kokoomuslaisena kansanedustajana ei myöskään tee Airosta ”poliittista kenraalia” ja ilman muuta selvää on, että Aksel Fredrik Airo kuuluu kansamme suurmiesten joukkoon nimenomaan sotilaana ja sodanjohtajana.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten huhtikuussa 2010


Airo (v:een 1906 Johansson), Aksel Fredrik S 14.2.1898 Turku, K 9.5.1985 Heinolan maalaiskunta. V talonomistaja Otto Fredrik Johansson ja Amanda Vilhelmina Grönlund. P Aino Vilhelmiina Vuori 1924–. PV maanviljelijä Johan Henrik Vuori ja Vilhelmiina Lehtinen. L Aila Aino (s. 1926), Anja Aino (s. 1928)

Ylioppilas 1917, Suomen tykistökoulun kurssi 1918, täydennyskurssi 1919, École Spéciale Militaire, St. Cyr, Ranska 1920–1921, École Supérieure de Guerre, Ranska 1921–1923

KTR 1:n nuorempi upseeri Lappeenrannassa 1918, KTR 2:n patterinpäällikkö ja patteriston komentaja Lappeenrannassa ja Viipurissa 1918–1920, yleisesikunnan toimistoupseeri ja toimistopäällikkö 1920–1928, Polkupyöräpataljoonapataljoona 2:n komentaja Valkjärvellä 1929–1931, yleisesikunnan toimistopäällikkö 1931–1933, operatiivisen osaston osastopäällikkö 1933–1939, puolustusneuvoston sihteeri 1933–1939, päämajoitusmestari 1939–1944, yleisesikunnan päällikkö 1944–1949, pidätettynä ns. asekätkentäjutun yhteydessä 1945–1948, maanviljelijä Ristintaipaleen tilalla Heinolan maalaiskunnassa 1938–1985

Kansanedustaja Mikkelin läänin vaalipiiri 22.7.1958–4.4.1966, puolustusasiainvaliokunta, suuri valiokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1956, 1962

Heinolan maalaiskunnan kunnanvaltuuston jäsen 1954–1966

Yleisesikunnan kunniatuomioistuimen jäsen 1926–1928 ja 1932–1933, Suomen Sotilasaikakauslehden toimituskunnan jäsen 1926–1929 ja 1933, Suomen Upseeriliiton johtokunnan jäsen 1928–1930, Association des Amis de Saint-Cyrin jäsen 1932–1985, Suomen Sotatieteellisen Seuran varapuheenjohtaja 1933–1939, Snellman-Säätiön hallituksen jäsen 1954–1985, Suomen Upseeriliiton kunniajäsen 1956

Kenraaliluutnantti 1942

Mannerheim-ristin ritari 1944

Liikekannallepanosalaliitto (1948); Mannerheim ylipäällikkönä vuosien 1939–45 sodissa. Teoksessa C. G. Mannerheim. Suomen Marsalkka (1951); Puolustustaisteluni v. 1947 (1979)


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Edwin Linkomies: Vaikea aika. Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44 (1970); Matti Lukkari: Asekätkentä (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Juhani Ruutu: A. F. Airo. Vahva vaikuttaja (1989); Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo. Taipumaton kenraali (1997); Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo. Teoksessa Kansallisbiografia, 1 (2003); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarmo Virmavirta: Pojat Suomalaisella Klubilla. Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista (2001)

Matti Heikkilä

PÄLKÄNELÄINEN PATRIOOTTI






MATTI HEIKKILÄ (1890–1965)





Kunnallisneuvos Matti Heikkilä oli Kokoomuksen maataloussiiven voimahahmo ja puolueen eturivin vaikuttajia sotavuosista 1950-luvun puoliväliin. Hän toimi muun muassa puoluevaltuuskunnan ja puoluehallituksen varapuheenjohtajana sekä Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtajana.


Pälkäneellä maanviljelijä Kustaa Heikkilän perheeseen vuonna 1890 syntyneen Matti Heikkilän opintie vei kansakoulun jälkeen maanviljelyskouluun ja maamiesopistoon, josta hän valmistui vuonna 1911. Työskenneltyään muutaman vuoden maataloustyönjohtajana ja maanviljelysneuvojana eri paikkakunnilla Heikkilä palasi Pälkäneelle, jossa hän toimi maanviljelijänä 1915–1953 sekä Suomen maatalousosakepankin konttorinjohtajana 1921–1938. Heikkilä osallistui aktiivisesti myös kotipaikkakuntansa kunnalliseen elämään toimien muun muassa kunnanvaltuuston ja kunnallislautakunnan puheenjohtajana.

Eduskuntavaaleissa Matti Heikkilä oli ensimmäisen kerran ehdolla vuonna 1936 saaden hieman alle 2 000 ääntä, mikä riitti neljänteen sijaan Pohjois-Hämeen kansallisliiton ehdokkaiden joukossa, mutta ei vielä läpipääsyyn. Ehdokkuus seuraavan vuoden valitsijamiesvaaleissa ei sekään tuottanut toivottua tulosta, mutta heinäkuun 1939 eduskuntavaaleissa kannatusta oli jo riittävästi ja Heikkilä valittiin yhdessä Toivo Horellin kanssa edustamaan Pohjois-Hämeen kokoomusväkeä sotavuodet istuneeseen niin kutsuttuun pitkään parlamenttiin.

Talvisodan aikana Heikkilä profiloitui Kokoomuksen eduskuntaryhmässä kaikkien rauhanpyrkimysten johdonmukaisena vastustajana. Heikkilän näkemystä siitä, ettei neuvotteluja ”raakalaismaisen” vihollisen kanssa tullut edes harkita, oli muun ohella epäilemättä omiaan vahvistamaan sekin, että hänen poikansa kaatui taisteluissa. Eduskuntaryhmän kokoontuessa 13. maaliskuuta 1940 keskustelemaan Moskovassa juuri solmitun rauhansopimuksen ratifioinnista Heikkilä ilmoitti, ettei voinut mitenkään hyväksyä aselepoa. Hän sanoi tietävänsä, ”että tämä kanta on väärä, mutta muuta en voi”. Myönnytyksenä kansallisen yksimielisyyden vaatimukselle Heikkilä ja hänen laillaan rauhantekoa kiivaasti vastustaneet Erkki Paavolainen ja Kyllikki Pohjala suostuivat lopulta kuitenkin siihen, että he pidättyisivät eduskunnassa rauhansopimusta koskevasta äänestyksestä, mikä oli hieman pienempi paha kuin vastaan äänestäminen.

Heikkilä ei hyväksynyt myöskään pääministeri Edwin Linkomiehen jatkosodan aikaisia rauhanaloitteita ja hän torjui niin ikään suoralta kädeltä Neuvostoliiton helmikuussa 1944 esittämät rauhanehdot, joihin myöntyminen olisi hänen mukaansa merkinnyt kansakunnan kuolemaa. Kun puna-armeija valloitti Viipurin, monet alkoivat spekuloida rauhanhallituksen muodostamisella, mutta Heikkilälle rauha ei edelleenkään ollut mikään vaihtoehto ja hän muistutti suomalaisten tapelleen aikoinaan Siikajoellakin. Heikkilän rauhanpyrkimyksiä vastustava linja piti loppuun saakka ja hän äänesti syyskuun alussa 1944 niin Kokoomuksen ryhmässä kuin eduskunnassakin rauhanneuvotteluihin ryhtymistä vastaan ja ilmoitti vielä ennen välirauhansopimuksen lopullista eduskuntakäsittelyä, että jos sopimuksen hyväksymisestä on äänestettävä, niin hän tulee äänestämään vastaan.

Moskovan rauhan myötä esille noussut ja syksyllä 1944 lopullisesti ratkaistavaksi tullut kysymys siirtoväen asuttamisesta ja maansaannista asetti Matti Heikkilän, Aku Korvenojan, Kalle Soinin ja muut Kokoomuksen maataloussiiven miehet vaikeaan tilanteeseen. Odotettiinhan heidän samaan aikaan sekä ajavan kaiken menettäneiden karjalaisviljelijöiden asiaa että puolustavan kantasuomalaisten talonpoikien vuosisataisia oikeuksia perintömaihinsa.

Heikkilä piti ”lapsellisena” pääministeri Risto Rytin pika-asutuslain lähetekeskustelun yhteydessä keväällä 1940 pitämää puhetta, jossa tämä totesi, ettei siirtoväellä ollut ”mitään lakipykäliin perustuvaa oikeutta vaatia ja saada korvauksia menetyksistään”. Heikkilän mielestä menetykset oli ilman muuta korvattava, mutta yhtä selvää oli hänen mukaansa sekin, että asutustarkoitukseen oli ensi sijassa käytettävä valtion, kuntien, seurakuntien, yhtiöiden ja muiden yhteisöjen maita. Selostaessaan Kokoomuksen eduskuntaryhmälle pika-asutuslain käsittelyä eduskunnan maatalousvaliokunnassa Heikkilä korosti, että ”viljelyskelpoista maata oli kaksi kertaa enemmän kuin viljeltyä” ja lausui käsityksenään, ettei siirtoväelle tulisi niinkään antaa valmista peltoa, vaan nimenomaan viljelyskelpoista maata, ”jonka raivaamisessa yhteiskunta auttakoon”. Eduskunnassa Heikkilä puolusti sekä pika-asutuslain yhteydessä että keväällä 1945 tiukasti myös yksityisten maanomistajien oikeutta saada täysi korvaus maistaan, jotka he joutuisivat luovuttamaan karjalaisten asutustiloiksi.

Heikkilä uudisti ongelmitta kansanedustajan valtakirjansa kevään 1945 eduskuntavaaleissa saaden kaikkiaan 4 076 ääntä. Saman vuoden syyskuussa hänet valittiin Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtajaksi, mitä tehtävää hän hoiti kymmenen vuoden ajan. Kulkiessaan kansanedustajan toimensa takia Helsingin ja Pälkäneen väliä Heikkilä poikkesi usein Tampereella ja hän oli aktiivisesti mukana piirin käytännön työssä, muun muassa varainkeräystoiminnassa. Pohjois-Hämeen Kokoomuksen 70-vuotishistoriikin kirjoittanut Laila Halme toteaa Heikkilästä, että tämä oli paitsi aktiivinen piirin puheenjohtaja, ”myös innostunut ja tarmokas kansanedustaja, joka selkeästi uskoi suomalaisten mahdollisuuksiin selvitä vaikeista ajoista ja joka tästä syystä onnistui valamaan tulevaisuudenuskoa piirinsä asujaimistoon”.

Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja ja valtuuskunnan työvaliokunnan jäsen Heikkilästä tuli vuonna 1946. Hänet valittiin puoluejohtoon eräänlaisena ”kiintiöagraarina”, mutta poliitikkona ja puoluevaikuttajana Heikkilä oli toki paljon muutakin kuin vain talonpoikaisjohtaja.

Heikkilä kuului Kokoomuksen talouspoliittisen neuvottelukunnan kantaviin voimiin ja hän oli osaltaan muotoilemassa puolueen vaaran vuosien aikaista talouspoliittista oppositiopolitiikkaa, joka kaikessa kriittisyydessään toimi myös varaventtiilinä, jonka kautta voitiin purkaa kolmen suuren hallituksia kohtaan tunnettua yleisempää tyytymättömyyttä.

Ulkopolitiikkaa ei vaaran vuosina kritisoitu kuin luotetussa seurassa ja sihteerien poissa ollessa, mutta esimerkiksi vastenmielisyytensä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kohtaan Heikkilä toi avoimesti julki ja hän äänesti yhtenä harvoista myös eduskunnassa sotasyyllisyyslakia vastaan. Suomalaiset kommunistit eivät myöskään säästyneet Heikkilän arvostelulta, eikä tämä sisäpolitiikkaa kommentoidessaan muutenkaan yrittänyt peitellä tai pehmentää poliittisia näkemyksiään, jotka edustivat varsin perinteistä konservatiivista oikeistolaisuutta.

Enin osa Heikkilän eduskunnassa käyttämistä puheenvuoroista ja tekemistä aloitteista koski luonnollisesti maataloutta ja maatalouspolitiikkaa. Heikkilä kuului myös Kokoomuksen verraten aktiivisesti toimineeseen maatalouspoliittiseen keskusvaliokuntaan sekä Pohjois-Hämeen kansallisliiton maatalousvaliokuntaan, joka perustettiin keväällä 1947.

Kokoomuksen 1940-luvun lopun vaalipropagandassa maalailtiin kauhukuvia kolhoosien Suomesta, mutta tosiasiassa Heikkilä ja muut puolueen maataloussiiven miehet olivat tuolloin enemmän huolissaan asutuspolitiikasta, jonka nimissä pirstottiin toimivia tilakokonaisuuksia ja synnytettiin jatkuvasti uusia kannattamattomia kääpiöviljelmiä, joiden toimintaedellytysten turvaamiseen valtio joutui käyttämään miljardikaupalla rahaa joka vuosi.

Kokoomuksen maatalousmiehiä huoletti myös se, että sota-ajalta peräisin olevaa maatalouspolitiikkaa jatkettiin edelleen, vaikka maataloustuotanto oli 1940-luvun lopulla palautunut miltei sotaa edeltävälle tasolle. Monien tuotteiden kohdalla puute oli jo muuttunut ylitarjonnaksi, mikä oli romahduttanut hinnat ja ajanut viljelijät ahtaalle, ”kun kustannukset eivät suinkaan ole laskeneet ja maatalouden verotus päinvastoin nousee”, kuten Kokoomuksen eduskuntaryhmän Heikkilän johdolla tammikuussa 1949 K.-A. Fagerholmin hallitukselle esittämässä eduskuntakysymyksessä todettiin.

Heikkilä suhtautui erittäin kriittisesti Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen maatalouspolitiikkaan, mutta hän ei ollut kuitenkaan halukas kaatamaan hallitusta, koska oli hyvin todennäköistä, että sen tilalle tulisi maalaisliittolais-kommunistinen yhteishallitus, joka oli kokoomuslaisittain katsoen vielä pahempi vaihtoehto. Sitä paitsi Fagerholmin hallituksella oli ansionsa, olihan se muun muassa lakkauttanut äärivasemmiston käsiin joutuneen Valtiollisen poliisin, erottanut Yleisradion kommunistisen pääjohtajan ja puuttunut tarmokkaasti kommunistien masinoimiin lakkoliikkeisiin.

Fagerholmin hallitusta ei kannattanut Heikkilän mielestä vaihtaa edes porvarilliseen koalitiohallitukseen, jollaisen muodostamisesta käytiin neuvotteluja kesällä 1949. Pääministerin paikan antaminen Urho Kekkoselle juuri presidentinvaalien alla ei Heikkilän käsityksen mukaan ollut viisasta, kuten ei myöskään sosiaalidemokraattien päästäminen oppositioon kommunistien kanssa. Enemmän kuin näistä seikoista Heikkilän kielteinen asenne hallituksen vaihtamista kohtaan johtui kuitenkin siitä, ettei hän katsonut Kokoomuksen aseman tai vaikutusvallan millään muotoa kohentuvan, vaikka hallitukseen nimitettäisiin pari kokoomuslaista ammattiministeriä.

Kokoomuslaiset olivat Kekkos-kriittisyydessään 1940-luvun lopulla hyvin yksituumaisia, mutta Fagerholmin hallituksen korvaaminen porvarihallituksella houkutteli silti monia puolueen johtomiehiä. Esimerkiksi Felix Seppälä totesi päiväkirjassaan Kokoomuksen pyrkineen aina porvarilliseen koalitiohallitukseen ja ihmetteli miten puolue voisi siitä nyt loogisesti kieltäytyä?

Eduskuntaryhmän pöytäkirjat kesäkuulta 1949 osoittavatkin, vaikka mistään varsinaisesta fraktionmuodostuksesta ei olekaan syytä puhua, tiettyä sisäistä jakaantuneisuutta yhtäältä porvariyhteistyön kannattajiin ja toisaalta niihin, jotka Heikkilän tavoin suhtautuivat torjuvasti Fagerholmin hallituksen kaatamiseen. Seppälän ohella porvariyhteistyön puolesta ryhmän kokouksessa 13. kesäkuuta puhuivat muun muassa Kyllikki Pohjala, Arvi Oksala ja Arvo Salminen. Kielteisellä kannalla hallituksen kaatamiseen ja porvarillisen hallituksen mahdollisuuksiin nähden olivat lausunnoissaan puolestaan Erkki Leikola, Johannes Virtanen, Juho Heitto, Jussi Lappi-Seppälä, Jalmari Pusa, Aarne Honka, Erkki Paavolainen, Matti Heikkilä, Arno Tuurna, T. A. Wiherheimo ja Margit Borg-Sundman. Kuten Vesa Vares on Kokoomuksen puoluehistorian kolmannessa osassa todennut, ”nimilista kertoo taipumuksesta oikealle ja asevelisiipeen”.

Heikkilä esiintyi usein myöhemminkin jarrumiehenä, kun Kokoomus määritti kantaansa hallituskysymykseen. Otettakoon esimerkiksi vain syksy 1952, jolloin Heikkilä kyseenalaisti hallitukseen pyrkimisen kokonaan ja katsoi, että oppositiossa oli sittenkin enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin 2–3 ministerillä, joiden mukanaolo hallituksessa vain sitoisi eduskuntaryhmää ja puoluetta.

Heikkilä toimi Kokoomuksen puoluehallituksen varapuheenjohtajana 1950–1954, jonka lisäksi hän oli eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja vuosien 1951 ja 1953 valtiopäivillä.

1950-luvun alkupuolella Heikkilä otti aktiivisesti osaa myös Kokoomuksen taloustoimikunnan työskentelyyn ja hän oli ideoimassa muun muassa vuonna 1953 perustettua Kokoomuksen Tukea, jonka toimitusjohtajan tehtäviäkin hän hoiti lyhyen aikaa. Kokoomuksen Tuki ei onnistunut löytämään pysyvää ratkaisua Kokoomuksen talousongelmiin, mutta eräässä suhteessa tuo vuonna 1959 lakkautettu organisaatio jätti pysyvän jäljen toiminnastaan. Pyrkiessään hankkimaan puolueelle varoja Kokoomuksen Tuki näet käynnisti vuonna 1954 ilmoitustulojen hankkimista silmällä pitäen Kansallinen Pohja-nimisen julkaisun, jonka seuraajaksi perustettiin seuraavana vuonna järjestölehti Nykypäivä, joka jatkaa edelleen ilmestymistään.

Matti Heikkilä ei lähtenyt enää ehdolle kevään 1954 eduskuntavaaleihin, mutta puoluehallituksen ja puoluevaltuuston jäsenenä hän joutui kuitenkin ottamaan osaa Kokoomukselle tappiollisten vaalien jälkipyykkiin. Muiden Kokoomuksen maatalousmiesten tavoin Heikkilä piti Sakari Tuomiojan hallituksen surullisenkuuluisaa maitopäätöstä eräänsä vaalitappiota selittävänä tekijänä, mutta osaltaan se johtui hänen mukaansa myös mainostuksen heikkoudesta. Kansanpuolueen vaalimenestyksen salaisuus piili Heikkilän mukaan puolestaan siinä, ”että kansa kaipaa humpuukia”.

Heikkilä oli pitkän elämänsä aikana nähnyt poliittisen vuoroveden nousevan ja laskevan kerran jos toisenkin, eikä hän hyväksynyt alkuunkaan joidenkin kokoomuslaisten miltei paniikinomaista halua ryhtyä ripeästi uudistamaan puolueen politiikkaa ja toimintatapoja. Heikkilä varoitteli hätiköidyistä johtopäätöksistä ja vakuutti huhtikuun lopulla 1954 pidetyssä puoluevaltuuston kokouksessa, että ”kyllä se aate, mitä kokoomuspuolue on tähän saakka noudattanut, kyllä se pätee vielä edelleenkin” – ”Isänmaallinen ja kansallinen henki, ne ovat ne perustekijät, joihin meidän täytyy turvautua.”

Kansanedustajan uransa jälkeen Heikkilän toimi vuosina 1955–1956 vielä Kokoomuksen talouspäällikkönä, mutta joutui marraskuussa 1956 terveydellisistä syistä jättämään tuon tehtävän. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen ja Snellman-Säätiön hallituksen jäsenenä Heikkilä pysyi vuonna 1965 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.


PETRI NUMMIVUORI


Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten maaliskuussa 2010


Heikkilä, Matti Ilmari S 16.1.1890 Pälkäne, K 23.5.1965 Pälkäne. V maanviljelijä Kustaa Heikkilä ja Ida Maria Taattu. P Hilja Josefiina Klemola 1914–.

Kansakoulu, maanviljelyskoulu 1909, maamiesopisto 1911

Maataloustyönjohtaja Vanajalla 1910–1912, Joroisissa 1913, Peräpohjolan maanviljelysseuran maatalousneuvoja 1913, Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran maanviljelysneuvoja 1915, maanviljelijä Pälkäneellä 1915–1953, Suomen maatalousosakepankin Pälkäneen konttorin johtaja 1921–1938

Kansanedustaja Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri 1.9.1939–28.3.1954, laki- ja talousvaliokunta, maatalousvaliokunta, suuri valiokunta, valtiovarainvaliokunta, kansaneläkelaitoksen valtuutettu, tasavallan presidentin valitsijamies 1950

Kokoomuksen valtuuskunnan/puoluevaltuuston jäsen 1945–1955, varapuheenjohtaja 1946–1951, Kokoomuksen valtuuskunnan työvaliokunnan/puoluehallituksen jäsen 1946–1954, puoluehallituksen varapuheenjohtaja 1950–1954, Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja 1951 ja 1953, Pohjois-Hämeen kansallisliiton puheenjohtaja 1945–1956, Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen jäsen 1946–1965, Snellman-Säätiön hallituksen jäsen 1951–1965

Pälkäneen kunnanvaltuuston ja kunnallislautakunnan puheenjohtaja

Hämeen läänin meijeriliiton johtokunnan, Pälkäneen sähkö osakeyhtiön johtokunnan ja Maataloustuottajain Pohjois-Hämeen piiriliiton johtokunnan puheenjohtaja, Valion hallintoneuvoston, Vakuutusyhtiö Auran hallintoneuvoston, Karjakunnan hallintoneuvoston, Hämeen sähkö osakeyhtiön hallintoneuvoston, Länsi-Suomen karjan säätiön hallituksen, Osuuskunta Maantuotteen hallituksen, Tampereen kirjapainon johtokunnan ja MTK:n valtuuskunnan jäsen

Korpraali

Kunnallisneuvos 1943


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan pöytäkirjat, Kokoomuksen puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat, Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Laila Halme: Härkäpäiset. Pohjois-Hämeen Kokoomus ry 1919–1989 (1989); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Vesa Vares, Ari Uino: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944 (2007); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)

Aarne Honka

VARSINAISSUOMALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA






AARNE HONKA (1889–1975)





Filosofian maisteri, lehtori Aarne Honka toimi kansanedustajana 1933–1945 ja 1948–1951, puoluesihteerinä 1942–1946 sekä Varsinais-Suomen piirin puheenjohtajana 1938–1960. Honka muistetaan ennen muuta sodanaikaisesta saksalaismielisyydestään, mutta hän oli myös pitkän linjan suomalainen patriootti, joka loi tinkimättömyydellään ja suoraselkäisellä oikeistolaisuudellaan jatkuvuutta Kokoomuksen toimintaan ja auttoi rakentamaan siltoja yli sukupolvirajojen.


TAUSTA, OPINNOT JA TYÖURA

Aarne Honka kuului saksalaista alkuperää olevaan Bremerin sukuun, jonka suomalainen haara polveutuu laivanvarustaja ja kauppias Jacob Bremeristä (1711–1785), joka oli Hongan isän Uno Bremerin isoisän isoisä.

Uno Bremer (vuodesta 1906 Honka, 1858–1936) oli saanut agronomin koulutuksen Mustialan maanviljelysopistossa, josta valmistuttuaan hän työskenteli muun muassa Suomen Talousseuran maatalousneuvojana ja apulaislääninagronomina. Uno Bremerin toiminta Varsinais-Suomen maanviljelyksen edistämiseksi tutustutti hänen perusteellisesti maakunnan oloihin ja sen väestöön, jonka kannatuksesta hänet valittiin Vehmaan tuomiokunnan edustajaksi talonpoikaissäätyyn vuosien 1891, 1894, 1899 ja 1900 valtiopäiville. Aarne Honka oli siis valtiopäivämies toisessa polvessa ja hän tähdentääkin muistelmissaan isänsä yhteiskunnallisen toiminnan merkitystä oman poliittisen harrastuksensa keskeisimpänä alkujuurena.

Edellisen sukupolven toiminnalla oli epäilemättä vaikutuksensa siihenkin, että Aarne Honka kiinnostui jo varhain opettajan ammatista ja urasta. Uno Bremer tunnettiin näet hyvänä luennoitsijana ja Aarnen lapsuusvuosina hänellä oli Kuusiston kartanossa oma yksityinen maanviljelyskoulunsa. Aarnen kansakoulunopettajaksi kouluttautunut äiti Aina (o.s. Hagan, 1859–1930) teki puolestaan pitkän päivätyön Turun suomalaisen yhteiskoulun johtajattarena.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1907 Aarne Honka ryhtyi opiskelemaan saksan kieltä Helsingin yliopistossa suorittaen lisäksi arvosanat ranskan kielessä, estetiikassa ja nykykansain kirjallisuudessa, latinassa sekä kasvatusopissa. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän sai valmiiksi joulukuussa 1912, jonka jälkeen vuorossa oli auskultointi Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Maisteriksi Honka promovoitiin filosofisen tiedekunnan promootiossa vuonna 1914.

Ensimmäinen työpaikka löytyi Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta, jossa Honka toimi saksan, ranskan ja englannin kielen opettajana 1914–1924. Hän viihtyi Kotkassa hyvin, mutta piti silti jatkuvasti silmällä mahdollisuutta palata kotikaupunkiinsa Turkuun. Tällainen tilaisuus tarjoutui lopulta vuonna 1925, jolloin Honka sai nimityksen Turun suomalaisen lyseon saksan ja ranskan kielen vanhemman lehtorin virkaan.

Hongan työura Turussa ajoittui vuosiin 1925–1959. Turun suomalaisessa lyseossa hän opetti kolmen vuoden ajan, kunnes siirtyi Turun kauppaopiston saksan ja englannin kielen opettajaksi, mitä tehtävää hän hoiti vuoteen 1936. Pisimpään Honka vaikutti Turun toisessa suomalaisessa lyseossa eli myöhemmässä Puolalan yhteislyseossa, jossa hän työskenteli saksan ja ranskan kielen vanhempana lehtorina 1930–1959, ollen viimeisinä työvuosinaan 1956–1959 samalla koulun rehtori.


POLIITTINEN TOIMINTA 1920- JA 1930-LUVUILLA

Aarne Hongan poliittiset harrastukset alkoivat jo Kotkassa, jossa hän kuului paikalliseen kansallisseuraan ja osallistui kunnalliseen elämään muun muassa rahatoimikamarin jäsenenä.

Muutettuaan Turkuun Honka liittyi Turun kansallisseuraan, jonka johtokunnan jäsenenä hän ehti olla parisen vuotta ennen kuin hänet valittiin vuonna 1928 seuran puheenjohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti yhtäjaksoisesti yli neljännesvuosisadan ajan, aina vuoteen 1954.

Honka herätti poliittisella toiminnallaan ensimmäisen kerran laajempaa huomiota lokakuussa 1930, kun hän johti puhetta Turun palokunnantalolla järjestetyssä suuressa kansalaiskokouksessa, jonka tarkoituksena oli vauhdittaa Georg Branting-nimisen ruotsalaisen asianajajan karkotusta Suomesta. Kommunistissympatioistaan tunnettu Branting, jonka isä oli Ruotsin entinen pääministeri Hjalmar Branting, oli tullut maahan toimiakseen puolustusasianajajana Turun hovioikeudessa meneillään olleessa valtiopetosjutussa, jossa syytettyinä olivat kommunistikansanedustajat Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala. Lapualta liikkeelle lähtenyt patriotismin ja kommunisminvastaisuuden hyökyaalto oli ennättänyt jo Auran rannoille saakka, eivätkä turkulaiset Hongan mukaan sulattaneet alkuunkaan sitä, ”että joku ruotsalainen kommunisti kutsutaan tänne meidän isänmaanpettureita puolustamaan”. Palokunnantalo täyttyi ääriään myöten ja kun maaherran luota palannut lähetystö toi mukanaan tiedon, että Branting oli saanut määräyksen poistua maasta, kaikuivat eläköön-huudot palokunnantalon salissa sellaisella voimalla, ”että rapningit rapisivat”, Honka muistelee.

Vaalidebyyttinsä Honka suoritti tammikuun 1931 valitsijamiesvaaleissa saaden 1 663 ääntä, mikä oli P. E. Svinhufvudin vaaliliiton ehdokkaiden Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttamista äänimääristä toiseksi korkein. Yhtenä viidestä varsinaissuomalaisesta Honka pääsi näin ollen Svinhufvudin valitsijamiesryhmään ja sai olla paikan päällä todistamassa Ukko-Pekan valintaa tasavallan presidentiksi.

Heinäkuun 1933 eduskuntavaalien alla Honka kiersi ahkerasti Varsinais-Suomea yhdessä Isänmaallisen kansanliikkeen suurpuhujan, asessori K. R. Kareksen kanssa, millä oli epäilemättä oma vaikutuksensa siihen, että Honkaa pidettiin noissa vaaleissa niin sanottujen lapualaismielisten ehdokkaana. Honka sai Kokoomuksen ja IKL:n muodostaman vaaliliiton ehdokkaista eniten ääniä, kaikkiaan 3 896, kannoillaan 3 800 ääntä saanut Kares. Vaaliliiton kolmas ja viimeinen läpimenijä oli kokoomuslainen agronomi Aku Korvenoja. Lokakuun 1930 vaaleissa kokoomuslaisia oli mennyt Varsinais-Suomesta läpi neljä ja odotukset olivat nytkin korkealla, joten tulos oli karvas pettymys ja kuvasti osaltaan suomalaisen oikeiston joutumista vastatuuleen. Koko maassa oikeisto kärsi edellisiin vaaleihin verrattuna kymmenen paikan tappion saaden uuteen eduskuntaan vain 32 edustajaansa, jotka kaiken huipuksi jakaantuivat kahteen eri leiriin, kun IKL perusti syksyllä 1933 oman eduskuntaryhmän, johon liittyi 14 yhteisestä vaaliliitosta valittua kansanedustajaa.

Mustaa paitaa soviteltiin julkisuudessa Aarne Hongankin ylle ja Hilja Riipisen päiväkirjamerkintöjen perusteella hänen on tulkittu ainakin harkinneen siirtymistä IKL:n ryhmään. Lapuan liikkeen työn jatkajaksi kesällä 1932 perustetun IKL:n ohjelmassa oli kieltämättä monia sellaisia kohtia, jotka olivat Hongalle läheisiä: Vapaussodan saavutusten turvaaminen, maan itsenäisyyden ja vapauden varjeleminen, armeijan ja suojeluskuntien työn tukeminen sekä leppymätön taistelu kumouksellista kommunismia vastaan. Muistelmissaan Honka kuitenkin vakuuttaa, ettei hänellä ollut syksyllä 1933 minkäänlaista aikomusta luopua Kokoomuksesta, vaan että hän halusi päinvastoin ”jatkuvasti olla puolueen jäsen ja kuulua sen eduskuntaryhmään”.

Honka arvosteli puheissaan tarpeen tullen IKL:n ylilyöntejä, mutta hän ei missään vaiheessa yrittänytkään profiloitua minään kansanliikekriitikkona. J. K. Paasikiven Kokoomuksen puheenjohtajana suorittama selkeä rajanveto IKL:ään nähden oli toki Hongankin mielestä paikallaan, koska Kokoomuksen oli saatava ”hajonneet rivinsä mahdollisimman suuressa määrin kokoon”. Kansanliikkeen arvostelussa ei Hongan mukaan kuitenkaan ollut syytä liioitella, ei siitäkään syystä, että Kokoomus kamppaili suurelta osin samoista äänestäjistä IKL:n kanssa. Kokoomuksen eduskuntaryhmän ja puoluejohdon marraskuussa 1934 pidetyssä yhteiskokouksessa Honka linjasikin, että ”vain tarmokas toiminta oman ohjelman pohjalla palauttaa sen luottamuksen, minkä puolue on mahdollisesti menettänyt”.

Honka valittiin jo ensimmäisillä valtiopäivillään Kokoomuksen eduskuntaryhmän sihteeriksi, jota tehtävää hän hoiti aina siihen saakka, kunnes jäi pois eduskunnasta keväällä 1945. Näkyvää poliittista linjanvetäjää Hongasta ei eduskuntaryhmässään kuitenkaan tullut ennen kuin vasta sota-aikana, eikä hänellä myöskään ollut varsinaisen puolueorganisaation puolella merkittäviä asemia ennen valintaansa puoluesihteeriksi vuonna 1942.

Kansanedustajan toimessaan Honka keskittyi 1930-luvulla ennen muuta opetustoimen ja kulttuurin alaan liittyviin kysymyksiin, joiden lisäksi hän osoitti aktiivisuutta mitä erilaisimmissa hankkeissa, jotka tavalla tai toisella koskettivat Varsinais-Suomea. Kotiseutunsa ja kotikaupunkinsa asioita Honka ajoi myös Turun kaupunginvaltuustossa, jonka jäsen hän oli vuosina 1931–1968 sekä kaupunginhallituksessa, johon hän kuului vuosina 1947–1948 ja 1952–1953.

Puolustuslaitosta koskevien kysymysten käsittelyä Honka seurasi 1930-luvulla niin ikään tiiviisti ja pyrki myös eduskunnan ulkopuolella parhaansa mukaan toimimaan maanpuolustuksen hyväksi. Hän oli ollut jo Kotkan vuosinaan mukana suojeluskuntatoiminnassa ja vuosina 1931–1944 hän oli Turunmaan suojeluskuntapiirin piiriesikunnan jäsen.

1930-luvun suomalaisen politiikan voimahahmoista P. E. Svinhufvud oli Hongan arvostuksissa ylitse muiden, mikä johtui osaltaan, muttei tietenkään ainoastaan, siitä tarmokkuudesta, jota presidentti osoitti maanpuolustuksen kehittämistä koskevissa kysymyksissä. Honka olikin erittäin pettynyt vuoden 1937 presidentinvaalin tulokseen ja itse asiassa hän hahmotti koko 1930-luvun eräänlaisen ennen ja jälkeen Ukko-Pekan aspektin kautta. Tuon vuosikymmenen kolme viimeistä vuotta poikkesivat Hongan mukaan näet ”niin suuresti siitä 1930-luvun oleellisesta luonteesta, jota sen seitsemän ensimmäistä vuotta edustivat, että on jo kysymys uudesta aikakaudesta”.


SOTA-AIKA

Talvisodan alkuvaiheessa mielialat Kokoomuksen eduskuntaryhmässä olivat kaksijakoiset. Muutamat itäsuomalaisedustajat joutuivat heti ensimmäisten sotaviikkojen aikana syvän pessimismin valtaan ja monet muutkin elivät päivästä päivään ikään kuin kuoleman odotushuoneessa. Toisaalta eduskuntaryhmässä oli joukko optimisteja, jotka rohkenivat esittää olosuhteisiin nähden jopa yllättävänkin toiveikkaita tilannearvioita.

Aarne Honka oli kokoomuslaisista ehkä kaikkein optimistisin, eikä hänen luottamustaan Suomen armeijan taistelukykyyn – tai edes länsivaltojen apuun – tuntunut horjuttavan mikään. Vasta aivan talvisodan lopulla, kun puna-armeija seisoi jo Viipurin porteilla, Honka myönsi ensi kerran, ettei rauhanteolle ollut enää juurikaan vaihtoehtoja.

Hongan mukaan rauhan solmiminen ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut tapahtua venäläisten esittämillä ehdoilla, joihin sisältyi muun muassa alueluovutuksia Kuusamon ja Sallan suunnilla sekä kaakossa vaatimus Pietari Suuren rajasta. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä eräänlaista rauhanrintamaa johtanut Edwin Linkomies oli puolestaan sitä mieltä, että ehdot oli hyväksyttävä sellaisenaan, koska länsivaltojen avun osoittauduttua illusoriseksi mitään todellisia vaihtoehtoja sen paremmin kuin neuvotteluvaraakaan ei ollut. Hongan ja Linkomiehen näkemykset kävivät siis pahan kerran ristiin ja herrat joutuivatkin muutamaan otteeseen ankaraan väittelyyn rauhankysymyksestä. Linkomiehen mukaan Honka esitti ”kiivaasti ja jyrkästi” käsityksiään asiasta ja korosti, ”ettei rauhaa hänen mielestään voitu tehdä minkälaisilla ehdoilla tahansa”.

Eduskuntaryhmän keskustellessa Moskovassa solmitun rauhansopimuksen ratifioinnista Honka tyytyi ryhmän sihteerin ominaisuudessa vain merkitsemään muiden puheenvuoroja muistiin. Itse hän ei enää tuossa vaiheessa ottanut näkyvästi kantaa asiaan, mutta eräänlaisena kannanilmaisuna voi pitää sitäkin, että hän jättäytyi pois 15. maaliskuuta 1940 pidetystä eduskunnan istunnosta, jossa rauhansopimus lopullisesti hyväksyttiin.

Moskovan ”pakkorauhan” jälkeen Honka kiinnitti monen muun kokoomuslaisen tavoin toiveensa Saksaan ja jatkosodan vuosina hän oli J. O. Ikolan ja Mikko Hurtan ohella Kokoomuksen eduskuntaryhmän saksalaismielisimpiä edustajia. Hongan asevelihenkisyyttä osoitti sekin, että hän astui kesällä 1941 vapaaehtoisesti sotapalvelukseen ja lähti saksalaisten tulkiksi rintamalle. Honka solmi jatkosodan aikana myös läheiset yhteydet kolmannen valtakunnan Helsingissä toimineisiin virallisiin edustajiin.

Samankaltainen optimismi, joka oli leimannut Hongan esiintymisiä talvisodan aikana, palasi hänen tilannearvioihinsa jo lokakuussa 1940, jolloin hän kertoi eduskuntaryhmässä olevansa varma Saksan voitosta suursodassa. Jatkosodan aikana tuli jälleen esiin myös Hongan peräänantamattomuus, joka oli nyt, jos mahdollista, vieläkin ehdottomampaa laatua kuin talvella 1939–1940. Esimerkkinä mainittakoon tässä vain hänen Hans Metzgerille Stalingradin taistelun jälkeen antamansa ilmoitus valmiudesta marssia Saksan rinnalla ”loppuun asti”.

Kokoomuksen puoluesihteeriksi lokakuussa 1942 nimitetyn Hongan ehdottomuus ja horjumaton usko Saksaan veivät hänet vääjäämättä törmäyskurssille Edwin Linkomiehen kanssa, joka ryhtyi pääministeriksi tultuaan aktiivisesti etsimään tietä rauhaan.

Eräs kiivaimmista yhteenotoista nähtiin syksyllä 1943, jolloin Linkomies antoi eräille ulkomaisille lehtimiehille avomielisen haastattelun, jossa hän painotti erillissotateesiä ja siihen liittyvää oikeutusta erillisrauhan tekemiseen sekä ilmaisi myönteisen suhtautumisensa ajatukseen pohjoismaisesta liittovaltiosta. Honka kritisoi eduskuntaryhmässä kovin sanoin Linkomiestä siitä, että hallitus oli antanut länsivaltojen propagandan ja Saksan tilapäisten vaikeuksien hämätä itseään ja muuttanut ulkopoliittista suuntausta. Honka kertoi haastattelun aiheuttaneen puolueen kentällä ”suurta kummastusta” ja ehdotti, että eduskuntaryhmä antaisi julkilausuman, jossa sanouduttaisiin irti ”pääministerin sanomina esitetyistä” mielipiteistä ja kehotettaisiin välttämään Suomen poliittisen aseman käsittelyä julkisuudessa sekä painotettaisiin hyvien Saksan-suhteiden tärkeyttä.

Honka luotti Saksaan vahvemmin kuin monet puoluetoverinsa, mutta hänen kriittiset käsityksensä Linkomiehen rauhanaktivismista olivat täysin valtavirtaa. Kokoomuksen eduskuntaryhmä torjui yksimielisesti esimerkiksi Neuvostoliiton helmikuussa 1944 esittämät rauhanehdot ja Linkomies oli ainoa kokoomuslainen, joka kannatti yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymistä, kun eduskunnassa jouduttiin rauhantunnusteluja koskeneen selonteon jälkeen äänestämään hallituksen ehdotuksen ja maalaisliiton taholta esitetyn, rauhanehtoihin nähden jyrkän kielteisen ponnen välillä. Kevättalvella 1944 eduskuntaryhmässä harkittiin jo epäluottamuslauseen antamista rauhanasioissa jatkuvasti sooloilevalle pääministerille, jonka edellytettiin joko eroavan toimestaan tai vaihtoehtoisesti jatkavan eduskuntaryhmän äänenpainoja kuunnellen ja noudattaen.

Neuvostoliiton kesäkuussa 1944 aloittama suurhyökkäys oli omiaan vain vahvistamaan kokoomuslaisten ehdottomuutta. Kun valittava oli ”ryssän rauha tai sodan jatkaminen Saksan rinnalla”, kuten Honka pelkisti tilanteen Viipurin kukistuttua, kukaan ei edes ajattelut vihollisen armoille heittäytymistä.

Hongalle rauha ei ollut mikään vaihtoehto vielä elokuussakaan. Hän piti pessimismiin taipuvaisen Antti Hackzellin valintaa pääministeriksi täysin epäonnistuneena ratkaisuna ja vaati, että eduskunnassa olisi saatava aikaan laaja mielipiderintama vastustamaan ulkopoliittista suunnanmuutosta ja rauhantekoa.

Honka piti linjansa loppuun asti, eikä halunnut kuulla puhuttavankaan suhteiden katkaisemista Saksaan, saati pistinten kääntämisestä aseveljeä vastaan. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Honka vannoi Saksan ja sen kanssa tehtävän yhteistyön nimeen vielä 30. elokuuta 1944 ja kun syyskuun alkupäivinä oli otettava kantaa rauhankysymykseen, hän äänesti niin Kokoomuksen ryhmässä kuin eduskunnassakin rauhanneuvotteluihin ryhtymistä vastaan.


SOTIEN JÄLKEISET VUOSIKYMMENET

Aarne Hongan luja luonteenlaatu ja hänelle ominainen tinkimättömyys tulivat esille myös sotaa seuranneiden vaaran vuosien aikana. Niin pettynyt kuin Honka asioiden syksyllä 1944 saamaan käänteeseen olikin, hän ei aikonut vetäytyä yksityiselämään, eikä pyrkinyt piiloutumaan puolueettomuusasenteen suojiin.

Puoluesihteerinä Hongan oli kiireemmän kaupalla ryhdyttävä käynnistämään sota-ajan miltei seisokissa ollutta Kokoomuksen puoluekoneistoa, jonka lisäksi hänen oli osaltaan huolehdittava toiminnan aktivoimisesta Varsinais-Suomen piirissä, jonka puheenjohtajaksi hänet oli valittu vuonna 1938. Honka asettui myös itse ehdolle kevään 1945 eduskuntavaaleihin, niin ”vanha kasvo” kuin olikin, mutta sai vain 2 577 ääntä ja jäi valitsematta.

Honka ei ollut puoluesihteerinä mikään organisatorinen uudistaja, mutta hän suhtautui silti erittäin myönteisesti järjestötoiminnan vauhdittamista koskeneisiin aloitteisiin. Myös siinä suhteessa Hongan toiminta oli selkeästi eteenpäin katsovaa, että hän pyrki aktiivisesti värväämään oikeistolaisesti ajattelevia nuoremman polven miehiä Kokoomukseen. Mainittakoon tässä vain Niilo Honkala, jonka Honka rekrytoi ehdokkaaksi vuoden 1945 eduskuntavaaleihin ja josta tuli puoluesihteeri syksyllä 1946, kun Honka ei enää saanut päätoimestaan virkavapaata tuon tehtävän hoitamista varten.

Hongan vaaran vuosien aikaiset puheet ja kirjoitukset noudattelivat virallista linjaa, mitä tuli ulkopolitiikkaan ja idänsuhteisiin. Suomen sisäisten asioiden kyseessä ollen hän ei sitä vastoin harrastanut minkäänlaista itsesensuuria, vaan lausui arkailematta julki kriittiset käsityksensä niin sosialisointivaatimuksista, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä kuin muistakin ajan ilmiöistä.

Honka vaati lisää aktiivisuutta ja tiukempia kannanottoja myös Kokoomukselta ja sen lehdistöltä. Esimerkiksi kun niin kutsuttu kolmen suuren hallitus keväällä 1945 muodostettiin, Honka valitteli puolueen sanomalehtien, varsinkin Uuden Suomen, arkuutta. ”Ulkopolitiikan nähden onkin sitä oltava, mutta omiin kommunisteihin nähden on sanottava enemmän”, Honka linjasi.

Eduskuntaan vaalikaudeksi 1948–1951 palannut Honka oli poliittisen uransa alusta lähtien ollut tiukkalinjainen antikommunisti, jonka näkemyksen mukaan suomalaisten kommunistien toiminta suuntautui kaikessa olennaisessa maamme elinetuja vastaan. Kokoomuksella ei Hongan mielestä näin ollen ollut pienintäkään aihetta tarkistaa perinteistä, jyrkästi kommunisminvastaista politiikkaansa. Professori Erkki Leikolan vuonna 1950 esittämä ajatus kommunistien pitämisestä ”lähikosketuksessa”, joka Kokoomuksen piirissä tulkittiin kannanotoksi sen puolesta, että kommunistien tulisi olla hallituksessa, olikin täysin vieras Hongalle, joka oli sitä mieltä, että ”ei pikkusormeakaan pitäisi pirulle antaa”.

Honka johti Kokoomuksen Varsinais-Suomen piiriä vuoteen 1960 ja hän oli ehdokkaana myös kaikissa 1950-luvun valtiollisissa vaaleissa. Vuosien 1950 ja 1956 valitsijamiesvaaleissa Honka tuli ongelmitta valituksi, mutta paluuyritykset eduskuntaan jäivät suhteellisen korkeista äänimääristä (1951 – 3 720, 1954 – 3 512, 1958 – 2 811) huolimatta tuloksettomiksi.

Urho Kekkoseen hyvin kriittisesti suhtautunut Honka seurasi 1960-luvun alussa kasvavalla huolestuneisuudella Uuden Suomen presidenttikysymystä koskevaa kirjoittelua, jota hän piti turhan ponnettomana ja liian Kekkos-myönteisenä. Honka oli myös ensimmäisenä allekirjoittajana ”vanhojen kokoomuslaisten” vuoden 1961 alussa Uudelle Suomelle lähettämässä kärjekkäässä kirjelmässä, jossa tiedusteltiin muun muassa oliko ”toimitusneuvosto sitä mieltä, että Uuden Suomen tehtävänä on johtaa suomalainen oikeisto nykyään poliittista valtaa pitävien piirien astinlaidaksi tai ainakin nöyräksi myötäjuoksijaksi”.

Honka-liiton perustamistoimiin Aarne Honka ei osallistunut, mutta hänen nimeään käytettiin kyllä Kokoomuksen piirissä yleisesti takeena siitä, että puoluepoliittisesta sitoutumattomuudestaan huolimatta oikeuskansleri Olavi Honka oli niin sanotusti oma mies. Aarne Hongan oli myös tarkoitus olla veljensä vaaliliiton valitsijamiesehdokkaana tammikuun 1962 valitsijamiesvaaleissa, mutta Olavi Hongan jouduttua tunnetuista syistä luopumaan presidenttiehdokkuudestaan ennen aikojaan, Kokoomus lähti valitsijamiesvaaleihin ilman ennalta nimettyä ehdokasta päätyen varsinaisessa presidentinvaalissa Urho Kekkosen kannalle. Noissa oloissa ja ottaen huomioon Aarne Hongan voimakkaan kriittisyyden Kekkosta kohtaan lieneekin ollut pelkästään helpotus, ettei hän tullut valituksi.

1960-luvulla Honka jatkoi yli 70 vuoden iästään huolimatta vielä Turun kunnallispolitiikassa toimien muun muassa kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja. Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin tilaisuuksissa Honka kävi ahkerasti aina kuolinvuoteensa 1975 saakka. Vanha patriootti säilytti loppuun asti myös mielenkiintonsa päivänpolitiikkaan, vaikkei se tuolloin näyttänytkään olevan menossa hänen toivomaansa suuntaan.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten maaliskuussa 2010


Honka (v:een 1906 Bremer), Aarne Uno Johannes S 1.4.1889 Kuusisto, K 7.9.1975 Turku. V agronomi Uno Otto Bremer ja Aina Maria Hagan. P1 Saimi Elisabet Koskimies 1914–1962 (k.) PV filosofian tohtori Kaarlo Koskimies ja Verna Limón, P2 Eino Ester Mäkinen 1963–. L Kaarlo (s. 1915), Marjatta (s. 1920), Osmo (s. 1923)

Ylioppilas 1907, filosofian kandidaatti 1912, filosofian maisteri 1914, kasvatusopin tutkinto 1915

Kotkan suomalaisen yhteiskoulun saksan, ranskan ja englannin kielen opettaja 1914–1924, Kotkan kauppaopiston englannin kielen ja kauppakirjeenvaihdon opettaja 1919–1920, 1921–1924, Sortavalan lyseon vanhempi lehtori 1924–1925, Turun suomalaisen lyseon saksan ja ranskan kielen vanhempi lehtori 1925–1928, Turun kauppaopiston saksan ja englannin kielen opettaja 1928–1936, Turun toisen suomalaisen lyseon, myöh. Puolalan yhteislyseon, saksan ja ranskan kielen vanhempi lehtori 1930–1959, Puolalan yhteislyseon rehtori 1956–1959, Kokoomuksen puoluesihteeri 1942–1946, Turun yliopiston saksan kielen opettaja 1938–1939, 1943–1944, 1952–1968, Turun kauppakorkeakoulun saksan kielen opettaja 1952–1956

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 1.9.1933–5.4.1945, 22.7.1948–20.7.1951, kulkulaitosvaliokunta, puolustusasiainvaliokunta, sivistysvaliokunta, suuri valiokunta, valtiovarainvaliokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1931, 1950, 1956

Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen 1941–1964, valtuuston sihteeri 1942–1946, Varsinais-Suomen kansallisliiton puheenjohtaja 1938–1960, Turun kansallisseuran puheenjohtaja 1928–1954

Kotkan rahatoimikamarin jäsen 1918–1922, Turun kaupunginvaltuuston jäsen 1931–1968 ja varapuheenjohtaja 1963, Turun kaupunginhallituksen jäsen 1947–1948, 1952–1953

Mieskuoro Laulun Ystävien puheenjohtaja, Turun kauppakorkeakoulun hallituksen ja Uuden Auran hallintoneuvoston varapuheenjohtaja, Turunmaan laivastoyhdistyksen johtokunnan, Turunmaan suojeluskuntapiirin esikunnan, Suomen laivastoliiton valtuuskunnan, Suomen kuoroliiton ja Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen jäsen

Kapteeni 1942

Kouluneuvos 1959


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kansallisen Kokoomuspuolueen keskusliiton, valtuuskunnan ja valtuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat, Kokoomuspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Kustavi Grotenfelt: Bremer-suku. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, I osa (1927); Aarne Honka: Katederin kahden puolen. Kouluneuvos Aarne Hongan muistelmat (2009); Olavi Honka: Muistelmia ja mielipiteitä (1972); Viljo Hytönen: Uno Otto Bremer. Teoksessa Talonpoikaissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906, II osa (1926); Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Edwin Linkomies: Vaikea aika (1970); Hans Metzger: Poliittisen aseveljet. Kolmannen valtakunnan edustajana jatkosodan Suomessa 1941–1944 (1986); Antti Mikkola: Turunmaan suojeluskuntapiiri ja Lotta Svärd 1917–1944 (2004); Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (1985); Turun Kansallisseura 1918–1978 (1978); Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta. Isänmaallinen kansanliike 1932–1944 (1982); Vesa Vares, Ari Uino: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944 (2007); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)

Niilo Honkala

VARSINAISSUOMALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA






NIILO HONKALA (1906–1994)





Kokoomuksen asevelisukupolven johtohahmoihin lukeutunut Niilo Honkala toimi kansanedustajana 1945–1958 ja puoluesihteerinä 1946–1957. Itseään enemmän organisaattorina kuin poliitikkona pitänyt Honkala rakensi yhdessä järjestösihteeri Onni Rantalan kanssa Kokoomukselle modernin puolueorganisaation, profiloitui konservatismin puolestapuhujana ja toimi Nykypäivä-lehden päätoimittajana vuosina 1955–1962.


ETULINJASTA EDUSKUNTAAN

Niilo Honkala johti talvisodassa Koski Tl:n miehistä koottua komppaniaa (3./JR 14), joka osallistui ankariin puolustustaisteluihin Muolaanjärvellä ja Summassa. Jatkosodan alussa kapteeni Honkala toimi jalkaväkirykmentti 35:n valistusupseerina, kunnes hänestä 3.10.1941 – 35-vuotispäivänään – tuli Kenjakin harjanteilla Itä-Karjalassa niin kutsutun Loimaan pataljoonan (III/JR 35) komentaja.

Kenjakin lisäksi Loimaan pataljoona taisteli Honkalan johdolla Mäntyselässä, Karhumäessä, Krivillä, Poventsassa, Stalinin kanavalla ja Seesjärvellä. Pataljoonan voitoista komeimpia oli ”Karhumäen lukoksi” kutsutun Mäntyselän valtaus 24.10.1941, jota käytetään sotilasopetuslaitoksissamme vielä tänäkin päivänä malliesimerkkinä ihanteellisesta rintamahyökkäyksestä.

Honkala johti Loimaan pataljoonaa lokakuuhun 1943 saakka, jonka jälkeen hän toimi JR 35:n esikuntapäällikkönä ja rykmentin II pataljoonan komentajana. Majuriksi 14.3.1944 ylennetty Honkala oli pataljoonansa kanssa siirtymässä kohti Kannaksen ratkaisutaisteluita, kun hän joutui 22.6.1944 Soutjärvellä liikenneonnettomuuteen, joka vei hänet useiksi viikoiksi Sotasairaalaan, mistä hän palasi Ihantalaan elokuun puolivälissä, nyt rykmenttiupseeriksi. Reserviläisenä Honkala kotiutettiin palveluksesta 4.10.1944.

Honkalalla ei sodasta palatessaan ollut minkäänlaisia politiikkaan liittyviä urasuunnitelmia, eikä hän omien sanojensa mukaan tuossa vaiheessa edes ymmärtänyt puoluepolitiikasta mitään. ”Neljä vuotta oli oltu samaa puoluetta ja sanomalehdistäkin oli lähinnä seurattu isänmaan yleisiä asioita”, Honkala muistelee Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa.

Porvarillisten puolueiden taholla poikkeuksellisen ansioitunut reservin upseeri oli kuitenkin pantu merkille. Ensimmäisenä Honkalaan otti yhteyttä Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja, kansanedustaja ja puoluesihteeri Aarne Honka, joka sattumoisin oli myös Honkalan vanha opettaja. Herrat tapasivat Hamburger Börsissä, jonka silloisen antimiltaan sangen niukan lounaspöydän ääressä sovittiin Honkalan asettumisesta Kokoomuksen ehdokkaaksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa.

Joitakin aikoja myöhemmin Honkalan puheille saapui hänen ystävänsä ja aseveljensä Arvo Korsimo, joka suorasukaiseen tapaansa kysyi, ryhtyisikö Honkala maalaisliiton kansanedustajaehdokkaaksi. Honkala kertoi jo allekirjoittaneensa ehdokassitoumuksen Kokoomuksen kanssa ja ilmoitti vielä varmemmaksi vakuudeksi, ”etten missään tapauksessa olisi ruvennut maalaisliiton ehdokkaaksi, koska pidin sen ohjelmaa kovin taantumuksellisena”.

Honkalan kevään 1945 vaalikampanja oli hyvin asevelihenkinen. Mainoksissa korostettiin hänen sotilaallisia ansioitaan ja todettiin turhia kursailematta, että Honkala oli ainoa Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä ”ehdokkaana oleva tulilinjojen mies, jolla on valituksi tulemisen mahdollisuus, jopa sitä voidaan pitää varmanakin”.

Honkala sai kaikkiaan 3 888 ääntä, mikä riitti kirkkaasti läpimenoon ja oli samalla korkein kokoomuslaisen ehdokkaan Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttama äänimäärä. Toisena kokoomuslaisena Varsinais-Suomesta valituksi tuli rovasti Leo Leppä, joka hänkin oli vaalien ensikertalaisia.

Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa Honkala kertoo jääneensä aprikoimaan, ”johtuiko äänimääräni siitä, että ne kaksi pataljoonaa, joiden komentajana olin sodan ajan ollut, oli koottu juuri näiltä alueilta”. Oma vaikutuksensa hyvään vaalitulokseen saattoi Honkalan mukaan olla myös J. K. Paasikiven puheella ”uusista kasvoista”. ”Ihmiset, jotka olivat aikoneet äänestää vanhaa kasvoa, Honkaa, joutuivat ymmälle, mutta ajattelivat, että perään annetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä: lisättiin yksi tavu ja niin syntyi uusi kasvo, Honkala. Poliittisten kasvojen peruspiirteissä ei tainnut tapahtua näinkään suurta muutosta.”


KONSERVATIIVI

Aatteellisesti ja poliittisten näkemystensä puolesta Niilo Honkala edusti todellakin jatkuvuutta, mikä helposti unohdetaan korostettaessa hänen rooliaan organisatorisena uudistajana. Honkala oli konservatiivinen patriootti ja tiukkalinjainen antikommunisti, eivätkä hänen poliittiset linjanvetonsa missään olennaisessa suhteessa poikenneet esimerkiksi juuri Aarne Hongan tai muiden vanhan koulun konservatiivien näkemyksistä.

Honkala oli lähtöisin maanviljelijäperheestä ja hänen aatteellinen katsomuksensa rakentui talonpoikaisen konservatismin ikiaikaiselle perustalle. Kokoomuksen piirissä esiintyessään Honkala teki toisinaan myös viittauksia 1930-lukuun kiitellen silloisen oikeistopolitiikan ansioita, joita ei hänen mukaansa ollut syytä unohtaa tai ryhtyä kiistämään, vaikka poliittinen yleistilanne olikin syksyn 1944 tapahtumien myötä perinpohjaisesti muuttunut.

Honkala profiloitui jo poliittisen uransa alkuvuosina konservatismin aatteen puolustajana ja puolestapuhujana. Konservatismi oli 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jatkuvasti ankaran kritiikin ja suoranaisen mustamaalauksen kohteena, eikä aatetta ollut aivan helppo markkinoida varsinkaan nuoremmalle väelle, joka herkästi yhdisti sen vanhoillisuuteen, taantumuksellisuuteen ja kaikinpuoliseen kalkkeutuneisuuteen.

Kokoomuksen omassakin piirissä vallitsi jonkinasteista epätietoisuutta puolueen johtavan aatteen todellisesta sisällöstä ja sen velvoituksista harjoitettavalle politiikalle. Honkala saikin tehdä ahkerasti valistustyötä joukkojen keskuudessa, jonka lisäksi puolueen julkaisuissa ilmestyi hänen aatepoliittisia kirjoituksiaan.

Honkalan konservatismia koskevista kirjoituksista merkittävimpänä on pidettävä vuonna 1949 julkaistua pamflettia ”Konservatismi elämänkatsomuksena”, jossa kiteytyy erinomaisella tavalla Kokoomuksen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla noudattama asenteellisesti vanhakonservatiivinen ja talous- ja sosiaalipoliittisesti vanhaliberaalinen poliittinen linja.


ORGANISAATTORI

Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen soitti kesällä 1946 Honkalalle ja kerrottuaan, että Aarne Honka aikoi jättää puoluesihteerin tehtävät, ”kysyi olisinko valmis jatkamaan siinäkin hänen jälkiään”. Honkala ei vastannut siltä istumalta mitään, mutta lupasi harkita asiaa.

Tarjolla oli jättiläismäinen urakka, sillä Kokoomuksella ei tuolloin tosiasiallisesti ollut lainkaan säännöllisesti toimivaa puolueorganisaatiota. Kansallisseurat viettivät vaalien välillä hiljaiseloa, piirijärjestöiltä puuttui kokopäivätoimisia virkailijoita, eikä keskustoimistokaan paljoa muuta ollut kuin puolueen postikonttori.

Organisaation alennustila ei näyttänyt juuri vaivaavan vanhemman polven kokoomuslaisia, jotka vannoivat vain ja ainoastaan aatteen nimeen. Heidän mielestään järjestötoiminta oli turhaa ja arveluttavaakin, lähinnä vasemmistolaisille joukkoihmisille sopivaa banaalia puuhastelua, johon itseään kunnioittavan kokoomuslaisen ei ollut syytä tuhlata kallisarvoista aikaansa.

Kokoomuksen piiriin syksyn 1944 jälkeen tulleet sotasukupolven miehet suhtautuivat järjestötoimintaan huomattavasti 1920–30-lukulaisia edeltäjiään myönteisemmin. He tiedostivat olosuhteiden muuttuneen ja ymmärsivät, ettei pelkällä ylevällä aatteellisuudella enää pärjätty poliittisessa kamppailussa, jota käytiin nyt arkipäivän areenoilla: työmaakopeissa, konttoreissa ja kaupan tiskillä. Nuoren polven käsityksen mukaan Kokoomuksen oli muiden puolueiden tavoin mentävä kansan pariin ja vahvistettava tuntuvasti organisaatiotaan, muuten vastustajien puoluearmeijat jyräisivät sen armotta jalkoihinsa.

Honkala ilmoitti loppukesästä 1946 Salmiselle olevansa valmis ottamaan vastaan puoluesihteerin tehtävät. Hän ei suinkaan lähtenyt soitellen sotaan, vaan oli asioita kesän mittaan pohtiessaan laatinut 12-sivuisen ”puoluetoiminnan tehostamisohjelman”, jonka avulla Kokoomuksesta oli tarkoitus tehdä nykyaikainen poliittinen puolue, jolla olisi iskukykyinen organisaatio ja joka kykenisi taistelemaan äänistä myös poliittisen arjen toiminnalla.

Honkalan ei tarvinnut lähteä yksin vetämään Kokoomuksen organisaatiouudistusta, sillä hän sai aisaparikseen kapteeni Onni Rantalan, jatkosodan aikaisen komppanianpäällikkönsä, joka palkattiin syksyllä 1946 Kokoomuksen järjestösihteeriksi.

Honkala ja Rantala suhtautuivat hankkeeseensa erittäin kunnianhimoisesti, eivätkä jättäneet mitään sattuman varaan, vaan väänsivät kaiken mahdollisen rautalangasta. Keskustoimistolta lähti 1940-luvun lopulla kentälle valtaisa määrä aineistoa, jonka kirjo ulottui yksittäisen tukimiehen toimintaohjeista puolueen aatehistoriallista taustaa koskeviin analyyseihin.

Honkala korosti ”Kokoomuspuolueen käsikirjaan” vuonna 1947 kirjoittamassaan artikkelissa tukimiesorganisaation merkitystä. Tukimiesten verkosto muodosti hänen mukaansa ”Kokoomuksen kenttäarmeijan”, jonka tarkoituksena oli ”saavuttaa kosketus jokaiseen kylään ja kulmakuntaan, jokaiseen mieheen ja naiseen”.

Tukimiesverkoston päätehtävänä oli vaalien valmisteluvaiheessa suorittaa vaadittavat työt kentällä ja vaalipäivinä mobilisoida Kokoomuksen kannattajajoukot vaaliuurnille. Mutta verkostoa voitiin käyttää puolueen toiminnassa hyväksi monissa muissakin tehtävissä, eikä sitä saanut vaalien välillä päästää rappeutumaan, Honkala tähdensi. Verkostosta oli päinvastoin ”pyrittävä luomaan puolueelle vakinainen toimintaorganisaatio”.

Honkala selosti kirjoituksessaan tukimiesorganisaation teoreettista rakennetta, antoi yksityiskohtaisia neuvoja verkoston luomiseen ja selvitti juurta jaksaen sen keskeisimpien toimihenkilöiden tehtäviä ja vastuualueita. Samalla perinpohjaisuudella hän määritteli ”Kokoomuspuolueen käsikirjassa” myös piiritoimikuntien ja piirisihteerien tehtävät.

Honkalan ja Rantalan tavoitteena oli ”koota kaikki Kokoomusta äänestävät ja oikeistolaisesti ajattelevat henkilöt puoluejärjestöön”, kuten vuonna 1949 julkaistussa pamfletissa ”Kansallisseura ja sen toiminta” todettiin. He puhuivat väsymättä organisoitumisen tärkeydestä, korostivat johtajuuden merkitystä ja laativat koulutusta sekä valvonta- ja tarkastustoimintaa koskevia suunnitelmia. He haaveilivat myös kattavan puolueverotuksen toimeenpanosta.

Herrojen uurastus kantoi siinä suhteessa hedelmää, että Kokoomuksen organisaatio kiistatta voimistui, puolueen jäsenmäärä kasvoi ja toimintakulttuuri modernisoitui. Merkittävänä saavutuksena on pidettävä myös vuonna 1950 toteutettua sääntöuudistusta, jonka myötä Kokoomuksen sangen elitistinen, Helsinki-keskeinen ja turhan moniportainen hallintomalli ajettiin alas. Tilalle rakennettiin puoluekokouksen, puoluevaltuuston ja puoluehallituksen selkeäpiirteiseen työnjakoon perustuva organisaatio, jossa vallankäyttäjät valittiin demokratian perusperiaatteita noudattaen.

Monet kunnianhimoiset tavoitteet jäivät kuitenkin saavuttamatta, mikä johtui ennen muuta kokoomuslaisten passiivisuudesta ja haluttomuudesta tehdä uhrauksia puolueen hyväksi.

Honkala ja Rantala eivät vielä 1940-luvun lopulla uskoneet, että ”kokoomuslainen olisi auttamattomasti vieras järjestötoiminnalle”. Heidän mukaansa tarvittiin ainoastaan, kuten eräässä keskustoimiston julkaisemassa selvityksessä todettiin, ”tavallista voimakkaampia ulkonaisia sysäyksiä, toiminnan tarvetta, valistusta aktiivisen kenttätoiminnan merkityksestä sekä säännöllistä painetta ylhäältäpäin”.

Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan, vaan keskustoimistoon saapuneissa toimintakertomuksissa ja raporteissa valiteltiin vuodesta toiseen, ettei käytännön puoluetyö kiinnostanut Kokoomuksen rivijäseniä. Nämä eivät myöskään olleet halukkaita tukemaan puoluettaan taloudellisesti, mikä tuskin johtui vähävaraisuudesta, vaan pikemmin siitä, ”että meidän piirissämme on liikaa totuttauduttu sellaiseen ajatukseen, että varojen puoluetoimintaan olisi tultava jostakin mystillisestä ulkopuolisesta lähteestä suurin piirtein ilman omia uhrauksiamme ja ilman järjestön varsinaista omakohtaista toimintaa”, kuten puolueen rahastonhoitaja Tuure Junnila syksyllä 1952 osuvasti totesi.

Honkala ja Rantala olivat muutamassa vuodessa luoneet miltei tyhjästä Kokoomukselle nykyaikaisen puolueorganisaation, mutta heidänkin oli myönnettävä, etteivät he kyenneet muuttamaan kokoomuslaisten passiivista perusluonnetta. He eivät luopuneet toivosta missään vaiheessa, mutta varsinkin lukiessa Rantalan suomalaisesta konservatismista 1950- ja 1960-luvuilla kirjoittamia teoksia voi havaita, että niissä samat kokoomuslaisen puolueihmisen kielteiset ominaispiirteet, joihin vielä 1940-luvulla uskottiin voitavan vaikuttaa, on esitetty ikään kuin kiveen hakattuina tai ainakin Kokoomuksen siihenastisen historian kiistattomasti vahvistamina tosiasioina.


POLIITTINEN PUOLUESIHTEERI

Honkalan puoluesihteerinä suorittama organisatorinen uudistustyö ylitti epäilemättä merkittävyydessään kaikki hänen puhtaasti poliittista laatua olevat saavutuksensa, mutta ei hän poliitikkonakaan mikään kevyen sarjan mies ollut, kaukana siitä.

Eduskunnassa Honkala osallistui aktiivisesti maanpuolustuskysymysten käsittelyyn ja piti tätä politiikan osa-aluetta itselleen läheisimpänä. Hänellä oli merkittävä rooli myös taistelussa, jota Kokoomus joutui 1940-luvun lopulta alkaen käymään keskiluokan kannatusta havitelleita uusia poliittisia ryhmittymiä – ensin Itsenäistä Keskiluokkaa ja vuodesta 1951 Suomen Kansanpuoluetta – vastaan.

Puoluesihteerinä Honkalalla oli luonnollisesti keskeinen asema Kokoomuksen vaalimanööverien suunnittelussa ja toteutuksessa. Puoluesihteerin ominaisuudessa hän oli niin ikään mukana kaikissa tärkeimmissä neuvotteluissa, joita Kokoomus kävi muiden poliittisten puolueiden kanssa.

Kokonaisuutena arvioiden Honkala oli kiistatta yksi 1950-luvun ensimmäisen puoliskon vaikutusvaltaisimmista kokoomuslaisista, vaikkei hän puolueen eduskuntaryhmässä kohonnutkaan kovin näkyväksi linjanvetäjäksi. Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara olivat tietysti merkittävyydessään omaa luokkaansa ja Uuden Suomen päätoimittaja Lauri Aho mielipidevaikuttajana vertaansa vailla. Heti seuraavina tulivat kuitenkin Päiviö Hetemäki, Tuure Junnila ja Niilo Honkala, heidän jälkeensä puolestaan sellaiset vanhemmat polven tekijämiehet kuin Matti Heikkilä ja Arno Tuurna, sitten T. A. Wiherheimo ja Felix Seppälä.

Vahva ja poliittisesti aktiivinen puoluesihteeri oli 1950-luvun Suomessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Honkala oli aikakautensa tuote, mutta ei likimainkaan samanlainen jyrä kuin maalaisliiton Arvo Korsimo tai sosiaalidemokraattien Väinö Leskinen. Silti monet kokoomuslaiset kokivat Honkalan aseman puolueessa turhan dominoivaksi ja varsinkin Kokoomuksen nais- ja nuorisojärjestöjen edustajat sekä eräiden piiriliittojen nokkamiehet olivat sitä mieltä, ettei puoluesihteeri saisi lainkaan osallistua politiikkaan, vaan että tämän tulisi omistautua pelkästään järjestötyölle.

Puoluesihteerikysymyksen noustua esille puoluevaltuustossa keväällä 1955 Honkala käytti laajan puheenvuoron, jossa hän todisteli, ettei samanaikainen kansanedustajana toimiminen suinkaan tehnyt mahdottomaksi puoluesihteerin toimen täysipainoista hoitamista, kuten kriitikot väittivät. Honkala muistutti, että puoluejohto oli hänet puoluesihteeriksi kutsuessaan pitänyt kansanedustajuutta pelkästään positiivisena asiana. Mitään valituksia puoluehallitukselle ei myöskään ollut tullut. Honkalan mukaan kansanedustajuus oli sitä paitsi ollut eduksi politiikan seuraamisessa ja kansanedustajana hän kertoi niin ikään päässeensä henkilökohtaiseen kosketukseen ja jopa ystävyyssuhteisiin monien ulkomaisten konservatiivipoliitikkojen kanssa. Honkala vetosi myös ”nykyaikaiseen valtiotieteelliseen käsitykseen”, jonka mukaan puoluesihteerin ja muiden keskustoimiston johtavien virkailijoiden tuli toimia ennen muuta poliittisina ajattelijoina ja puoluetoiminnan suunnittelijoina, ei pelkkinä matkasihteereinä ja tupailtojen puhujina.

Kiistaan puoluesihteerin asemasta sekoittui myös annos henkilökohtaisia kaunoja. Kiivaimmin Honkalaa vastaan näet agitoivat hänen kanssaan pitkään huonoissa väleissä ollut Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtaja Liisa Mäkinen sekä puolueen Satakunnan piirin toiminnanjohtaja Onni Honkasalo, jonka kanssa Honkala oli ajautunut törmäyskurssille erään varainkeräysoperaation jälkiselvittelyjen yhteydessä. Oireellista oli sekin, ettei Kokoomuksen puheenjohtajaksi keväällä 1955 valittu Jussi Saukkonen tehnyt elettäkään puolustaakseen Honkalaa mainitun vuoden syksyllä, kun tämä joutui puoluevaltuustossa jälleen kiivaan ja entistä asiattomammaksi äityneen kritiikin kohteeksi.

Honkalan vastainen oppositio teki myyräntyötään uutterasti ja Liisa Mäkisen toimiessa ”päällepäsmärinä” puoluehallitus antoi kesäkuussa 1956 Honkalalle kehotuksen erota puoluesihteerin toimesta yhden vuorokauden kuluessa, muuten seuraisi erottaminen. Aivan noin itäeurooppalaisin menoin ei puoluesihteerin vaihdos lopulta tapahtunut, vaan Honkalan ero lykkääntyi tammikuuhun 1957, jolloin uudeksi puoluesihteeriksi valittiin maisteri Kalevi Teräsalmi Mikkelistä.

Niilo Honkalan 13 vuotta kestänyt kansanedustajan ura päättyi kesän 1958 eduskuntavaaleihin, joissa hän sai vain 3450 ääntä ja jäi kolmannelle sijalle Varsinais-Suomen Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa. Putoaminen oli hienoinen yllätys, sillä Honkala oli ollut Turun läänin eteläisen vaalipiirin suosituin kokoomusehdokas vuosien 1945 (3888 ääntä), 1948 (8640) ja 1951 (4597) eduskuntavaaleissa sekä vuosien 1950 (5042) ja 1956 (6138) valitsijamiesvaaleissa. Kokoomukselle tappiollisissa vuoden 1954 eduskuntavaaleissa maatalousehdokas Kalervo Saura oli ollut ykkönen, mutta silloinkin Honkalaa oli äänestänyt 4681 varsinaissuomalaista.

Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa Honkalan putoamista selitetään sillä, että tämä ”oli äänestäjien silmissä ehkä liiaksi ’helsinkiläistynyt’ toimiessaan Kokoomuksen puoluesihteerinä”. Oman vaalipiirin asioiden hoitoon ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, sen Honkala on itsekin auliisti myöntänyt, mutta lienee sittenkin niin, että ajolähtö puoluesihteerin paikalta vaikutti hänen eduskunnasta putoamiseensa ”helsinkiläistymistä” enemmän. Unohtaa ei sovi sitäkään, että Honkala menetti vuoden 1958 vaaleissa melkoisesti äänestäjiään piirin uudelle kokoomuslaiselle äänikuninkaalle Olavi Lähteenmäelle, joka sai heti ensi yrittämällään miltei 5000 ääntä ja joka poliittisilta katsomuksiltaan oli lähellä Honkalan edustamaa konservatiivista ja patrioottista linjaa.

Honkalan poliittinen ura hyvin pitkälti loppui puoluesihteerin toimen päättymisen ja eduskunnasta putoamisen myötä, vaikka hän jatkoikin puoluehallituksessa ja puoluevaltuustossa vuoteen 1960 asti.

Nykypäivä-lehden päätoimittajana Honkala jatkoi vielä paria vuotta pidempään, aina vuoteen 1962. Hän oli hoitanut tuota tehtävää lehden vuonna 1955 tapahtuneesta perustamisesta lähtien ja paljolti Honkalan ansiota oli, ettei Nykypäivästä tullut pelkkää järjestöilmoitusten julkaisufoorumia, vaan nimensä mukaisesti moderni puoluelehti, joka pyrki pitämään lukijansa ajan tasalla niin puolueyhteisön sisäisten tapahtumien kuin senkin suhteen, mitä konservatismin aatteen piirissä eri puolilla maailmaa kulloinkin tapahtui.

Poliittisen uransa jälkeen Honkala työskenteli muun muassa Yksityisoppikoulujen liiton asiamiehenä sekä Sähkötyönantajain liiton ja Voimalaitosten työnantajaliiton toimitusjohtajana. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1971.

Yhteiskunnalliset luottamustoimet eivät suuremmin houkutelleet Honkalaa, mutta Suomalaisella klubilla hän sitä vastoin viihtyi varsin hyvin ja monen muun kokoomusveteraanin tavoin Honkala kuului vuosikymmenten ajan myös Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön ja Snellman-Säätiön hallituksiin.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on julkaistu Kokoomusbiografiassa 8.3.2010


Honkala (v:een 1916 Rautell), Niilo Mikael S 3.10.1906 Jokioinen, K 12.1.1994 Helsinki. V maanviljelijä Nikolai Honkala (ent. Rautell) ja Ida Vilhelmina Pyhkö. P Vuokko Mirjam Mikola 1938–. PV maanviljelijä August Harald Mikola ja Helmi Lydia Maunu. L Pertti (s. 1941), Timo (s. 1943), Risto (s. 1945), Kari (s. 1947), Marja-Liisa (s. 1950)

Ylioppilas 1928, filosofian kandidaatti ja maisteri 1935

Hiihdon maailmanmestaruuskilpailujen järjestelytoimikunnan pääsihteeri 1937–1938, Suomen matkat ry:n toimistopäällikkö 1938–1940, Turun kaupungin matkailuasiamies 1941–1944, Turun kaupungin huoneenvuokralautakuntien toiminnanjohtaja 1944–1945, Kokoomuksen puoluesihteeri 1946–1957, Nykypäivä-lehden päätoimittaja 1955–1962, Yksityisoppikoulujen liiton asiamies 1957–1960, Sähkötyönantajain liiton ja Voimalaitosten työnantajaliiton toimitusjohtaja 1960–1971, Puhelinlaitosten työnantajaliiton toimitusjohtaja 1968–1971

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 6.4.1945–21.7.1958, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja 1954, puolustusasiainvaliokunta, suuri valiokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1950 ja 1956, Parlamenttienvälisen liiton IPU:n kongressi 1953 ja 1955

Turun kaupunginvaltuusto 1945–1953

Kokoomuksen puoluevaltuusto, Kokoomuksen puoluehallitus, Varsinais-Suomen kansallisliiton piiritoimikunta

Yksityisoppikoulujen liiton puheenjohtaja, Yksityiskoulujen pohjoismaisen unionin varapuheenjohtaja, Kotiteollisuusjärjestöjen keskusliiton valtuuskunta, Snellman-Säätiön hallitus, Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallitus, Kotiteollisuuden keskusliike oy:n johtokunta, Sähkölaskenta oy:n johtokunta, Oikeistolehtien sanomapalvelun johtokunta

Majuri 1944


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Niilo Honkalan arkisto, Kansallisarkisto; Niilo Honkalan ja Felix Seppälän kirjeenvaihto, Felix Seppälän arkisto, Hämeenlinnan maakunta-arkisto; Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan pöytäkirjat, Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat, Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat sekä puolueen vaalitoimintaa koskeva aineisto ja painatteet vuosilta 1945–1958, Porvarillisen Työn Arkisto

Niilo Honkala: Kokoomuspuolueen tukimiesorganisaatio. Kokoomuspuolueen käsikirja (1947); Niilo Honkala: Piiritoimikuntien ja piirisihteerien tehtävät. Kokoomuspuolueen käsikirja (1947); Niilo Honkala: Konservatismi elämänkatsomuksena. Kansallisseurojen luentosarja v. 1949 N:o 10–11 (1949); Onni Rantala: Kansallisseura ja sen toiminta. Kansallisseurojen luentosarja v. 1949 N:o 9 (1949); Onni Rantala: Konservatiivinen puolueyhteisö (1956); Onni Rantala: Konservatismi ja sen kannattajat (1960)

Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Petri Nummivuori: Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta (2009); Arto Pietilä (toim.): Koukkamiehet kolmella kannaksella (2004); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Onni Rantala: Niilo Honkala, reserviläispataljoonan komentaja. Saviseudun Joulu, 10 (1998); Tapani Valli: Varsinaissuomalaisten sotatie 1939–1944 (1991); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarmo Virmavirta: Pojat Suomalaisella Klubilla. Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista (2001)