Aarne Honka

VARSINAISSUOMALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA






AARNE HONKA (1889–1975)





Filosofian maisteri, lehtori Aarne Honka toimi kansanedustajana 1933–1945 ja 1948–1951, puoluesihteerinä 1942–1946 sekä Varsinais-Suomen piirin puheenjohtajana 1938–1960. Honka muistetaan ennen muuta sodanaikaisesta saksalaismielisyydestään, mutta hän oli myös pitkän linjan suomalainen patriootti, joka loi tinkimättömyydellään ja suoraselkäisellä oikeistolaisuudellaan jatkuvuutta Kokoomuksen toimintaan ja auttoi rakentamaan siltoja yli sukupolvirajojen.


TAUSTA, OPINNOT JA TYÖURA

Aarne Honka kuului saksalaista alkuperää olevaan Bremerin sukuun, jonka suomalainen haara polveutuu laivanvarustaja ja kauppias Jacob Bremeristä (1711–1785), joka oli Hongan isän Uno Bremerin isoisän isoisä.

Uno Bremer (vuodesta 1906 Honka, 1858–1936) oli saanut agronomin koulutuksen Mustialan maanviljelysopistossa, josta valmistuttuaan hän työskenteli muun muassa Suomen Talousseuran maatalousneuvojana ja apulaislääninagronomina. Uno Bremerin toiminta Varsinais-Suomen maanviljelyksen edistämiseksi tutustutti hänen perusteellisesti maakunnan oloihin ja sen väestöön, jonka kannatuksesta hänet valittiin Vehmaan tuomiokunnan edustajaksi talonpoikaissäätyyn vuosien 1891, 1894, 1899 ja 1900 valtiopäiville. Aarne Honka oli siis valtiopäivämies toisessa polvessa ja hän tähdentääkin muistelmissaan isänsä yhteiskunnallisen toiminnan merkitystä oman poliittisen harrastuksensa keskeisimpänä alkujuurena.

Edellisen sukupolven toiminnalla oli epäilemättä vaikutuksensa siihenkin, että Aarne Honka kiinnostui jo varhain opettajan ammatista ja urasta. Uno Bremer tunnettiin näet hyvänä luennoitsijana ja Aarnen lapsuusvuosina hänellä oli Kuusiston kartanossa oma yksityinen maanviljelyskoulunsa. Aarnen kansakoulunopettajaksi kouluttautunut äiti Aina (o.s. Hagan, 1859–1930) teki puolestaan pitkän päivätyön Turun suomalaisen yhteiskoulun johtajattarena.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1907 Aarne Honka ryhtyi opiskelemaan saksan kieltä Helsingin yliopistossa suorittaen lisäksi arvosanat ranskan kielessä, estetiikassa ja nykykansain kirjallisuudessa, latinassa sekä kasvatusopissa. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän sai valmiiksi joulukuussa 1912, jonka jälkeen vuorossa oli auskultointi Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Maisteriksi Honka promovoitiin filosofisen tiedekunnan promootiossa vuonna 1914.

Ensimmäinen työpaikka löytyi Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta, jossa Honka toimi saksan, ranskan ja englannin kielen opettajana 1914–1924. Hän viihtyi Kotkassa hyvin, mutta piti silti jatkuvasti silmällä mahdollisuutta palata kotikaupunkiinsa Turkuun. Tällainen tilaisuus tarjoutui lopulta vuonna 1925, jolloin Honka sai nimityksen Turun suomalaisen lyseon saksan ja ranskan kielen vanhemman lehtorin virkaan.

Hongan työura Turussa ajoittui vuosiin 1925–1959. Turun suomalaisessa lyseossa hän opetti kolmen vuoden ajan, kunnes siirtyi Turun kauppaopiston saksan ja englannin kielen opettajaksi, mitä tehtävää hän hoiti vuoteen 1936. Pisimpään Honka vaikutti Turun toisessa suomalaisessa lyseossa eli myöhemmässä Puolalan yhteislyseossa, jossa hän työskenteli saksan ja ranskan kielen vanhempana lehtorina 1930–1959, ollen viimeisinä työvuosinaan 1956–1959 samalla koulun rehtori.


POLIITTINEN TOIMINTA 1920- JA 1930-LUVUILLA

Aarne Hongan poliittiset harrastukset alkoivat jo Kotkassa, jossa hän kuului paikalliseen kansallisseuraan ja osallistui kunnalliseen elämään muun muassa rahatoimikamarin jäsenenä.

Muutettuaan Turkuun Honka liittyi Turun kansallisseuraan, jonka johtokunnan jäsenenä hän ehti olla parisen vuotta ennen kuin hänet valittiin vuonna 1928 seuran puheenjohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti yhtäjaksoisesti yli neljännesvuosisadan ajan, aina vuoteen 1954.

Honka herätti poliittisella toiminnallaan ensimmäisen kerran laajempaa huomiota lokakuussa 1930, kun hän johti puhetta Turun palokunnantalolla järjestetyssä suuressa kansalaiskokouksessa, jonka tarkoituksena oli vauhdittaa Georg Branting-nimisen ruotsalaisen asianajajan karkotusta Suomesta. Kommunistissympatioistaan tunnettu Branting, jonka isä oli Ruotsin entinen pääministeri Hjalmar Branting, oli tullut maahan toimiakseen puolustusasianajajana Turun hovioikeudessa meneillään olleessa valtiopetosjutussa, jossa syytettyinä olivat kommunistikansanedustajat Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala. Lapualta liikkeelle lähtenyt patriotismin ja kommunisminvastaisuuden hyökyaalto oli ennättänyt jo Auran rannoille saakka, eivätkä turkulaiset Hongan mukaan sulattaneet alkuunkaan sitä, ”että joku ruotsalainen kommunisti kutsutaan tänne meidän isänmaanpettureita puolustamaan”. Palokunnantalo täyttyi ääriään myöten ja kun maaherran luota palannut lähetystö toi mukanaan tiedon, että Branting oli saanut määräyksen poistua maasta, kaikuivat eläköön-huudot palokunnantalon salissa sellaisella voimalla, ”että rapningit rapisivat”, Honka muistelee.

Vaalidebyyttinsä Honka suoritti tammikuun 1931 valitsijamiesvaaleissa saaden 1 663 ääntä, mikä oli P. E. Svinhufvudin vaaliliiton ehdokkaiden Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttamista äänimääristä toiseksi korkein. Yhtenä viidestä varsinaissuomalaisesta Honka pääsi näin ollen Svinhufvudin valitsijamiesryhmään ja sai olla paikan päällä todistamassa Ukko-Pekan valintaa tasavallan presidentiksi.

Heinäkuun 1933 eduskuntavaalien alla Honka kiersi ahkerasti Varsinais-Suomea yhdessä Isänmaallisen kansanliikkeen suurpuhujan, asessori K. R. Kareksen kanssa, millä oli epäilemättä oma vaikutuksensa siihen, että Honkaa pidettiin noissa vaaleissa niin sanottujen lapualaismielisten ehdokkaana. Honka sai Kokoomuksen ja IKL:n muodostaman vaaliliiton ehdokkaista eniten ääniä, kaikkiaan 3 896, kannoillaan 3 800 ääntä saanut Kares. Vaaliliiton kolmas ja viimeinen läpimenijä oli kokoomuslainen agronomi Aku Korvenoja. Lokakuun 1930 vaaleissa kokoomuslaisia oli mennyt Varsinais-Suomesta läpi neljä ja odotukset olivat nytkin korkealla, joten tulos oli karvas pettymys ja kuvasti osaltaan suomalaisen oikeiston joutumista vastatuuleen. Koko maassa oikeisto kärsi edellisiin vaaleihin verrattuna kymmenen paikan tappion saaden uuteen eduskuntaan vain 32 edustajaansa, jotka kaiken huipuksi jakaantuivat kahteen eri leiriin, kun IKL perusti syksyllä 1933 oman eduskuntaryhmän, johon liittyi 14 yhteisestä vaaliliitosta valittua kansanedustajaa.

Mustaa paitaa soviteltiin julkisuudessa Aarne Hongankin ylle ja Hilja Riipisen päiväkirjamerkintöjen perusteella hänen on tulkittu ainakin harkinneen siirtymistä IKL:n ryhmään. Lapuan liikkeen työn jatkajaksi kesällä 1932 perustetun IKL:n ohjelmassa oli kieltämättä monia sellaisia kohtia, jotka olivat Hongalle läheisiä: Vapaussodan saavutusten turvaaminen, maan itsenäisyyden ja vapauden varjeleminen, armeijan ja suojeluskuntien työn tukeminen sekä leppymätön taistelu kumouksellista kommunismia vastaan. Muistelmissaan Honka kuitenkin vakuuttaa, ettei hänellä ollut syksyllä 1933 minkäänlaista aikomusta luopua Kokoomuksesta, vaan että hän halusi päinvastoin ”jatkuvasti olla puolueen jäsen ja kuulua sen eduskuntaryhmään”.

Honka arvosteli puheissaan tarpeen tullen IKL:n ylilyöntejä, mutta hän ei missään vaiheessa yrittänytkään profiloitua minään kansanliikekriitikkona. J. K. Paasikiven Kokoomuksen puheenjohtajana suorittama selkeä rajanveto IKL:ään nähden oli toki Hongankin mielestä paikallaan, koska Kokoomuksen oli saatava ”hajonneet rivinsä mahdollisimman suuressa määrin kokoon”. Kansanliikkeen arvostelussa ei Hongan mukaan kuitenkaan ollut syytä liioitella, ei siitäkään syystä, että Kokoomus kamppaili suurelta osin samoista äänestäjistä IKL:n kanssa. Kokoomuksen eduskuntaryhmän ja puoluejohdon marraskuussa 1934 pidetyssä yhteiskokouksessa Honka linjasikin, että ”vain tarmokas toiminta oman ohjelman pohjalla palauttaa sen luottamuksen, minkä puolue on mahdollisesti menettänyt”.

Honka valittiin jo ensimmäisillä valtiopäivillään Kokoomuksen eduskuntaryhmän sihteeriksi, jota tehtävää hän hoiti aina siihen saakka, kunnes jäi pois eduskunnasta keväällä 1945. Näkyvää poliittista linjanvetäjää Hongasta ei eduskuntaryhmässään kuitenkaan tullut ennen kuin vasta sota-aikana, eikä hänellä myöskään ollut varsinaisen puolueorganisaation puolella merkittäviä asemia ennen valintaansa puoluesihteeriksi vuonna 1942.

Kansanedustajan toimessaan Honka keskittyi 1930-luvulla ennen muuta opetustoimen ja kulttuurin alaan liittyviin kysymyksiin, joiden lisäksi hän osoitti aktiivisuutta mitä erilaisimmissa hankkeissa, jotka tavalla tai toisella koskettivat Varsinais-Suomea. Kotiseutunsa ja kotikaupunkinsa asioita Honka ajoi myös Turun kaupunginvaltuustossa, jonka jäsen hän oli vuosina 1931–1968 sekä kaupunginhallituksessa, johon hän kuului vuosina 1947–1948 ja 1952–1953.

Puolustuslaitosta koskevien kysymysten käsittelyä Honka seurasi 1930-luvulla niin ikään tiiviisti ja pyrki myös eduskunnan ulkopuolella parhaansa mukaan toimimaan maanpuolustuksen hyväksi. Hän oli ollut jo Kotkan vuosinaan mukana suojeluskuntatoiminnassa ja vuosina 1931–1944 hän oli Turunmaan suojeluskuntapiirin piiriesikunnan jäsen.

1930-luvun suomalaisen politiikan voimahahmoista P. E. Svinhufvud oli Hongan arvostuksissa ylitse muiden, mikä johtui osaltaan, muttei tietenkään ainoastaan, siitä tarmokkuudesta, jota presidentti osoitti maanpuolustuksen kehittämistä koskevissa kysymyksissä. Honka olikin erittäin pettynyt vuoden 1937 presidentinvaalin tulokseen ja itse asiassa hän hahmotti koko 1930-luvun eräänlaisen ennen ja jälkeen Ukko-Pekan aspektin kautta. Tuon vuosikymmenen kolme viimeistä vuotta poikkesivat Hongan mukaan näet ”niin suuresti siitä 1930-luvun oleellisesta luonteesta, jota sen seitsemän ensimmäistä vuotta edustivat, että on jo kysymys uudesta aikakaudesta”.


SOTA-AIKA

Talvisodan alkuvaiheessa mielialat Kokoomuksen eduskuntaryhmässä olivat kaksijakoiset. Muutamat itäsuomalaisedustajat joutuivat heti ensimmäisten sotaviikkojen aikana syvän pessimismin valtaan ja monet muutkin elivät päivästä päivään ikään kuin kuoleman odotushuoneessa. Toisaalta eduskuntaryhmässä oli joukko optimisteja, jotka rohkenivat esittää olosuhteisiin nähden jopa yllättävänkin toiveikkaita tilannearvioita.

Aarne Honka oli kokoomuslaisista ehkä kaikkein optimistisin, eikä hänen luottamustaan Suomen armeijan taistelukykyyn – tai edes länsivaltojen apuun – tuntunut horjuttavan mikään. Vasta aivan talvisodan lopulla, kun puna-armeija seisoi jo Viipurin porteilla, Honka myönsi ensi kerran, ettei rauhanteolle ollut enää juurikaan vaihtoehtoja.

Hongan mukaan rauhan solmiminen ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut tapahtua venäläisten esittämillä ehdoilla, joihin sisältyi muun muassa alueluovutuksia Kuusamon ja Sallan suunnilla sekä kaakossa vaatimus Pietari Suuren rajasta. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä eräänlaista rauhanrintamaa johtanut Edwin Linkomies oli puolestaan sitä mieltä, että ehdot oli hyväksyttävä sellaisenaan, koska länsivaltojen avun osoittauduttua illusoriseksi mitään todellisia vaihtoehtoja sen paremmin kuin neuvotteluvaraakaan ei ollut. Hongan ja Linkomiehen näkemykset kävivät siis pahan kerran ristiin ja herrat joutuivatkin muutamaan otteeseen ankaraan väittelyyn rauhankysymyksestä. Linkomiehen mukaan Honka esitti ”kiivaasti ja jyrkästi” käsityksiään asiasta ja korosti, ”ettei rauhaa hänen mielestään voitu tehdä minkälaisilla ehdoilla tahansa”.

Eduskuntaryhmän keskustellessa Moskovassa solmitun rauhansopimuksen ratifioinnista Honka tyytyi ryhmän sihteerin ominaisuudessa vain merkitsemään muiden puheenvuoroja muistiin. Itse hän ei enää tuossa vaiheessa ottanut näkyvästi kantaa asiaan, mutta eräänlaisena kannanilmaisuna voi pitää sitäkin, että hän jättäytyi pois 15. maaliskuuta 1940 pidetystä eduskunnan istunnosta, jossa rauhansopimus lopullisesti hyväksyttiin.

Moskovan ”pakkorauhan” jälkeen Honka kiinnitti monen muun kokoomuslaisen tavoin toiveensa Saksaan ja jatkosodan vuosina hän oli J. O. Ikolan ja Mikko Hurtan ohella Kokoomuksen eduskuntaryhmän saksalaismielisimpiä edustajia. Hongan asevelihenkisyyttä osoitti sekin, että hän astui kesällä 1941 vapaaehtoisesti sotapalvelukseen ja lähti saksalaisten tulkiksi rintamalle. Honka solmi jatkosodan aikana myös läheiset yhteydet kolmannen valtakunnan Helsingissä toimineisiin virallisiin edustajiin.

Samankaltainen optimismi, joka oli leimannut Hongan esiintymisiä talvisodan aikana, palasi hänen tilannearvioihinsa jo lokakuussa 1940, jolloin hän kertoi eduskuntaryhmässä olevansa varma Saksan voitosta suursodassa. Jatkosodan aikana tuli jälleen esiin myös Hongan peräänantamattomuus, joka oli nyt, jos mahdollista, vieläkin ehdottomampaa laatua kuin talvella 1939–1940. Esimerkkinä mainittakoon tässä vain hänen Hans Metzgerille Stalingradin taistelun jälkeen antamansa ilmoitus valmiudesta marssia Saksan rinnalla ”loppuun asti”.

Kokoomuksen puoluesihteeriksi lokakuussa 1942 nimitetyn Hongan ehdottomuus ja horjumaton usko Saksaan veivät hänet vääjäämättä törmäyskurssille Edwin Linkomiehen kanssa, joka ryhtyi pääministeriksi tultuaan aktiivisesti etsimään tietä rauhaan.

Eräs kiivaimmista yhteenotoista nähtiin syksyllä 1943, jolloin Linkomies antoi eräille ulkomaisille lehtimiehille avomielisen haastattelun, jossa hän painotti erillissotateesiä ja siihen liittyvää oikeutusta erillisrauhan tekemiseen sekä ilmaisi myönteisen suhtautumisensa ajatukseen pohjoismaisesta liittovaltiosta. Honka kritisoi eduskuntaryhmässä kovin sanoin Linkomiestä siitä, että hallitus oli antanut länsivaltojen propagandan ja Saksan tilapäisten vaikeuksien hämätä itseään ja muuttanut ulkopoliittista suuntausta. Honka kertoi haastattelun aiheuttaneen puolueen kentällä ”suurta kummastusta” ja ehdotti, että eduskuntaryhmä antaisi julkilausuman, jossa sanouduttaisiin irti ”pääministerin sanomina esitetyistä” mielipiteistä ja kehotettaisiin välttämään Suomen poliittisen aseman käsittelyä julkisuudessa sekä painotettaisiin hyvien Saksan-suhteiden tärkeyttä.

Honka luotti Saksaan vahvemmin kuin monet puoluetoverinsa, mutta hänen kriittiset käsityksensä Linkomiehen rauhanaktivismista olivat täysin valtavirtaa. Kokoomuksen eduskuntaryhmä torjui yksimielisesti esimerkiksi Neuvostoliiton helmikuussa 1944 esittämät rauhanehdot ja Linkomies oli ainoa kokoomuslainen, joka kannatti yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymistä, kun eduskunnassa jouduttiin rauhantunnusteluja koskeneen selonteon jälkeen äänestämään hallituksen ehdotuksen ja maalaisliiton taholta esitetyn, rauhanehtoihin nähden jyrkän kielteisen ponnen välillä. Kevättalvella 1944 eduskuntaryhmässä harkittiin jo epäluottamuslauseen antamista rauhanasioissa jatkuvasti sooloilevalle pääministerille, jonka edellytettiin joko eroavan toimestaan tai vaihtoehtoisesti jatkavan eduskuntaryhmän äänenpainoja kuunnellen ja noudattaen.

Neuvostoliiton kesäkuussa 1944 aloittama suurhyökkäys oli omiaan vain vahvistamaan kokoomuslaisten ehdottomuutta. Kun valittava oli ”ryssän rauha tai sodan jatkaminen Saksan rinnalla”, kuten Honka pelkisti tilanteen Viipurin kukistuttua, kukaan ei edes ajattelut vihollisen armoille heittäytymistä.

Hongalle rauha ei ollut mikään vaihtoehto vielä elokuussakaan. Hän piti pessimismiin taipuvaisen Antti Hackzellin valintaa pääministeriksi täysin epäonnistuneena ratkaisuna ja vaati, että eduskunnassa olisi saatava aikaan laaja mielipiderintama vastustamaan ulkopoliittista suunnanmuutosta ja rauhantekoa.

Honka piti linjansa loppuun asti, eikä halunnut kuulla puhuttavankaan suhteiden katkaisemista Saksaan, saati pistinten kääntämisestä aseveljeä vastaan. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Honka vannoi Saksan ja sen kanssa tehtävän yhteistyön nimeen vielä 30. elokuuta 1944 ja kun syyskuun alkupäivinä oli otettava kantaa rauhankysymykseen, hän äänesti niin Kokoomuksen ryhmässä kuin eduskunnassakin rauhanneuvotteluihin ryhtymistä vastaan.


SOTIEN JÄLKEISET VUOSIKYMMENET

Aarne Hongan luja luonteenlaatu ja hänelle ominainen tinkimättömyys tulivat esille myös sotaa seuranneiden vaaran vuosien aikana. Niin pettynyt kuin Honka asioiden syksyllä 1944 saamaan käänteeseen olikin, hän ei aikonut vetäytyä yksityiselämään, eikä pyrkinyt piiloutumaan puolueettomuusasenteen suojiin.

Puoluesihteerinä Hongan oli kiireemmän kaupalla ryhdyttävä käynnistämään sota-ajan miltei seisokissa ollutta Kokoomuksen puoluekoneistoa, jonka lisäksi hänen oli osaltaan huolehdittava toiminnan aktivoimisesta Varsinais-Suomen piirissä, jonka puheenjohtajaksi hänet oli valittu vuonna 1938. Honka asettui myös itse ehdolle kevään 1945 eduskuntavaaleihin, niin ”vanha kasvo” kuin olikin, mutta sai vain 2 577 ääntä ja jäi valitsematta.

Honka ei ollut puoluesihteerinä mikään organisatorinen uudistaja, mutta hän suhtautui silti erittäin myönteisesti järjestötoiminnan vauhdittamista koskeneisiin aloitteisiin. Myös siinä suhteessa Hongan toiminta oli selkeästi eteenpäin katsovaa, että hän pyrki aktiivisesti värväämään oikeistolaisesti ajattelevia nuoremman polven miehiä Kokoomukseen. Mainittakoon tässä vain Niilo Honkala, jonka Honka rekrytoi ehdokkaaksi vuoden 1945 eduskuntavaaleihin ja josta tuli puoluesihteeri syksyllä 1946, kun Honka ei enää saanut päätoimestaan virkavapaata tuon tehtävän hoitamista varten.

Hongan vaaran vuosien aikaiset puheet ja kirjoitukset noudattelivat virallista linjaa, mitä tuli ulkopolitiikkaan ja idänsuhteisiin. Suomen sisäisten asioiden kyseessä ollen hän ei sitä vastoin harrastanut minkäänlaista itsesensuuria, vaan lausui arkailematta julki kriittiset käsityksensä niin sosialisointivaatimuksista, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä kuin muistakin ajan ilmiöistä.

Honka vaati lisää aktiivisuutta ja tiukempia kannanottoja myös Kokoomukselta ja sen lehdistöltä. Esimerkiksi kun niin kutsuttu kolmen suuren hallitus keväällä 1945 muodostettiin, Honka valitteli puolueen sanomalehtien, varsinkin Uuden Suomen, arkuutta. ”Ulkopolitiikan nähden onkin sitä oltava, mutta omiin kommunisteihin nähden on sanottava enemmän”, Honka linjasi.

Eduskuntaan vaalikaudeksi 1948–1951 palannut Honka oli poliittisen uransa alusta lähtien ollut tiukkalinjainen antikommunisti, jonka näkemyksen mukaan suomalaisten kommunistien toiminta suuntautui kaikessa olennaisessa maamme elinetuja vastaan. Kokoomuksella ei Hongan mielestä näin ollen ollut pienintäkään aihetta tarkistaa perinteistä, jyrkästi kommunisminvastaista politiikkaansa. Professori Erkki Leikolan vuonna 1950 esittämä ajatus kommunistien pitämisestä ”lähikosketuksessa”, joka Kokoomuksen piirissä tulkittiin kannanotoksi sen puolesta, että kommunistien tulisi olla hallituksessa, olikin täysin vieras Hongalle, joka oli sitä mieltä, että ”ei pikkusormeakaan pitäisi pirulle antaa”.

Honka johti Kokoomuksen Varsinais-Suomen piiriä vuoteen 1960 ja hän oli ehdokkaana myös kaikissa 1950-luvun valtiollisissa vaaleissa. Vuosien 1950 ja 1956 valitsijamiesvaaleissa Honka tuli ongelmitta valituksi, mutta paluuyritykset eduskuntaan jäivät suhteellisen korkeista äänimääristä (1951 – 3 720, 1954 – 3 512, 1958 – 2 811) huolimatta tuloksettomiksi.

Urho Kekkoseen hyvin kriittisesti suhtautunut Honka seurasi 1960-luvun alussa kasvavalla huolestuneisuudella Uuden Suomen presidenttikysymystä koskevaa kirjoittelua, jota hän piti turhan ponnettomana ja liian Kekkos-myönteisenä. Honka oli myös ensimmäisenä allekirjoittajana ”vanhojen kokoomuslaisten” vuoden 1961 alussa Uudelle Suomelle lähettämässä kärjekkäässä kirjelmässä, jossa tiedusteltiin muun muassa oliko ”toimitusneuvosto sitä mieltä, että Uuden Suomen tehtävänä on johtaa suomalainen oikeisto nykyään poliittista valtaa pitävien piirien astinlaidaksi tai ainakin nöyräksi myötäjuoksijaksi”.

Honka-liiton perustamistoimiin Aarne Honka ei osallistunut, mutta hänen nimeään käytettiin kyllä Kokoomuksen piirissä yleisesti takeena siitä, että puoluepoliittisesta sitoutumattomuudestaan huolimatta oikeuskansleri Olavi Honka oli niin sanotusti oma mies. Aarne Hongan oli myös tarkoitus olla veljensä vaaliliiton valitsijamiesehdokkaana tammikuun 1962 valitsijamiesvaaleissa, mutta Olavi Hongan jouduttua tunnetuista syistä luopumaan presidenttiehdokkuudestaan ennen aikojaan, Kokoomus lähti valitsijamiesvaaleihin ilman ennalta nimettyä ehdokasta päätyen varsinaisessa presidentinvaalissa Urho Kekkosen kannalle. Noissa oloissa ja ottaen huomioon Aarne Hongan voimakkaan kriittisyyden Kekkosta kohtaan lieneekin ollut pelkästään helpotus, ettei hän tullut valituksi.

1960-luvulla Honka jatkoi yli 70 vuoden iästään huolimatta vielä Turun kunnallispolitiikassa toimien muun muassa kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja. Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin tilaisuuksissa Honka kävi ahkerasti aina kuolinvuoteensa 1975 saakka. Vanha patriootti säilytti loppuun asti myös mielenkiintonsa päivänpolitiikkaan, vaikkei se tuolloin näyttänytkään olevan menossa hänen toivomaansa suuntaan.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on kirjoitettu Kokoomusbiografiaa varten maaliskuussa 2010


Honka (v:een 1906 Bremer), Aarne Uno Johannes S 1.4.1889 Kuusisto, K 7.9.1975 Turku. V agronomi Uno Otto Bremer ja Aina Maria Hagan. P1 Saimi Elisabet Koskimies 1914–1962 (k.) PV filosofian tohtori Kaarlo Koskimies ja Verna Limón, P2 Eino Ester Mäkinen 1963–. L Kaarlo (s. 1915), Marjatta (s. 1920), Osmo (s. 1923)

Ylioppilas 1907, filosofian kandidaatti 1912, filosofian maisteri 1914, kasvatusopin tutkinto 1915

Kotkan suomalaisen yhteiskoulun saksan, ranskan ja englannin kielen opettaja 1914–1924, Kotkan kauppaopiston englannin kielen ja kauppakirjeenvaihdon opettaja 1919–1920, 1921–1924, Sortavalan lyseon vanhempi lehtori 1924–1925, Turun suomalaisen lyseon saksan ja ranskan kielen vanhempi lehtori 1925–1928, Turun kauppaopiston saksan ja englannin kielen opettaja 1928–1936, Turun toisen suomalaisen lyseon, myöh. Puolalan yhteislyseon, saksan ja ranskan kielen vanhempi lehtori 1930–1959, Puolalan yhteislyseon rehtori 1956–1959, Kokoomuksen puoluesihteeri 1942–1946, Turun yliopiston saksan kielen opettaja 1938–1939, 1943–1944, 1952–1968, Turun kauppakorkeakoulun saksan kielen opettaja 1952–1956

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 1.9.1933–5.4.1945, 22.7.1948–20.7.1951, kulkulaitosvaliokunta, puolustusasiainvaliokunta, sivistysvaliokunta, suuri valiokunta, valtiovarainvaliokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1931, 1950, 1956

Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen 1941–1964, valtuuston sihteeri 1942–1946, Varsinais-Suomen kansallisliiton puheenjohtaja 1938–1960, Turun kansallisseuran puheenjohtaja 1928–1954

Kotkan rahatoimikamarin jäsen 1918–1922, Turun kaupunginvaltuuston jäsen 1931–1968 ja varapuheenjohtaja 1963, Turun kaupunginhallituksen jäsen 1947–1948, 1952–1953

Mieskuoro Laulun Ystävien puheenjohtaja, Turun kauppakorkeakoulun hallituksen ja Uuden Auran hallintoneuvoston varapuheenjohtaja, Turunmaan laivastoyhdistyksen johtokunnan, Turunmaan suojeluskuntapiirin esikunnan, Suomen laivastoliiton valtuuskunnan, Suomen kuoroliiton ja Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen jäsen

Kapteeni 1942

Kouluneuvos 1959


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kansallisen Kokoomuspuolueen keskusliiton, valtuuskunnan ja valtuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat, Kokoomuspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Kustavi Grotenfelt: Bremer-suku. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, I osa (1927); Aarne Honka: Katederin kahden puolen. Kouluneuvos Aarne Hongan muistelmat (2009); Olavi Honka: Muistelmia ja mielipiteitä (1972); Viljo Hytönen: Uno Otto Bremer. Teoksessa Talonpoikaissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906, II osa (1926); Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Edwin Linkomies: Vaikea aika (1970); Hans Metzger: Poliittisen aseveljet. Kolmannen valtakunnan edustajana jatkosodan Suomessa 1941–1944 (1986); Antti Mikkola: Turunmaan suojeluskuntapiiri ja Lotta Svärd 1917–1944 (2004); Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (1985); Turun Kansallisseura 1918–1978 (1978); Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta. Isänmaallinen kansanliike 1932–1944 (1982); Vesa Vares, Ari Uino: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944 (2007); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)

Niilo Honkala

VARSINAISSUOMALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA






NIILO HONKALA (1906–1994)





Kokoomuksen asevelisukupolven johtohahmoihin lukeutunut Niilo Honkala toimi kansanedustajana 1945–1958 ja puoluesihteerinä 1946–1957. Itseään enemmän organisaattorina kuin poliitikkona pitänyt Honkala rakensi yhdessä järjestösihteeri Onni Rantalan kanssa Kokoomukselle modernin puolueorganisaation, profiloitui konservatismin puolestapuhujana ja toimi Nykypäivä-lehden päätoimittajana vuosina 1955–1962.


ETULINJASTA EDUSKUNTAAN

Niilo Honkala johti talvisodassa Koski Tl:n miehistä koottua komppaniaa (3./JR 14), joka osallistui ankariin puolustustaisteluihin Muolaanjärvellä ja Summassa. Jatkosodan alussa kapteeni Honkala toimi jalkaväkirykmentti 35:n valistusupseerina, kunnes hänestä 3.10.1941 – 35-vuotispäivänään – tuli Kenjakin harjanteilla Itä-Karjalassa niin kutsutun Loimaan pataljoonan (III/JR 35) komentaja.

Kenjakin lisäksi Loimaan pataljoona taisteli Honkalan johdolla Mäntyselässä, Karhumäessä, Krivillä, Poventsassa, Stalinin kanavalla ja Seesjärvellä. Pataljoonan voitoista komeimpia oli ”Karhumäen lukoksi” kutsutun Mäntyselän valtaus 24.10.1941, jota käytetään sotilasopetuslaitoksissamme vielä tänäkin päivänä malliesimerkkinä ihanteellisesta rintamahyökkäyksestä.

Honkala johti Loimaan pataljoonaa lokakuuhun 1943 saakka, jonka jälkeen hän toimi JR 35:n esikuntapäällikkönä ja rykmentin II pataljoonan komentajana. Majuriksi 14.3.1944 ylennetty Honkala oli pataljoonansa kanssa siirtymässä kohti Kannaksen ratkaisutaisteluita, kun hän joutui 22.6.1944 Soutjärvellä liikenneonnettomuuteen, joka vei hänet useiksi viikoiksi Sotasairaalaan, mistä hän palasi Ihantalaan elokuun puolivälissä, nyt rykmenttiupseeriksi. Reserviläisenä Honkala kotiutettiin palveluksesta 4.10.1944.

Honkalalla ei sodasta palatessaan ollut minkäänlaisia politiikkaan liittyviä urasuunnitelmia, eikä hän omien sanojensa mukaan tuossa vaiheessa edes ymmärtänyt puoluepolitiikasta mitään. ”Neljä vuotta oli oltu samaa puoluetta ja sanomalehdistäkin oli lähinnä seurattu isänmaan yleisiä asioita”, Honkala muistelee Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa.

Porvarillisten puolueiden taholla poikkeuksellisen ansioitunut reservin upseeri oli kuitenkin pantu merkille. Ensimmäisenä Honkalaan otti yhteyttä Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja, kansanedustaja ja puoluesihteeri Aarne Honka, joka sattumoisin oli myös Honkalan vanha opettaja. Herrat tapasivat Hamburger Börsissä, jonka silloisen antimiltaan sangen niukan lounaspöydän ääressä sovittiin Honkalan asettumisesta Kokoomuksen ehdokkaaksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa.

Joitakin aikoja myöhemmin Honkalan puheille saapui hänen ystävänsä ja aseveljensä Arvo Korsimo, joka suorasukaiseen tapaansa kysyi, ryhtyisikö Honkala maalaisliiton kansanedustajaehdokkaaksi. Honkala kertoi jo allekirjoittaneensa ehdokassitoumuksen Kokoomuksen kanssa ja ilmoitti vielä varmemmaksi vakuudeksi, ”etten missään tapauksessa olisi ruvennut maalaisliiton ehdokkaaksi, koska pidin sen ohjelmaa kovin taantumuksellisena”.

Honkalan kevään 1945 vaalikampanja oli hyvin asevelihenkinen. Mainoksissa korostettiin hänen sotilaallisia ansioitaan ja todettiin turhia kursailematta, että Honkala oli ainoa Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä ”ehdokkaana oleva tulilinjojen mies, jolla on valituksi tulemisen mahdollisuus, jopa sitä voidaan pitää varmanakin”.

Honkala sai kaikkiaan 3 888 ääntä, mikä riitti kirkkaasti läpimenoon ja oli samalla korkein kokoomuslaisen ehdokkaan Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttama äänimäärä. Toisena kokoomuslaisena Varsinais-Suomesta valituksi tuli rovasti Leo Leppä, joka hänkin oli vaalien ensikertalaisia.

Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa Honkala kertoo jääneensä aprikoimaan, ”johtuiko äänimääräni siitä, että ne kaksi pataljoonaa, joiden komentajana olin sodan ajan ollut, oli koottu juuri näiltä alueilta”. Oma vaikutuksensa hyvään vaalitulokseen saattoi Honkalan mukaan olla myös J. K. Paasikiven puheella ”uusista kasvoista”. ”Ihmiset, jotka olivat aikoneet äänestää vanhaa kasvoa, Honkaa, joutuivat ymmälle, mutta ajattelivat, että perään annetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä: lisättiin yksi tavu ja niin syntyi uusi kasvo, Honkala. Poliittisten kasvojen peruspiirteissä ei tainnut tapahtua näinkään suurta muutosta.”


KONSERVATIIVI

Aatteellisesti ja poliittisten näkemystensä puolesta Niilo Honkala edusti todellakin jatkuvuutta, mikä helposti unohdetaan korostettaessa hänen rooliaan organisatorisena uudistajana. Honkala oli konservatiivinen patriootti ja tiukkalinjainen antikommunisti, eivätkä hänen poliittiset linjanvetonsa missään olennaisessa suhteessa poikenneet esimerkiksi juuri Aarne Hongan tai muiden vanhan koulun konservatiivien näkemyksistä.

Honkala oli lähtöisin maanviljelijäperheestä ja hänen aatteellinen katsomuksensa rakentui talonpoikaisen konservatismin ikiaikaiselle perustalle. Kokoomuksen piirissä esiintyessään Honkala teki toisinaan myös viittauksia 1930-lukuun kiitellen silloisen oikeistopolitiikan ansioita, joita ei hänen mukaansa ollut syytä unohtaa tai ryhtyä kiistämään, vaikka poliittinen yleistilanne olikin syksyn 1944 tapahtumien myötä perinpohjaisesti muuttunut.

Honkala profiloitui jo poliittisen uransa alkuvuosina konservatismin aatteen puolustajana ja puolestapuhujana. Konservatismi oli 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jatkuvasti ankaran kritiikin ja suoranaisen mustamaalauksen kohteena, eikä aatetta ollut aivan helppo markkinoida varsinkaan nuoremmalle väelle, joka herkästi yhdisti sen vanhoillisuuteen, taantumuksellisuuteen ja kaikinpuoliseen kalkkeutuneisuuteen.

Kokoomuksen omassakin piirissä vallitsi jonkinasteista epätietoisuutta puolueen johtavan aatteen todellisesta sisällöstä ja sen velvoituksista harjoitettavalle politiikalle. Honkala saikin tehdä ahkerasti valistustyötä joukkojen keskuudessa, jonka lisäksi puolueen julkaisuissa ilmestyi hänen aatepoliittisia kirjoituksiaan.

Honkalan konservatismia koskevista kirjoituksista merkittävimpänä on pidettävä vuonna 1949 julkaistua pamflettia ”Konservatismi elämänkatsomuksena”, jossa kiteytyy erinomaisella tavalla Kokoomuksen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla noudattama asenteellisesti vanhakonservatiivinen ja talous- ja sosiaalipoliittisesti vanhaliberaalinen poliittinen linja.


ORGANISAATTORI

Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen soitti kesällä 1946 Honkalalle ja kerrottuaan, että Aarne Honka aikoi jättää puoluesihteerin tehtävät, ”kysyi olisinko valmis jatkamaan siinäkin hänen jälkiään”. Honkala ei vastannut siltä istumalta mitään, mutta lupasi harkita asiaa.

Tarjolla oli jättiläismäinen urakka, sillä Kokoomuksella ei tuolloin tosiasiallisesti ollut lainkaan säännöllisesti toimivaa puolueorganisaatiota. Kansallisseurat viettivät vaalien välillä hiljaiseloa, piirijärjestöiltä puuttui kokopäivätoimisia virkailijoita, eikä keskustoimistokaan paljoa muuta ollut kuin puolueen postikonttori.

Organisaation alennustila ei näyttänyt juuri vaivaavan vanhemman polven kokoomuslaisia, jotka vannoivat vain ja ainoastaan aatteen nimeen. Heidän mielestään järjestötoiminta oli turhaa ja arveluttavaakin, lähinnä vasemmistolaisille joukkoihmisille sopivaa banaalia puuhastelua, johon itseään kunnioittavan kokoomuslaisen ei ollut syytä tuhlata kallisarvoista aikaansa.

Kokoomuksen piiriin syksyn 1944 jälkeen tulleet sotasukupolven miehet suhtautuivat järjestötoimintaan huomattavasti 1920–30-lukulaisia edeltäjiään myönteisemmin. He tiedostivat olosuhteiden muuttuneen ja ymmärsivät, ettei pelkällä ylevällä aatteellisuudella enää pärjätty poliittisessa kamppailussa, jota käytiin nyt arkipäivän areenoilla: työmaakopeissa, konttoreissa ja kaupan tiskillä. Nuoren polven käsityksen mukaan Kokoomuksen oli muiden puolueiden tavoin mentävä kansan pariin ja vahvistettava tuntuvasti organisaatiotaan, muuten vastustajien puoluearmeijat jyräisivät sen armotta jalkoihinsa.

Honkala ilmoitti loppukesästä 1946 Salmiselle olevansa valmis ottamaan vastaan puoluesihteerin tehtävät. Hän ei suinkaan lähtenyt soitellen sotaan, vaan oli asioita kesän mittaan pohtiessaan laatinut 12-sivuisen ”puoluetoiminnan tehostamisohjelman”, jonka avulla Kokoomuksesta oli tarkoitus tehdä nykyaikainen poliittinen puolue, jolla olisi iskukykyinen organisaatio ja joka kykenisi taistelemaan äänistä myös poliittisen arjen toiminnalla.

Honkalan ei tarvinnut lähteä yksin vetämään Kokoomuksen organisaatiouudistusta, sillä hän sai aisaparikseen kapteeni Onni Rantalan, jatkosodan aikaisen komppanianpäällikkönsä, joka palkattiin syksyllä 1946 Kokoomuksen järjestösihteeriksi.

Honkala ja Rantala suhtautuivat hankkeeseensa erittäin kunnianhimoisesti, eivätkä jättäneet mitään sattuman varaan, vaan väänsivät kaiken mahdollisen rautalangasta. Keskustoimistolta lähti 1940-luvun lopulla kentälle valtaisa määrä aineistoa, jonka kirjo ulottui yksittäisen tukimiehen toimintaohjeista puolueen aatehistoriallista taustaa koskeviin analyyseihin.

Honkala korosti ”Kokoomuspuolueen käsikirjaan” vuonna 1947 kirjoittamassaan artikkelissa tukimiesorganisaation merkitystä. Tukimiesten verkosto muodosti hänen mukaansa ”Kokoomuksen kenttäarmeijan”, jonka tarkoituksena oli ”saavuttaa kosketus jokaiseen kylään ja kulmakuntaan, jokaiseen mieheen ja naiseen”.

Tukimiesverkoston päätehtävänä oli vaalien valmisteluvaiheessa suorittaa vaadittavat työt kentällä ja vaalipäivinä mobilisoida Kokoomuksen kannattajajoukot vaaliuurnille. Mutta verkostoa voitiin käyttää puolueen toiminnassa hyväksi monissa muissakin tehtävissä, eikä sitä saanut vaalien välillä päästää rappeutumaan, Honkala tähdensi. Verkostosta oli päinvastoin ”pyrittävä luomaan puolueelle vakinainen toimintaorganisaatio”.

Honkala selosti kirjoituksessaan tukimiesorganisaation teoreettista rakennetta, antoi yksityiskohtaisia neuvoja verkoston luomiseen ja selvitti juurta jaksaen sen keskeisimpien toimihenkilöiden tehtäviä ja vastuualueita. Samalla perinpohjaisuudella hän määritteli ”Kokoomuspuolueen käsikirjassa” myös piiritoimikuntien ja piirisihteerien tehtävät.

Honkalan ja Rantalan tavoitteena oli ”koota kaikki Kokoomusta äänestävät ja oikeistolaisesti ajattelevat henkilöt puoluejärjestöön”, kuten vuonna 1949 julkaistussa pamfletissa ”Kansallisseura ja sen toiminta” todettiin. He puhuivat väsymättä organisoitumisen tärkeydestä, korostivat johtajuuden merkitystä ja laativat koulutusta sekä valvonta- ja tarkastustoimintaa koskevia suunnitelmia. He haaveilivat myös kattavan puolueverotuksen toimeenpanosta.

Herrojen uurastus kantoi siinä suhteessa hedelmää, että Kokoomuksen organisaatio kiistatta voimistui, puolueen jäsenmäärä kasvoi ja toimintakulttuuri modernisoitui. Merkittävänä saavutuksena on pidettävä myös vuonna 1950 toteutettua sääntöuudistusta, jonka myötä Kokoomuksen sangen elitistinen, Helsinki-keskeinen ja turhan moniportainen hallintomalli ajettiin alas. Tilalle rakennettiin puoluekokouksen, puoluevaltuuston ja puoluehallituksen selkeäpiirteiseen työnjakoon perustuva organisaatio, jossa vallankäyttäjät valittiin demokratian perusperiaatteita noudattaen.

Monet kunnianhimoiset tavoitteet jäivät kuitenkin saavuttamatta, mikä johtui ennen muuta kokoomuslaisten passiivisuudesta ja haluttomuudesta tehdä uhrauksia puolueen hyväksi.

Honkala ja Rantala eivät vielä 1940-luvun lopulla uskoneet, että ”kokoomuslainen olisi auttamattomasti vieras järjestötoiminnalle”. Heidän mukaansa tarvittiin ainoastaan, kuten eräässä keskustoimiston julkaisemassa selvityksessä todettiin, ”tavallista voimakkaampia ulkonaisia sysäyksiä, toiminnan tarvetta, valistusta aktiivisen kenttätoiminnan merkityksestä sekä säännöllistä painetta ylhäältäpäin”.

Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan, vaan keskustoimistoon saapuneissa toimintakertomuksissa ja raporteissa valiteltiin vuodesta toiseen, ettei käytännön puoluetyö kiinnostanut Kokoomuksen rivijäseniä. Nämä eivät myöskään olleet halukkaita tukemaan puoluettaan taloudellisesti, mikä tuskin johtui vähävaraisuudesta, vaan pikemmin siitä, ”että meidän piirissämme on liikaa totuttauduttu sellaiseen ajatukseen, että varojen puoluetoimintaan olisi tultava jostakin mystillisestä ulkopuolisesta lähteestä suurin piirtein ilman omia uhrauksiamme ja ilman järjestön varsinaista omakohtaista toimintaa”, kuten puolueen rahastonhoitaja Tuure Junnila syksyllä 1952 osuvasti totesi.

Honkala ja Rantala olivat muutamassa vuodessa luoneet miltei tyhjästä Kokoomukselle nykyaikaisen puolueorganisaation, mutta heidänkin oli myönnettävä, etteivät he kyenneet muuttamaan kokoomuslaisten passiivista perusluonnetta. He eivät luopuneet toivosta missään vaiheessa, mutta varsinkin lukiessa Rantalan suomalaisesta konservatismista 1950- ja 1960-luvuilla kirjoittamia teoksia voi havaita, että niissä samat kokoomuslaisen puolueihmisen kielteiset ominaispiirteet, joihin vielä 1940-luvulla uskottiin voitavan vaikuttaa, on esitetty ikään kuin kiveen hakattuina tai ainakin Kokoomuksen siihenastisen historian kiistattomasti vahvistamina tosiasioina.


POLIITTINEN PUOLUESIHTEERI

Honkalan puoluesihteerinä suorittama organisatorinen uudistustyö ylitti epäilemättä merkittävyydessään kaikki hänen puhtaasti poliittista laatua olevat saavutuksensa, mutta ei hän poliitikkonakaan mikään kevyen sarjan mies ollut, kaukana siitä.

Eduskunnassa Honkala osallistui aktiivisesti maanpuolustuskysymysten käsittelyyn ja piti tätä politiikan osa-aluetta itselleen läheisimpänä. Hänellä oli merkittävä rooli myös taistelussa, jota Kokoomus joutui 1940-luvun lopulta alkaen käymään keskiluokan kannatusta havitelleita uusia poliittisia ryhmittymiä – ensin Itsenäistä Keskiluokkaa ja vuodesta 1951 Suomen Kansanpuoluetta – vastaan.

Puoluesihteerinä Honkalalla oli luonnollisesti keskeinen asema Kokoomuksen vaalimanööverien suunnittelussa ja toteutuksessa. Puoluesihteerin ominaisuudessa hän oli niin ikään mukana kaikissa tärkeimmissä neuvotteluissa, joita Kokoomus kävi muiden poliittisten puolueiden kanssa.

Kokonaisuutena arvioiden Honkala oli kiistatta yksi 1950-luvun ensimmäisen puoliskon vaikutusvaltaisimmista kokoomuslaisista, vaikkei hän puolueen eduskuntaryhmässä kohonnutkaan kovin näkyväksi linjanvetäjäksi. Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara olivat tietysti merkittävyydessään omaa luokkaansa ja Uuden Suomen päätoimittaja Lauri Aho mielipidevaikuttajana vertaansa vailla. Heti seuraavina tulivat kuitenkin Päiviö Hetemäki, Tuure Junnila ja Niilo Honkala, heidän jälkeensä puolestaan sellaiset vanhemmat polven tekijämiehet kuin Matti Heikkilä ja Arno Tuurna, sitten T. A. Wiherheimo ja Felix Seppälä.

Vahva ja poliittisesti aktiivinen puoluesihteeri oli 1950-luvun Suomessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Honkala oli aikakautensa tuote, mutta ei likimainkaan samanlainen jyrä kuin maalaisliiton Arvo Korsimo tai sosiaalidemokraattien Väinö Leskinen. Silti monet kokoomuslaiset kokivat Honkalan aseman puolueessa turhan dominoivaksi ja varsinkin Kokoomuksen nais- ja nuorisojärjestöjen edustajat sekä eräiden piiriliittojen nokkamiehet olivat sitä mieltä, ettei puoluesihteeri saisi lainkaan osallistua politiikkaan, vaan että tämän tulisi omistautua pelkästään järjestötyölle.

Puoluesihteerikysymyksen noustua esille puoluevaltuustossa keväällä 1955 Honkala käytti laajan puheenvuoron, jossa hän todisteli, ettei samanaikainen kansanedustajana toimiminen suinkaan tehnyt mahdottomaksi puoluesihteerin toimen täysipainoista hoitamista, kuten kriitikot väittivät. Honkala muistutti, että puoluejohto oli hänet puoluesihteeriksi kutsuessaan pitänyt kansanedustajuutta pelkästään positiivisena asiana. Mitään valituksia puoluehallitukselle ei myöskään ollut tullut. Honkalan mukaan kansanedustajuus oli sitä paitsi ollut eduksi politiikan seuraamisessa ja kansanedustajana hän kertoi niin ikään päässeensä henkilökohtaiseen kosketukseen ja jopa ystävyyssuhteisiin monien ulkomaisten konservatiivipoliitikkojen kanssa. Honkala vetosi myös ”nykyaikaiseen valtiotieteelliseen käsitykseen”, jonka mukaan puoluesihteerin ja muiden keskustoimiston johtavien virkailijoiden tuli toimia ennen muuta poliittisina ajattelijoina ja puoluetoiminnan suunnittelijoina, ei pelkkinä matkasihteereinä ja tupailtojen puhujina.

Kiistaan puoluesihteerin asemasta sekoittui myös annos henkilökohtaisia kaunoja. Kiivaimmin Honkalaa vastaan näet agitoivat hänen kanssaan pitkään huonoissa väleissä ollut Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtaja Liisa Mäkinen sekä puolueen Satakunnan piirin toiminnanjohtaja Onni Honkasalo, jonka kanssa Honkala oli ajautunut törmäyskurssille erään varainkeräysoperaation jälkiselvittelyjen yhteydessä. Oireellista oli sekin, ettei Kokoomuksen puheenjohtajaksi keväällä 1955 valittu Jussi Saukkonen tehnyt elettäkään puolustaakseen Honkalaa mainitun vuoden syksyllä, kun tämä joutui puoluevaltuustossa jälleen kiivaan ja entistä asiattomammaksi äityneen kritiikin kohteeksi.

Honkalan vastainen oppositio teki myyräntyötään uutterasti ja Liisa Mäkisen toimiessa ”päällepäsmärinä” puoluehallitus antoi kesäkuussa 1956 Honkalalle kehotuksen erota puoluesihteerin toimesta yhden vuorokauden kuluessa, muuten seuraisi erottaminen. Aivan noin itäeurooppalaisin menoin ei puoluesihteerin vaihdos lopulta tapahtunut, vaan Honkalan ero lykkääntyi tammikuuhun 1957, jolloin uudeksi puoluesihteeriksi valittiin maisteri Kalevi Teräsalmi Mikkelistä.

Niilo Honkalan 13 vuotta kestänyt kansanedustajan ura päättyi kesän 1958 eduskuntavaaleihin, joissa hän sai vain 3450 ääntä ja jäi kolmannelle sijalle Varsinais-Suomen Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa. Putoaminen oli hienoinen yllätys, sillä Honkala oli ollut Turun läänin eteläisen vaalipiirin suosituin kokoomusehdokas vuosien 1945 (3888 ääntä), 1948 (8640) ja 1951 (4597) eduskuntavaaleissa sekä vuosien 1950 (5042) ja 1956 (6138) valitsijamiesvaaleissa. Kokoomukselle tappiollisissa vuoden 1954 eduskuntavaaleissa maatalousehdokas Kalervo Saura oli ollut ykkönen, mutta silloinkin Honkalaa oli äänestänyt 4681 varsinaissuomalaista.

Varsinais-Suomen Kokoomuksen 50-vuotishistoriikissa Honkalan putoamista selitetään sillä, että tämä ”oli äänestäjien silmissä ehkä liiaksi ’helsinkiläistynyt’ toimiessaan Kokoomuksen puoluesihteerinä”. Oman vaalipiirin asioiden hoitoon ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, sen Honkala on itsekin auliisti myöntänyt, mutta lienee sittenkin niin, että ajolähtö puoluesihteerin paikalta vaikutti hänen eduskunnasta putoamiseensa ”helsinkiläistymistä” enemmän. Unohtaa ei sovi sitäkään, että Honkala menetti vuoden 1958 vaaleissa melkoisesti äänestäjiään piirin uudelle kokoomuslaiselle äänikuninkaalle Olavi Lähteenmäelle, joka sai heti ensi yrittämällään miltei 5000 ääntä ja joka poliittisilta katsomuksiltaan oli lähellä Honkalan edustamaa konservatiivista ja patrioottista linjaa.

Honkalan poliittinen ura hyvin pitkälti loppui puoluesihteerin toimen päättymisen ja eduskunnasta putoamisen myötä, vaikka hän jatkoikin puoluehallituksessa ja puoluevaltuustossa vuoteen 1960 asti.

Nykypäivä-lehden päätoimittajana Honkala jatkoi vielä paria vuotta pidempään, aina vuoteen 1962. Hän oli hoitanut tuota tehtävää lehden vuonna 1955 tapahtuneesta perustamisesta lähtien ja paljolti Honkalan ansiota oli, ettei Nykypäivästä tullut pelkkää järjestöilmoitusten julkaisufoorumia, vaan nimensä mukaisesti moderni puoluelehti, joka pyrki pitämään lukijansa ajan tasalla niin puolueyhteisön sisäisten tapahtumien kuin senkin suhteen, mitä konservatismin aatteen piirissä eri puolilla maailmaa kulloinkin tapahtui.

Poliittisen uransa jälkeen Honkala työskenteli muun muassa Yksityisoppikoulujen liiton asiamiehenä sekä Sähkötyönantajain liiton ja Voimalaitosten työnantajaliiton toimitusjohtajana. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1971.

Yhteiskunnalliset luottamustoimet eivät suuremmin houkutelleet Honkalaa, mutta Suomalaisella klubilla hän sitä vastoin viihtyi varsin hyvin ja monen muun kokoomusveteraanin tavoin Honkala kuului vuosikymmenten ajan myös Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön ja Snellman-Säätiön hallituksiin.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on julkaistu Kokoomusbiografiassa 8.3.2010


Honkala (v:een 1916 Rautell), Niilo Mikael S 3.10.1906 Jokioinen, K 12.1.1994 Helsinki. V maanviljelijä Nikolai Honkala (ent. Rautell) ja Ida Vilhelmina Pyhkö. P Vuokko Mirjam Mikola 1938–. PV maanviljelijä August Harald Mikola ja Helmi Lydia Maunu. L Pertti (s. 1941), Timo (s. 1943), Risto (s. 1945), Kari (s. 1947), Marja-Liisa (s. 1950)

Ylioppilas 1928, filosofian kandidaatti ja maisteri 1935

Hiihdon maailmanmestaruuskilpailujen järjestelytoimikunnan pääsihteeri 1937–1938, Suomen matkat ry:n toimistopäällikkö 1938–1940, Turun kaupungin matkailuasiamies 1941–1944, Turun kaupungin huoneenvuokralautakuntien toiminnanjohtaja 1944–1945, Kokoomuksen puoluesihteeri 1946–1957, Nykypäivä-lehden päätoimittaja 1955–1962, Yksityisoppikoulujen liiton asiamies 1957–1960, Sähkötyönantajain liiton ja Voimalaitosten työnantajaliiton toimitusjohtaja 1960–1971, Puhelinlaitosten työnantajaliiton toimitusjohtaja 1968–1971

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 6.4.1945–21.7.1958, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja 1954, puolustusasiainvaliokunta, suuri valiokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1950 ja 1956, Parlamenttienvälisen liiton IPU:n kongressi 1953 ja 1955

Turun kaupunginvaltuusto 1945–1953

Kokoomuksen puoluevaltuusto, Kokoomuksen puoluehallitus, Varsinais-Suomen kansallisliiton piiritoimikunta

Yksityisoppikoulujen liiton puheenjohtaja, Yksityiskoulujen pohjoismaisen unionin varapuheenjohtaja, Kotiteollisuusjärjestöjen keskusliiton valtuuskunta, Snellman-Säätiön hallitus, Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallitus, Kotiteollisuuden keskusliike oy:n johtokunta, Sähkölaskenta oy:n johtokunta, Oikeistolehtien sanomapalvelun johtokunta

Majuri 1944


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Niilo Honkalan arkisto, Kansallisarkisto; Niilo Honkalan ja Felix Seppälän kirjeenvaihto, Felix Seppälän arkisto, Hämeenlinnan maakunta-arkisto; Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan pöytäkirjat, Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuston ja puoluehallituksen pöytäkirjat, Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat sekä puolueen vaalitoimintaa koskeva aineisto ja painatteet vuosilta 1945–1958, Porvarillisen Työn Arkisto

Niilo Honkala: Kokoomuspuolueen tukimiesorganisaatio. Kokoomuspuolueen käsikirja (1947); Niilo Honkala: Piiritoimikuntien ja piirisihteerien tehtävät. Kokoomuspuolueen käsikirja (1947); Niilo Honkala: Konservatismi elämänkatsomuksena. Kansallisseurojen luentosarja v. 1949 N:o 10–11 (1949); Onni Rantala: Kansallisseura ja sen toiminta. Kansallisseurojen luentosarja v. 1949 N:o 9 (1949); Onni Rantala: Konservatiivinen puolueyhteisö (1956); Onni Rantala: Konservatismi ja sen kannattajat (1960)

Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956 (2006); Petri Nummivuori: Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta (2009); Arto Pietilä (toim.): Koukkamiehet kolmella kannaksella (2004); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Pentti Poukka: Kansallisen sivistyksen puolesta. Snellman-Säätiö 1948–1998 (1998); Onni Rantala: Niilo Honkala, reserviläispataljoonan komentaja. Saviseudun Joulu, 10 (1998); Tapani Valli: Varsinaissuomalaisten sotatie 1939–1944 (1991); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarmo Virmavirta: Pojat Suomalaisella Klubilla. Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista (2001)

Olavi Lähteenmäki

VARSINAISSUOMALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA






OLAVI LÄHTEENMÄKI (1909-2006)





Teologian tohtori, professori Olavi Lähteenmäki johti Kokoomuksen eduskuntaryhmää vuosien 1966–1970 valtiopäivillä ja toimi eduskunnan toisena varapuhemiehenä vuosina 1970–1975. Hän oli viimeinen valtakunnallisesti merkittävä edustaja siinä pappistaustaisten konservatiivipoliitikkojen pitkässä traditiossa, jonka piiristä olivat aikoinaan kohonneet Kokoomuspuolueen ja valtiollisen elämän johtopaikoille esimerkiksi Lauri Ingman, Paavo Virkkunen ja Arvo Salminen.


Frans Olavi Lähteenmäki syntyi Turussa 13. heinäkuuta 1909, kävi keskikoulun Loimaalla ja kirjoitti vuonna 1929 ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskellessaan Lähteenmäki osallistui aktiivisesti ylioppilaselämään ja hänet valittiin useiden ylioppilasjärjestöjen johtotehtäviin. Hän oli esimerkiksi Varsinaissuomalaisen osakunnan kuraattori vuosina 1934–1936 ja ylioppilaskunnan puheenjohtaja vuonna 1936. Lähteenmäki liittyi myös Akateemiseen Karjala-Seuraan, jonka piirissä hän vaikutti aina seuran lakkauttamiseen saakka. Lähteenmäki valittiin AKS:n ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi vuonna 1939 ja hän kuului seuran viimeiseksi jääneeseen vuonna 1940 valittuun neuvottelukuntaan.

Kyvykkäänä organisaattorina ja maanpuolustusmiehenä Lähteenmäki kutsuttiin sodan aikana Päämajan palvelukseen. Talvisodassa hän toimi sotarovastin apulaisena ja jatkosodassa Päämajan kirkollisasiain osaston toimistopäällikkönä sekä vuodesta 1942 alkaen rajajääkäriosaston pappina Uhtuan suunnalla.

Sodan päätyttyä Lähteenmäki jatkoi opintojaan suorittaen filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1945 sekä teologian kandidaatin ja lisensiaatin tutkinnot vuonna 1948. Teologian tohtoriksi hän väitteli vuonna 1955 avioliittoetiikkaa käsittelevällä teoksella ”Sexus und Ehe bei Luther”.

Lähteenmäen ammatillinen ura huipentui toimintaan Turun väliaikaisen opettajakorkeakoulun rehtorina vuosina 1953–1972. Lähteenmäki ryhtyi jo vuonna 1956 kampanjoimaan oppilaitoksensa aseman vakinaistamisen puolesta ja sai aloitteelleen jonkinlaista vastakaikuakin. Hän onnistui hyvien yhteiskuntasuhteidensa avulla myös torpedoimaan valtiovarainministeriön 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ajaman opettajakorkeakoulun lakkauttamishankkeen. Lähteenmäen rehtorikaudella turkulainen opettajakoulutus systematisoitui huomattavasti ja Turun opettajakorkeakoulusta kehittyi monipuolinen ja nykyaikainen opettajien valmistuslaitos. Lähteenmäki oli rehtorina hyvin pidetty ja – piispa Erkki Kansanahon sanoja lainatakseni – ”oppilaat muistavat hänet sympaattisena, oikeudenmukaisena ja heidän parastaan edistäneenä rehtorina, joka toimi määrätietoisesti korkeakoulun hyväksi”.

Olavi Lähteenmäen aatteellinen linja oli konservatiivinen ja kansallismielinen. Hän pyrki niin teologina, pedagogina, poliitikkona kuin eläkevuosien sotaveteraaninakin säilyttämään ja edistämään kristillistä elämänkatsomusta ja suomalaiskansallisia arvoja, joiden varassa katsoi kansamme tulevaisuuden lepäävän.

Kommunisminvastaisuudella oli myös keskeinen asema Lähteenmäen poliittisessa ajattelussa ja hän osallistui alusta lähtien aktiivisesti kommunisminvastaiseksi taistelujärjestöksi vuonna 1952 perustetun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön toimintaan. Hän kuului jo SYT:n ensimmäiseen, luonteeltaan vielä väliaikaiseen hallitukseen ja toimi sittemmin pitkään säätiön hallituksen varapuheenjohtajana. Hänellä oli yhteyksiä myös maailmanlaajuisesti toimineeseen uskonnolliseen ja antikommunistiseen Moral Re-Armament -liikkeeseen.

Lähteenmäen ensiesiintyminen Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaana tapahtui kesän 1958 eduskuntavaaleissa, joissa hän kamppaili varsinaissuomalaisten äänistä neljäntoista muun kokoomusehdokkaan kanssa. Lähteenmäki sai kaikkiaan 4 914 ääntä, mikä ei vain taannut valituksi tuloa, vaan oli myös korkein kokoomuslaisen ehdokkaan Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttama äänimäärä.

Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Lähteenmäki opittiin tuntemaan tunnollisena ja asioihin syvällisesti perehtyvänä kansanedustajana, jolla oli selväpiirteinen konservatiivinen poliittinen linja ja varmat mielipiteet, mutta myös malttia kuunnella muiden näkemyksiä ja kyky tasoitella ryhmän sisäisiä erimielisyyksiä. Lähteenmäki oli synnynnäistä johtajatyyppiä, mutta hän piti silti vielä ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan 1958–1962 suhteellisen matalaa profiilia, eikä pyrkinyt miksikään johtohahmoksi Kokoomuksen eduskuntaryhmässä, vaan antoi suosiolla Päiviö Hetemäen, Tuure Junnilan ja muiden tuon ajan mahtimiesten vetää puolueen linjaa.

Lähteenmäestä tuli vuonna 1961 Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja Aarne Hongan jälkeen. Hän jatkoi samoilla konservatiivisilla linjoilla kuin piiriä 23 vuoden ajan johtanut edeltäjänsä ja toi säännönmukaisesti esille, kuten on itse sanonut, ”vanhan kokoomuslaisen, isänmaallisen kannan”. Kansanedustajana ja myöhemmin Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana Lähteenmäki kykeni tuomaan kentälle ja puhetilaisuuksiin valtakunnallisen aspektin, jolla oli 1960-luvulla vielä aivan toinen merkitys kuin tänä päivänä. Lähteenmäki nauttikin kotimaakunnassaan suurta arvonantoa ja kuten Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin historiaa tutkinut Tapani Kunttu on todennut, ”maakunnan kokoomuslaisten ja puheenjohtajan välillä näyttää vallinneen varsin hyvä ja toimiva vuorovaikutussuhde, mitä oli omiaan vahvistamaan ajalle ja toiminnan muodoille tunnusomainen tuttuuden ja tunnettavuuden ilmapiiri”.

Varsinais-Suomen kokoomusväen Lähteenmäkeä kohtaan tuntemasta luottamuksesta kertoo sekin, että hän sai kaikissa 1960-luvun valtiollisissa vaaleissa enemmän ääniä kuin yksikään toinen maakunnan kokoomusehdokas. Noottikriisin varjossa järjestetyissä syksyn 1961 valitsijamiesvaaleissa ääniä kertyi 4 816, seuraavan kevään eduskuntavaaleissa 8 819, vuoden 1966 eduskuntavaaleissa 5 240 ja vuoden 1968 valitsijamiesvaaleissa 6 596.

Lähteenmäki ei järjestötoiminnallisesta aktiivisuudestaan huolimatta – tai ehkäpä juuri sen vuoksi – osallistunut kovinkaan merkittävällä tavalla Kokoomuksen keskusorganisaation puitteissa tehtyyn puoluetyöhön. Hän oli puoluevaltuuston jäsen vuosina 1961–1963, mutta ei kuulunut milloinkaan esimerkiksi puoluehallitukseen.

Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Lähteenmäestä sen sijaan kehittyi ajan myötä eturivin vaikuttaja. Hänen asiantuntemustaan oli vaikea ohittaa, kun puheeksi tulivat kirkkoa, koulua tai kasvatusta koskevat kysymykset. Etsittäessä tekijöitä, jotka mahdollistivat Lähteenmäen nousun eduskuntaryhmän vaikutusvaltaisimpaan eliittiin, lienee kuitenkin ensisijassa syytä viitata tiettyihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, varsinkin hyvään sosiaaliseen pelisilmään ja kykyyn valaa yksimielisyyttä intressien ristiaallokossa usein kamppailemaan joutuneen ryhmän keskuuteen.

Vaalikaudella 1962–1966 Kokoomuksen eduskuntaryhmässä kiisteltiin ennen muuta puolueen hallituspolitiikasta. Ryhmän sisäisen opposition mielestä Kokoomus teki liikaa kompromisseja ja oli liian myöntyväinen ollessaan vähemmistöosakkaana Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen hallituksissa. Lähteenmäki ei ollut kaikin osin tyytyväinen Kokoomuksen hallituspolitiikkaan, mutta yritti nähdä, milloin mahdollista, myös asioiden positiivisen puolen. Esimerkiksi kun Virolaisen hallitusta muodostettaessa syntyi nurinaa siitä, ettei Kokoomuksen eduskuntaryhmä saanut muiden ryhmien tavoin päättää omista ministerivalinnoistaan, Lähteenmäki huomautti lopputuloksen muodostuneen kuitenkin hyväksi: ryhmä sai hallitukseen kolme jäsentään, joista yksi oli vieläpä ryhmän puheenjohtaja. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Karjalaisen hallitusta muodostettaessa, jolloin ryhmä oli saanut vain yhden ministerin ja hänetkin oli nimetty ulkopuolelta.

Lähteenmäen sisäisten kiistojen leimaamaan vaalikauden 1962–1966 aikana osoittama sovinnollisuus ja tasapuolisuus lisäsivät tuntuvasti hänen arvostustaan eduskuntaryhmän piirissä ja monet alkoivat pitää häntä varteenotettavana ehdokkaana ryhmän puheenjohtajan paikalle. Eduskuntaryhmän järjestäytyessä Kokoomukselle tappiollisten kevään 1966 eduskuntavaalien jälkeen Juha Rihtniemi teki ehdotuksen Lähteenmäen valitsemisesta ryhmän johtoon ja äänestyksessä Lähteenmäki voittikin vastaehdokkaansa Toivo Hietalan äänin 15–9 ja tuli näin valituksi Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti koko vaalikauden 1966–1970 ajan.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä oli noina vuosina huomattavasti yhtenäisempi kuin se oli ollut edellisellä vaalikaudella, puhumattakaan 1970-luvusta, jolloin riehuneet sisäiset taistelut uhkasivat ajoittain repiä niin ryhmän kuin koko puolueenkin kappaleiksi. Kokoomuksen 1970-luvun hajaannustilan radikaaleilla otteillaan pitkälti aiheuttaneet niin kutsutut remonttimiehet loistivat vaalikaudella 1966–1970 vielä poissaolollaan, mutta Lähteenmäen kokoavan persoonallisuuden vaikutusta eduskuntaryhmän tuolloiseen yhtenäisyyteen ja sen piirissä vallinneeseen hyvään henkeen ei tästä huolimatta ole mitään syytä aliarvioida.

Lähteenmäen avoimesti konservatiivinen ja jyrkästi kommunisminvastainen poliittinen linja noudatteli ilmeisen hyvin Kokoomuksen eduskuntaryhmässä vuosina 1966–1970 yleisemminkin vallalla olleita käsityksiä.

Eduskuntaryhmä antoi heti ensi töikseen julkilausuman, jossa se asettui ehdottomasti vastustamaan suunnitelmia äärivasemmiston ottamisesta hallitukseen, eikä puheenjohtajan myöhemminkään juuri tarvinnut saarnata ryhmälle kommunisminvastaisen taistelun tärkeydestä. Tietyt yksittäistapaukset, niistä tunnetuimpana Juha Rihtniemen suurta ihmetystä herättänyt ulostulo keväällä 1969, kuitenkin osoittivat, että jonkinasteista horjuvuutta kommunisminvastaisissa asenteissa alkoi ilmetä Kokoomuksenkin piirissä.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän vaalikaudella 1966–1970 harjoittaman politiikan konservatiivisuudesta kertoo esimerkiksi ryhmän päättäväinen toiminta koululaitoksemme ja korkeakouluolojemme perinpohjaiseen mullistamiseen tähdänneitä radikaaleja uudistushankkeita vastaan. Puoluepoliittisin perustein esitettyihin koululaitoksen uudistamishankkeisiin erittäin kriittisesti suhtautunut Lähteenmäki tiedosti, ettei kansanrintaman koko voimallaan ajamaa peruskoulu-uudistusta pystyttäisi millään pysäyttämään, mutta yksityisoppikoulujen suhteen hänen kantansa oli ehdoton: ”En voi missään tapauksessa yhtyä niihin kaikkein innokkaimpiin uudistajiin, joiden mielestä vanha yksityisoppikoulu olisi hävitettävä. On aivan välttämätöntä löytää ratkaisu ja tie, joka turvaa näille jo olemassa oleville kouluille elinmahdollisuuden yhtenäisen hallinnon alaisen peruskoulun eräänä elimellisenä osana.”

Yksityisiä oppikoulujamme ei kokoomuslaisten voimin kyetty pelastamaan, kuten ei myöskään niin kutsuttua vanhaa Suomen Akatemiaa, jonka kohtalon vasemmistoenemmistöinen eduskunta sinetöi syksyllä 1969. Eräs merkittävä torjuntavoitto radikaaleista kuitenkin saatiin, sillä Kokoomuksen onnistui yhdessä liberaalien ja eräiden ruotsinkielisten kanssa torjua Mauno Koiviston johtaman kansanrintamahallituksen opetusministerinä toimineen Johannes Virolaisen kiihkeästi ajama uudistushanke, jonka myötä niin sanottu mies ja ääni -periaate olisi tullut vallitsevaksi yliopistojen ja muiden korkeakoulujen hallinnossa.

Lähteenmäki sai kevään 1970 eduskuntavaaleissa 8 351 ääntä ja hänet valittiin jälleen, nyt Tuure Junnilan ehdotuksesta ja yksimielisesti, Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Toimittuaan puheenjohtajana vuoden 1970 valtiopäivien ajan Lähteenmäki luopui tehtävästä ja esitti, eduskuntaryhmän jo oraalla ollutta hajaannusta nähtävästi ehkäistäkseen, että ryhmälle valittaisiin ”niin sanottu ’troikka’ eli kolme tasa-arvoista puheenjohtajaa ja heille kaksi varamiestä”. Samalla hän toivoi, kuten ryhmän pöytäkirjassa edelleen todetaan, ”että valinta suoritettaisiin yksimielisesti, jolloin ei tarvittaisi äänestystä”. Eduskuntaryhmä ei tätä luopuvan puheenjohtajansa esitystä noteerannut, vaan valitsi Lähteenmäen seuraajaksi Raimo Ilaskiven, joka löi äänestyksessä vastaehdokkaansa Pentti Sillantauksen äänin 25–8.

Kokoomus nousi kevään 1970 eduskuntavaaleissa ensi kerran maan suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi. Kun eduskuntaan lisäksi tuli porvarillinen enemmistö, oltiin Kokoomuksen piirissä vahvasti sitä mieltä, että puolueen olisi saatava haltuunsa eduskunnan puhemiehen paikka, kuuluihan se – Lähteenmäkeä siteeraten – ”vanhan käytännön mukaan - - suurimman ryhmittymän suurimmalle puolueelle”. Tältä pohjalta Kokoomuksen eduskuntaryhmä ehdotti puhemieheksi Juha Rihtniemeä. Muut poliittiset puolueet tyrmäsivät ehdotuksen kuitenkin suoralta kädeltä ja lopulta kokoomuslaisten oli edes jotain saadakseen hyväksyttävä niin sanotun keskustaryhmittymän ehdotus, jonka mukaan Kokoomus saisi toisen varapuhemiehen paikan ja yhteensä viisi edustajaa puhemiesneuvostoon.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän ehdokas toiseksi varapuhemieheksi oli Olavi Lähteenmäki, joka tulikin valituksi tuohon tehtävään, jota hän piti hallussaan keväästä 1970 kansanedustajan uransa päättymiseen eli syksyyn 1975 asti. Varapuhemiehen tehtäviä hoitaessaan hän noudatti samankaltaista sovittelevaa ja ristiriitoja tasoittelemaan pyrkivää toimintatapaa, josta oli tullut tunnetuksi Kokoomuksen eduskuntaryhmää johtaessaan. Lähteenmäen kiihkoton asiallisuus ja tasapuolisuus toivat hänelle runsaasti arvostusta, joka ulottui yli puoluerajojen oikealta aina äärivasemmalle saakka.

Lähteenmäen kilpi ei sanottavasti tahraantunut edes Kokoomusta 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla repineissä sisäisissä taisteluissa, joissa hän tapansa mukaan pyrki edustamaan välittävää kantaa ja huolehtimaan puolueen säilymisestä mahdollisimman yhtenäisenä. Poliittisten mielipiteidensä puolesta Lähteenmäki oli toki luettavissa Kokoomuksen oikeistosiipeen kuuluvaksi, mutta hän tuli hyvin toimeen myös Juha Vikatmaan ja muiden vasemman laidan kulkijoiden kanssa, vaikkei näiden radikaaleimpia linjanvetoja hyväksynytkään.

Enemmän kuin mikään muu, lienee juuri huoli puolueen yhtenäisyydestä vaikuttanut siihenkin, ettei Lähteenmäki kieltäytynyt, kun häntä pyydettiin keväällä 1971 asettumaan ehdokkaaksi Juha Rihtniemen ennenaikaisen kuoleman myötä yllättäen vapautuneelle Kokoomuksen puheenjohtajan paikalle. Puolueen oikeistosiiven tukema Lähteenmäki tiesi, että Lahdessa 23.–25. huhtikuuta 1971 pidettäväksi määrätty puoluekokous oli ennalta huolellisesti juntattu, eikä hän elätellyt harhakuvitelmia valituksi tulemisen mahdollisuuksistaan. Vastaehdokkaalleen Harri Holkerille Lähteenmäki perusteli jo ennakolta ehdokkuuttaan sillä, että sen kautta puheenjohtajan valintaan liittyneet jännitteet pääsivät purkautumaan kaikkein helpoimmalla ja puoluetta vähiten vahingoittavalla tavalla. Puheenjohtajavaali päättyi lopulta Holkerin murskavoittoon äänin 692–65.

Olavi Lähteenmäki oli konsensushakuinen poliitikko, mutta samalla järkkymätön vakaumuksen mies, jonka periaatteet eivät olleet kaupan mistään hinnasta. Niinpä ei olekaan syytä ihmetellä, että esimerkiksi yritykset hänen saamisekseen niin kutsutun poikkeuslain taakse jäivät vaille vastakaikua.

Lähteenmäki on eräässä haastattelussa todennut, että hänen käsityksensä mukaan ”sisäpoliittinen, sen paremmin kuin ulkopoliittinenkaan tilanne maassamme ei vuosina 1972–73 ollut niin vaikea ja ongelmallinen, että se olisi vaatinut poikkeavaa menettelyä presidentinvaalissa”. Todistelu poikkeuslaista EEC-vapaakauppasopimuksen välttämättömänä edellytyksenä tai uhkailu varapuhemiehen paikan menettämisellä eivät nekään saaneet Lähteenmäkeä muuttamaan kielteistä poikkeuslaki-kantaansa.

Kokoomuksen piirissä moinen taipumattomuus ei suinkaan ollut mikään sääntö, vaan puolue repesi poikkeuslakikysymyksessä ”kahtia ylhäältä alas asti kuin temppelin esirippu”, kuten Tuure Junnila on osuvasti todennut. Ratkaisevassa äänestyksessä, joka toimitettiin 18. tammikuuta 1973, eduskunta hyväksyi äänin 170–28 tuon kiistellyn lain, jolla presidentti Urho Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella ja jonka myötä 3 300 000 kansalaista menetti Suomen hallitusmuodossa taatun oikeutensa osallistua tasavallan presidentin valintaan.

Lähteenmäen 17 vuotta kestänyt parlamentaarikon ura päättyi syksyllä 1975 pidettyihin ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin, joissa hänen ei enää onnistunut uusia kansanedustajan valtakirjaansa. Paradoksaalista kyllä, Lähteenmäen putoamisen näyttäisi aiheuttaneen Kokoomuksen ja Kristillisen Liiton Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä solmima vaaliliitto. Lähteenmäki oli tuon vaaliliiton näkyvimpiä puolestapuhujia, mutta hän joutui myös kärsimään siitä muita kokoomusehdokkaita enemmän. Kristillinen Liitto pyrki näet vaalityössään tarmokkaasti vetoamaan juuri maakunnan kristittyyn kokoomusväkeen, jonka ääniin Lähteenmäellä oli aikaisemmin ollut milteipä yksinoikeus.

Kansanedustajavuosiensa jälkeen Lähteenmäki omistautui erityisesti maanpuolustus- ja sotaveteraanityölle. Hänen yksityisarkistossaan on säilynyt runsaasti erilaisissa sotiemme muistoksi järjestetyissä tilaisuuksissa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla pidettyjä puheita, joiden kuvia kumartelematon isänmaallisuus ei ehkä tänä päivänä enää tunnu niinkään hätkähdyttävältä, mutta jotka noina suomettumisen synkimpinä vuosina edustivat harvinaislaatuista poikkeusta sääntönä olleesta YYA-liturgiasta. Paasikiven–Kekkosen linjan ylistelyn sijaan Lähteenmäki puhui talvisodasta ja kesän 1944 torjuntataisteluista, joissa maamme itsenäisyys todellisuudessa pelastettiin. Hän käsitteli puheissaan usein myös vapaussotaa tähdentäen, että vasta valkoisen armeijan voiton myötä Suomesta oli tullut tosiasiallisesti vapaa, itsenäinen valtio. Mitä kansallisia traumoja vuoteen 1918 sitten liittyikin, tätä historiallista totuutta ei saanut unohtaa tai yrittää selittää toiseksi. Vapaussodan muistoa oli Lähteenmäen mukaan päinvastoin huolellisesti vaalittava ja kasvatettava myös tulevat sukupolvet niin, että ne oppivat oikein ymmärtämään Mannerheimin, jääkäriliikkeen, suojeluskuntien ja valkoisen armeijan keväällä 1918 saavuttamien voittojen merkityksen.

Maanpuolustus- ja sotaveteraanityöhön liittyvien tehtävien lisäksi Lähteenmäkeä pitivät kiireisenä monet luottamustehtävät, joista esimerkkinä mainittakoon Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajuus, jota hän hoiti vuosina 1974–1979. Eduskunnasta putoamisen jälkeen Lähteenmäki saattoi entistä aktiivisemmin osallistua myös kunnallispolitiikkaan ja hän jatkoikin vuoteen 1980 asti Turun kaupunginvaltuustossa, johon hänet oli valittu ensi kerran jo vuonna 1961.

Monen muun ansioituneen kokoomusveteraanin tavoin Lähteenmäki viihtyi eläkevuosinaan hyvin vuonna 1924 perustetun Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön piirissä. Tuon säätiön, jonka hallituksen varapuheenjohtaja Lähteenmäestä tuli vuonna 1984, yksinomaisena tehtävänä on alusta lähtien ollut Kokoomuksen puoluerahoituksesta huolehtiminen, mutta toisinaan sitä on silti leikkisästi kutsuttu myös Kokoomuksen epäviralliseksi ylähuoneeksi. Mitään vaikutusvaltaa puolueen poliittisiin ratkaisuihin säätiöllä ei tosin ole milloinkaan ollut, mutta se on yhtä kaikki muodostanut erään keskeisen foorumin, jolla vanhat puolueruhtinaat ovat voineet tavata toisiaan ja vaihtaa mielipiteitä ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä.

Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin erilaisissa juhlatilaisuuksissa Lähteenmäki nähtiin säännöllisesti vielä 1990-luvulla ja tämänkin kirjoittaja tietää omasta kokemuksestaan kertoa, miten tuon silloin jo liki 90-vuotiaan oikeistolegendan pelkkä läsnäolo riitti kohottamaan tilaisuuden kuin tilaisuuden tunnelman aivan uudelle tasolle. Lähteenmäen kanssa keskustellessa tuntui sitä paitsi aina siltä kuin olisi ojentanut kättä yli vuosikymmenten ja onnistunut tavoittamaan sen vanhan hyvän ajan, jolloin Kansallinen Kokoomus vielä rakensi politiikkansa niiden suomalaiskansallisten ja konservatiivisten aatteiden pohjalle, joiden kannattajaksi se aikoinaan perustettiin.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on julkaistu Kokoomusbiografiassa 8.3.2010


Lähteenmäki, Frans Olavi S 13.7.1909 Turku, K 22.6.2006 Turku. V maanviljelijä Frans Oskar Lähteenmäki ja Matilda Maria Ristimäki. P Kaarina Mirjam Ilona Pietilä 1936–1989 (k.) PV professori Antti J. Pietilä ja Siiri Tavela, Sirkka Helena Sonck 1991–. L Kirsti Marjatta (s. 1939), Elina Marketta (s. 1940), Maija Kaarina (s. 1945), Inkeri Ilona (s. 1948)

Ylioppilas 1929, teologian erotutkinto 1934, vihitty papiksi 1936, pastoraalitutkinto 1943, filosofian kandidaatti 1945, teologian kandidaatti 1948, teologian lisensiaatti 1948, filosofian maisteri 1950, teologian tohtori 1955

Helsingin Sörnäisten suomalaisen seurakunnan ylimääräinen pappi 1936, Suomen pyhäkouluyhdistyksen pääsihteeri 1936–1945, Töölön seurakunnan apulainen 1943–1953, Helsingin opettajakorkeakoulun uskonnon opettaja 1948–1949 ja lehtori 1949–1953, Turun opettajakorkeakoulun rehtori sekä kasvatusopin ja etiikan opettaja 1953–1972

Pyhäkoululehden päätoimittaja 1936–1945, Vartijan toimitussihteeri 1941–1944, Kirkkokansan kalenterin toimittaja 1947–1953, Pappisliiton jäsenlehden ja sanomalehti Herättäjän päätoimittaja 1966–1976

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 22.7.1958–26.9.1975, puhemiehistö (II VPm) 23.3.1970–26.9.1975, sivistysvaliokunta, talousvaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, valtiovarainvaliokunta, Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1962 ja 1968, Kirkko ja valtio -komitea

Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1966–1970, Kokoomuksen puoluevaltuusto 1961–1963, Varsinais-Suomen Kokoomuksen puheenjohtaja 1961–1969

Turun kaupunginvaltuusto 1961–1980, Varsinais-Suomen maakuntarahaston hoitokunta, Turun yliopistollisen keskussairaalan liittohallitus 1977–1981

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan varapuheenjohtaja 1935 ja puheenjohtaja 1936, Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin kenttäpappi 1937–1940, Akateemisen Karjala-seuran I varapuheenjohtaja 1939–1940, Suomen kirkon pappisliiton rahastonhoitaja 1944–1953, Kirkolliskokous 1951 ja 1958, Mannerheimin lastensuojeluliiton Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja, Mannerheimin lastensuojeluliiton keskushallitus 1959–1960, 1962–1969 ja liittovaltuusto 1959–1972, Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön hallituksen varapuheenjohtaja, Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön varapuheenjohtaja, Kansalaiskasvatuksen keskuksen hallintoneuvosto, Turun seudun osuuspankin hallintoneuvosto, Suomen teologisen kirjallisuusseuran johtokunta, Luther-opiston johtokunta, Kirkon opintokeskuksen johtokunta, Pohjoismaiden kulttuurirahaston hallitus, Alkon hallintoneuvoston puheenjohtaja 1974–1979

Professori 1968

Majuri 1967


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Olavi Lähteenmäen arkisto, Turun maakunta-arkisto; Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Heikki Eskelinen: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala-Seuran historia I (2004); Kauko Holopainen: Harri Holkeri – kahden presidentin mies (1989); Erkki Kansanaho: Olavi Lähteenmäki. Teoksessa Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa: 225–227 (1991); Matti Klinge: Ylioppilaskunnan historia IV (1968); Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Tapani Kunttu: Muutoksen kärjessä. Varsinais-Suomen Kokoomus 1968–1999 (2001); Petri Nummivuori: Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta (2009); Pentti Poukka: Puolue ja säätiö. Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö 1924–1984 (1984); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008); Jarkko Vesikansa: ”Kommunismi uhkaa maatamme”. Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968 (2004)

Juha Vikatmaa

VARSINAISSUOMALAISIA KOKOOMUSVAIKUTTAJIA






JUHA VIKATMAA (1941–1974)





Oikeustieteen tohtori Juha Vikatmaa oli palvottu ja parjattu uudistaja, 1970-luvun kokoomusnuorten idoli ja kokonaisen poliittisen sukupolven symbolihahmo. Hän oli kivikova valtapoliitikko, jonka kunnianhimo ei tuntenut mitään rajoja, mutta myös herkkä äärimmäisyysihminen, joka uhrasi mielenterveytensä politiikan alttarille ja teki lopulta itsemurhan vain 33-vuotiaana.


NOUSU

”Puolueeseen voidaan syntyä ja kasvaa. Minun kohdallani ei ole käynyt kummallakaan tavalla. Olen aikoinani nimittäin valinnut tietoisesti Kokoomuksen”, Vikatmaa totesi Nykypäivä-lehdelle vuonna 1972.

Kokoomuksen poliittiset perinteet, puolueen kunniakas historia tai mikään muukaan menneessä aikamuodossa ilmaistava ei kiinnostanut Vikatmaata, eikä hän valinnut Kokoomusta sen takia, mitä se oli 1960-luvulla tai oli ollut joskus aikaisemmin. Vikatmaa valitsi Kokoomuksen siksi, että hän näki siinä potentiaalisen muutosvoiman, puolueen, joka kaipasi kipeästi remonttia, mutta josta voisi uudistusten myötä ja osana laajempaa porvarillista keskustaa tulla jälleen merkittävä valtatekijä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vikatmaa oli harvinaisen riippumaton kokoomuslaisen politiikanteon traditioista ja totunnaisuuksista – sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä siinä mielessä, että hänen poliittiset näköalansa olivat paljon laajemmat kuin kokoomuspoliitikoilla yleensä. Hän kykeni koko poliittisen kentän kattavaan strategisen tason ajatteluun ja hänellä oli kyky hankkia liittolaisia sellaisistakin piireistä, joissa kokoomuslaisia oli aikaisemmin kohdeltu vain ja ainoastaan vihollisina. Pahassa taas siinä, ettei puolueuskollisuus tai puoluetovereiden keskinäinen lojaliteetti merkinnyt Vikatmaalle juuri mitään, ei myöskään konservatismin aate, eikä edes Kokoomuksen olemassaolo itsenäisenä puolueena.

Vikatmaa vannoi kaikessa tekemisessään tehokkuuden ja ammattimaisuuden nimiin. Hauskaa sai olla ja piti olla, mutta harrastella ei saanut, vaan kaikki oli tehtävä täysillä ja viimeisen päälle, oli kyse sitten opinnoista, työstä, politiikasta tai elämästä yleensä.

Vikatmaan opinto- ja työhistoria on kuin juna-aikataulu. Hän pääsi ylioppilaaksi 1960, suoritti OTK-tutkinnon 1964, lisensiaatin tutkinnon 1966, sai varatuomarin arvon 1968 ja väitteli oikeustieteen tohtoriksi 1970. Turun yliopiston rikosoikeuden assistenttina Vikatmaa aloitti 1965 ja hoiti vuodesta 1968 alkaen rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessuuria, jonka vakinaiseksi haltijaksi hänet nimitettiin 1972.

Vikatmaa ehti olla kahdesti naimisissa. Tuija Simellin kanssa 1966 solmittu liitto päättyi eroon 1972. Vikatmaan toinen puoliso, jonka kanssa hänet vihittiin avioliittoon 1973, oli lääketieteen lisensiaatti Eeva Kuuskoski, josta tuli myöhemmin eräs valtakunnan näkyvimmistä naispoliitikoista. Kuuskoski, joka pitkään tunnettiin yhdysnimellä Kuuskoski-Vikatmaa, valittiin eduskuntaan 1979 kokoomuslaisena, mutta jo seuraavana vuonna hän loikkasi Keskustapuolueeseen, jonka kansanedustajana toimi vuoteen 1995. Sosiaali- ja terveysministerin tehtävää Eeva Kuuskoski hoiti 1983–1987 ja 1991–1992. Luovuttuaan aktiivipolitiikasta hän on toiminut Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteerinä.

Juha Vikatmaan poliittinen debyytti nähtiin syksyn 1968 kunnallisvaaleissa, joissa ”lahjomattomana” mainostettu 27-vuotias Vikatmaa sai selvästi enemmän ääniä kuin yksikään toinen turkulainen kokoomusehdokas ja meni heittämällä valtuustoon. Kampanja oli hyvin määrätietoinen ja ammattimainen. Vaalitiimi rakensi kattavan kenttäorganisaation ja mainokset sloganeita myöten suunniteltiin yhteistyössä mainostoimiston kanssa. Itsestäänselvyyksiä tänään, mutta vuonna 1968 tuo kaikki oli uutta ja ennen kokematonta.

Kunnallisvaalit olivat kuitenkin vain lämmittelyä ja tähtäin vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, joista muodostui ”remonttimies Vikatmaan” ja hänen ”Juffen rinkinä” tunnetun vaalitiiminsä todellinen voimannäyttö. Kyse ei todellakaan ollut mistään perinteisestä valitsijayhdistyksestä, vaan rinki käsitti laajimmillaan miltei 2 000 ihmistä, mainokset olivat suuria ja näyttäviä, kampanjan henki ennen kokematon ja tulos tylyn vakuuttava: 11 324 ääntä ja selkeä ykköstila Varsinais-Suomen Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa.

Kokoomus oli eduskuntavaalien kiistaton voittaja, sen paikkaluku kasvoi 26:sta 37:ään ja siitä tuli ensi kerran maan suurin porvarillinen puolue. Hallitusneuvottelut osoittavat kuitenkin karulla tavalla, ettei vaalimenestys taannut vielä mitään. Puheenjohtaja Juha Rihtniemi sai kyllä aloittaa tunnustelut, mutta nopeasti ilmeni, ettei yksikään suurista puolueista ollut kiinnostunut yhteistyöstä Kokoomuksen kanssa, eikä enemmistöhallitusta näin ollen ollut saatavissa aikaan. Yrityksen vähemmistöhallituksen muodostamiseksi tyrmäsi puolestaan presidentti Urho Kekkonen, ja pian oltiinkin jälleen siinä tilanteessa, että Kokoomus sai jatkaa isänmaan asian ajamista oppositiosta käsin.


AATTEEN MIES

Kokoomuksen 1970 valitun eduskuntaryhmän nuorimmat jäsenet Juha Vikatmaa, Pertti Salolainen, Jouni Mykkänen ja Ilkka Suominen olivat kaikki olleet paikalla Lahden Messilässä syksyllä 1969, kun ns. remonttimiesryhmää perustettiin. Silloin oli puhuttu paljon tulevista eduskuntavaaleista ja nuorten vaaliorganisaation luomisesta, mutta kyse oli myös radikaaliryhmästä, joka oli valmis laittamaan Kokoomuksen uuteen uskoon. Remonttimiesten mielestä kypäräpääpappi ja sen edustamat arvot olivat aikansa eläneet. Puolue oli nostettava historian juoksuhaudoista ja sopeutettava 1970-luvun poliittiseen todellisuuteen. Puolueen aatetta oli uudistettava ja sen poliittista toimintaa tehostettava – oli luotava uusi ja uljas Kansallinen Kokoomus.

Vikatmaata on pidetty remonttimiesryhmän keskushahmona ja pääideologina, mutta toisaalta häntä on myös syytetty ryhmän hengen tuhoamisesta. Ilkka Suomisen mukaan remonttimiesliike itse asiassa lakkasi olemasta vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen. Vikatmaa ja kumppanit tosin käyttivät myöhemminkin itsestään remonttimiesnimikettä ja remonttimiehenä Vikatmaasta puhuttiin vielä muistokirjoituksissa, mutta on kieltämättä totta, että monet liikkeen alkuperäisjäsenet vierastivat Vikatmaan jyrkkyyttä ja valtapoliittisia ambitioita, ja ottivat tähän etäisyyttä.

Aatepoliittisen keskustelun virittäjänä ja aatteellisena linjanvetäjänä Vikatmaalla oli joka tapauksessa erittäin merkittävä rooli 1970-luvun alkupuolen Kokoomuksessa ja niin kärsimätön ihminen kuin hän muuten olikin, aatteesta ja ideologiasta puhetta riitti ongelmitta aamuyöhön. Ei kuitenkaan konservatismista, joka oli Vikatmaan käsityksen mukaan parhaat päivänsä nähnyt aate ja kaipasi lähinnä enää kuoppaamista.

Kokoomuksen ohjelmatoimikunnan puheenjohtajana toimiessaan Vikatmaa pyrki hahmottelemaan puolueelle laajempaa porvarillista ideologiaa, jonka kulmakiviksi hän asetti yksilöllisyyden, tasa-arvoisuuden, moniarvoisuuden ja demokratian.

Yksilöllisyys lähti Vikatmaan mukaan siitä, ”että yhteiskunnallista tilannetta selvitetään ja arvostellaan yksityisen ihmisen valinnan mahdollisuuksien lisäämisen näkökulmasta”. Yksilön, ihmisen asettaminen politiikanteon lähtökohdaksi merkitsi samalla selkeää rajanvetoa vasemmalle. Vasemmistolaisen politiikan perustana oli yhteiskunta, jonka kuuliaiseksi osaksi ihminen pyrittiin alistamaan, kun taas porvarit halusivat ”saattaa yhteiskunnan vapaiden ihmisyksilöiden haltuun ja määräysvaltaan”. Mistään anarkiasta ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan vapauteen kuului olennaisena osana vastuu. Vikatmaa korosti, että jokaisen yksilön tuli tuntea ja tunnustaa omat rajansa, jonka lisäksi yhdessä oli asetettava ”demokraattiset määräykset kaikkia koskeviksi rajoiksi”. Vastuun tuli sitä paitsi ulottua yli sen, mitä säännökset suoranaisesti edellyttivät, ja vastuu olikin Vikatmaan mukaan myös ”aineellista ja henkistä vastuusta ihmisistä”.

Tasa-arvoisen ihmisarvon tunnustaminen kuului olennaisena osana yksilökeskeiseen ajattelutapaan, mutta Vikatmaa tähdensi, ettei porvarillinen tasa-arvokäsitys suinkaan vaatinut ihmisten erilaisuuden kieltämistä. Päinvastoin, tasa-arvon edistäminen ja erilaisuuden tunnustaminen muodostivat yhdessä selkeän ideologisen lähtökohdan. Ideologian käytännön sovelluksia käsitellessään Vikatmaa puhui jälleen myös rajoista. Emme halua kieltää ”yhteiskunnan olemassaoloa ja merkitystä”, emmekä ”viedä oppiamme sekasorroksi”, hän lausui, mutta ”tahdomme tinkimättä pitää kiinni siitä, ettei yhteiskunta saa alistaa erilaisia yksilöitä. Sen sijaan yhteiskuntakoneiston puitteissa tulee ihmisiä tukemalla toteuttaa mahdollisimman pitkälle menevä tasa-arvoisuus.”

Moniarvoisuus ei Vikatmaalle ollut ”pelkkää suvaitsevaisuutta ja sallivuutta”, vaan ennen kaikkea ”edellytysten luomista eri vaihtoehtojen ajamiselle yhteiskunnan koneistossa”. Eri näkemysten edustajien tuli asettaa aatteensa ja toimintansa alttiiksi kritiikille, jolloin viime kädessä toteutuisi päätöksenä, yhteisenä sopimuksena se linja, jolla olisi eniten kannatusta ihmisten keskuudessa.

Demokratia merkitsi Vikatmaan mielestä ”ytimeltään vallankäyttöä ihmisten tasa-arvoisten vaikutusmahdollisuuksien pohjalta”. Vallankäyttöä tuli samalta pohjalta jatkuvasti voida tarkkailla ja kontrolloida, ja vallankäyttäjät oli myös voitava ja uskallettava vaihtaa. Vikatmaa korosti, että ”demokratian kanavien tuli vetää”. Niin valtionhallinnon kuin alueellisen hallinnonkin tuli muodostua malleista, jotka eivät tukkisi kansalaisten mahdollisuuksia käyttää valtaa ja kontrolloida sitä. Eivätkä kanavat yksinään riittäneet, vaan ihmisille piti luoda tosiasialliset mahdollisuudet vaikuttaa, mihin tarvittiin ”aineellisten, henkisten ja terveydellisten vaikuttamisen esteiden poistamista”.

Toteutuessaan yksilöllisyyden, tasa-arvoisuuden, moniarvoisuuden ja demokratian perusperiaatteet merkitsisivät Vikatmaan mukaan avointa yhteiskuntaa, jonka ”puitteissa kyetään vaikuttamaan ongelmien asettamiseen ja syntymiseen eikä ainoastaan ratkaisemaan niitä”.

Vikatmaa tarkasteli aatteellisia kysymyksiä mm. teoksessaan ”Porvarin puheenvuoro”, mutta varsinaisesti hänen tähtihetkensä ideologisena linjanvetäjänä koitti kesäkuussa 1974, jolloin Turussa järjestettiin ensimmäinen ns. porvariparlamentti. Tilaisuudessa pitämässään puheessa Vikatmaa hahmotteli porvarilliselle ideologialle uutta suuntaa paitsi panemalla paikoilleen aatteen edellä mainitut periaatteelliset kulmakivet, myös käsittelemällä monia ideologian käytännöllispoliittisia sovelluksia.

Niistä tärkeimpiä oli sosiaalinen valintatalous, josta Kokoomuksen nuori polvi oli jo pitkään mielinyt perinteisen markkinatalousideologian korvaajaa puolueen talousdoktriinina. ”Sosiaalisen valintatalouden käsityksen mukaan talouspolitiikkakin on politiikkaa”, Vikatmaa totesi ja korosti, etteivät talouden kenttää hallinneet mitkään näkymättömät kädet tai sokeat markkinamekanismit, vaan sitäkin muovattiin poliittisin ratkaisuin.

Vikatmaa puhui oman aikansa talousongelmista kielellä, jota 2000-luvun ihminenkin hyvin ymmärtää. Hän kiinnitti huomiota mm. väestön kasvuun, uusiutumattomien luonnonvarojen riistoon, teollisuustuotannon hillittömään kasvuun, ympäristön saastumiseen ja ihmisten eriarvoisuuden lisääntymiseen. Tuo vaikea ongelmavyyhti ei Vikatmaan mielestä ollut ratkaistavissa perinteisen talouspolitiikan keinoin, vaan talousajatteluun tuli ”kirjoittaa sisään eettisiä ja inhimillisiä näkökohtia”.

Sosiaalisen valintatalouden olennaisena sisältönä Vikatmaa piti pyrkimystä ”tuloerojen tasaamiseen ja vähimmäistoimeentulojärjestelmän luomiseen”. Keskeistä oli myös se, että ”sosiaalisen valintatalouden mukaan tulee demokraattisesti johdetulla valtiokoneistolla olla oikeus ja mahdollisuus säännellä talouselämän puitteita”.


VALLAN APOSTOLI

Juha Vikatmaa suhtautui vakavasti ideologisiin kysymyksiin, mutta hänen todellinen kutsumuksensa oli sittenkin valta, eikä hän ymmärtänyt alkuunkaan sellaisia vanhemman polven puoluetovereitaan, jotka selittivät olevansa mieluummin oikeassa kuin vallassa.

Vikatmaa oli vastavalittuna kansanedustajana päässyt mukaan hallitusneuvotteluihin keväällä 1970 ja saanut läheltä nähdä, miten kansanrintamapuolueet ja Kekkonen mitätöivät Kokoomuksen vaalivoiton ja jättivät puolueen tyynesti hallituksen ulkopuolelle. Se oli ollut kunnianhimoiselle nuorelle miehelle äärettömän nöyryyttävä kokemus, mutta samalla oivallinen oppitunti aiheesta toisen tasavallan poliittiset realiteetit.

Kokoomus oli nostanut kannatustaan vaaleissa, mutta Vikatmaan mielestä puolueen vaalityö oli silti edelleen pahaista puuhastelua, eivätkä kannatuslukemat lähelläkään sitä, mitä ne voisivat olla. Hän vaati ammattimaisempaa otetta vaalitoiminnan kaikille tasoille ja korosti toistuvasti, että politiikka oli voimapeli ja että Kokoomuksen tie hallituspuolueeksi kulki kannatuksen kasvun kautta.

Hallitukseen pääsy oli Vikatmaan käsityksen mukaan Kokoomukselle suoranainen kohtalon kysymys ja puolueen 1970-luvun politiikan tavoitteista ehdottomasti tärkein. Oppositiosta käsin voitiin kyllä heitellä kapuloita kansanrintamapolitiikan rattaisiin, mutta mihin se riitti, Vikatmaan mielestä ei yhtään mihinkään, jota paitsi pelkäksi jarrumieheksi leimautuminen vahingoitti puolueen imagoa. Jos Kokoomus halusi toden teolla vaikuttaa asioihin, sen oli välttämättä päästävä hallitukseen. Ellei se halunnut menettää ihmisten siihen kohdistamia odotuksia ja kaikkea valtaansa virkakoneistossa, sen oli välttämättä päästävä hallitukseen. Kenen kanssa ja millä keinoilla, sitä Vikatmaa piti täysin yhdentekevänä, olennaista oli vain ja ainoastaan se, että Kokoomus pääsisi murtautumaan ulos siitä oppositiopoliittisesta karanteenihäkistä, johon se oli ollut teljettynä vuodesta 1966.

Kokoomuksen oli kasvatettava voimaansa vaaleista vaaleihin, mutta sen oli Vikatmaan mielestä myös tehtävä kaikkensa saavuttaakseen hallituskelpoisuuden muiden puolueiden ja presidentti Kekkosen silmissä. Oli hylättävä vanhat ennakkoluulot ja kategoriset imperatiivit. Kekkosta ei tarvinnut ruveta rakastamaan, mutta oli oltava realisti ja hoilattava ylistyslauluja muiden mukana, koska ohi Kekkosen tai tämän tahdon vastaisesti ei hallitukseen kerta kaikkiaan ollut menemistä.

Vikatmaa suhtautui hyvin puhdasoppisesti Kekkoseen ja tämän nimeen liitettyyn ulkopoliittiseen linjaan. Hän vaati kaikilta kokoomuslaisilta ehdotonta lojaalisuutta Paasikiven-Kekkosen linjalle ja pidättäytymistä presidentin henkilön kaikenlaisesta arvostelusta. Kritiikki oli saatava hiljenemään, jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Vikatmaa oli valmis miltei mihin tahansa. Hän vaati toistuvasti esimerkiksi Kekkosen leppymättömänä vastustajana tunnetun Tuure Junnilan erottamista puolueesta ja yleensäkin Kokoomuksen oikeistosiiven laittamista kuriin ns. järjestöllisin toimenpitein.

Vikatmaalle kekkoslaisuus ei silti ollut mikään uskonto, vaan ennen muuta väline, jolla Kokoomuksesta tehtäisiin hallituskelpoinen puolue 1970-luvun Suomessa, mikä sekin oli vain pieni välitavoite matkalla kohti suurta tulevaisuutta.

Vikatmaan valtapoliittiset tavoitteet eivät näet millään muotoa rajoittuneet Kokoomukseen, eivätkä olleet sidoksissa aikaan, jossa hän toimi. Tähtäimessä oli, ei enempää eikä vähempää, kuin koko porvarillisen kenttäpuoliskon ja loppupeleissä koko Suomen poliittisen kentän pysyvä uusjako.

Vikatmaalla ja Keskustapuolueen puoluesihteerinä työskennelleellä Mikko Immosella oli yhteinen visio suuresta ja mahtavasta porvarillisesta keskustapuolueesta, joka muodostaisi iskukykyisen vastavoiman sosiaalidemokraateille. Herrat näkivät tulevaisuuden puoluekentän jakaantuvan neljään osaan. Keskellä olisi kaksi maltilliseksi määriteltyä suurpuoluetta: sosialistinen ja porvarillinen, joista edelliseen lukeutuisivat sosiaalidemokraatit ja enemmistökommunistit, jälkimmäiseen taas Kokoomuksen ns. edistysmieliset ja Keskustapuolueen K-linjalaiset. Puoluekentän laidoille jäisi kaksi pienryhmää: äärivasemmisto, joka koostuisi lähinnä taistolaisista, ja äärioikeisto, johon eristettäisiin Kokoomuksen junnilalaiset ja Keskustapuolueen oikeisto, jota ryhdyttiin maapakettijupakan yhteydessä nimittämään ”mustaksi tusinaksi”.


RIIDANKYLVÄJÄ

Vikatmaa oli tukenut Harri Holkerin valintaa Kokoomuksen puheenjohtajaksi 1971, mutta hän ei antanut liiallisen lojaliteetin uutta puheenjohtajaa tai omaa puoluettaan kohden nousta esteeksi laajemmille porvarikenttää koskeville pyrkimyksilleen.

Vikatmaalla oli aluksi puoluejohdon lupa keskusteluihinsa Immosen kanssa, mutta kun huomattiin, että keskustalaiset tiesivät Kokoomuksen salaisuudet paremmin kuin kokoomuslaiset itse, tuo lupa peruutettiin ja vikatmaalaisia alettiin Kokoomuksen puoluetoimistossa pitää eräänlaisena viidentenä kolonnana.

Holkeri ja Vikatmaa olivat yhtä mieltä Kekkosen neljän vuoden jatkokauden turvanneen poikkeuslain välttämättömyydestä ja ajoivat rinta rinnan kokoomuslaisia lain taakse. Siitä, miten poikkeuslain pahasti kahtia jakama puolue olisi eheytettävä, he olivat kuitenkin jyrkästi eri mieltä. Holkeri pyrki yhtenäisyyteen sallimalla erilinjaisuuden, eikä aikonut kohdistaa poikkeuslakia vastaan äänestäneisiin mitään rankaisutoimia. Vikatmaa ajoi puolestaan jyrkkää puoluekuria ja oli sillä kannalla, että niskuroijat eli puolueen oikeisto oli taltutettava säännöksillä ja puolue-elinten päätöksillä.

Vikatmaa meni keväällä 1973 niin pitkälle, että marssi puoluetoimistoon ja vaati suoraan Holkeria erottamaan Tuure Junnilan, Raimo Ilaskiven, Pentti Mäki-Hakolan ja muut oikeistosiiven edustajat puolueesta. Eikä vain vaatinut, vaan uhkasi taloudellisilla seuraamuksilla, jos näin ei tapahtuisi. ”Sä olet tyhjän päällä ja taloudellisesti riippuvainen puheenjohtajan paikasta. Jos et tee niin kuin käsketään, me liipastaan sut pihalle. Sen jälkeen sulle ei tästä tasavallasta töitä löydy. Meillä on enemmistö puolueessa”, Vikatmaa uhosi. Holkeri heitti röyhkeän nuorukaisen ulos ja teki selväksi, ettei tulisi antamaan lähtöpasseja kenellekään – Kokoomukseen tultiin vapaaehtoisesti ja lähteissä käännettiin silloinkin kahvasta itse.

Vikatmaa ei ymmärtänyt alkuunkaan Holkerin pehmoilua ja alkoi vaatia yhä jyrkempään sävyyn paitsi Junnilan ja kumppanien erottamista puolueesta, myös Holkerin itsensä syrjäyttämistä puheenjohtajan paikalta. Vikatmaan käytös oli ajoittain senlaatuista, että ystävät alkoivat huolestua hänen mielenterveydestään. Esimerkiksi Ilkka Suominen on erääseen Vikatmaan ja Holkerin keväälle 1973 ajoittuvaan yhteenottoon liittyen todennut, että se oli ”ensimmäinen oire Juffen sairaudesta”. Mikä Vikatmaata riivasi, sen läheisetkin tajusivat vasta myöhemmin havaitessaan, että tällä oli – kuten Kauko Holopainen on todennut – ”selviä vainoharhakohtauksia: KOP vetää kaikista naruista ja johtaa Kokoomusta, tai että Suopo ja KGB urkkivat hänen tekemisiään”.

Vikatmaan henkinen tasapaino saattoi olla järkkymässä, mutta kun hän uhosi, että Holkerin ura Kokoomuksen johdossa loppuu huhtikuussa 1973 pidettävään Tampereen puoluekokoukseen, kyse oli puhtaasta matematiikasta. Vikatmaa hallitsi väkivahvaa Varsinais-Suomen piiriä ja hänen aseenkantajansa Ilkka Kanerva Kokoomuksen Nuorten Liittoa, joka oli tuolloin valtansa kukkuloilla. Kun vikatmaalaiset vielä saivat Uudenmaan piirin juoneen mukaan, alkoi Holkerin tilanne näyttää todella kriittiseltä. Vain muutamaa tuntia ennen puoluekokouksen alkua Vikatmaa kuitenkin luopui kaatohankkeesta, kiitos pitkälti Suomisen, joka kätilöi ravintola Jäähovin kabinetissa linnarauhan osapuolten välille ja sai Holkerin suostumaan kollektiivisempaan johtamistapaan.

Kokoomuksen puoluejohdon tueksi perustettiin Jäähovin sopimuksen nojalla ns. suunnitteluryhmä, josta piti Vikatmaan kaavailujen mukaan tulla puolueen todellinen johtoryhmä, valtaklikki, joka käytännössä olisi johtanut Kokoomuksen toimintaa. Suunnitteluryhmä, johon nimitettiin Vikatmaa, Suominen, Veikko Tavastila, Antero Salmenkivi, Mauri Miettinen, Weijo Pitkänen ja Elsi Hetemäki, kokoontui jo Tampereella ja sopi mm. siitä, että Junnilan ja hänen tukijoidensa olo eduskuntaryhmässä tehtäisiin niin tukalaksi, että nämä päättäisivät lähteä itse ”oven osoittamisen sijasta”. Suunnitteluryhmän valtapoliittinen merkitys jäi kuitenkin olemattomaksi, eikä sen tekemiä ehdotuksia pantu koskaan täytäntöön, mistä vikatmaalaiset syyttivät ensi sijassa Holkeria, joka heidän mielestään vesitti koko hankkeen. Vikatmaan porukka sai karvaaksi pettymyksekseen havaita senkin, etteivät Junnilan kaltaiset raskaan sarjan tekijämiehet olleet millään keinolla peloteltavissa perustuslaillisiin.

Vikatmaalaisten riidankylväjien toiminta ei tietenkään edistänyt Kokoomuksen eduskuntaryhmän eheyttämistä. Ryhmän kokouksissa oli jatkuvasti erittäin kireä tunnelma, osa edustajista oli hädin tuskin puheväleissä, ovet paukkuivat yhtenään ja seuraavan päivän lehdistä sai lukea nekin solvaukset, joita puoluetoveri ei kehdannut syytää päin naamaa. Tilanteesta kärsivät kaikki osapuolet ja eduskuntaryhmän eheyttämisen tarpeesta oltiin yhtä mieltä, mutta esimerkiksi syksyllä 1973 useaan otteeseen suunniteltu ”pitkä palaveri” jäi aina pitämättä. Maaliskuussa 1974 eduskuntaryhmä asetti lopulta työryhmän pohtimaan, ”millä edellytyksillä henkeä ja ilmapiiriä ryhmässä voitaisiin parantaa ja ryhmän sisässä puhjennut luottamuskriisi voittaa”. Työryhmän kokoonkutsujaksi valittiin Junnila ja sen muiksi jäseniksi ryhmän oikealta laidalta Mäki-Hakola sekä vasemmalta Suominen ja Vikatmaa.

Työryhmän loppuraporttiin saatiin kirjatuksi kymmenen kohtaa, joista osapuolet olivat samaa mieltä. Kohdista ensimmäisessä todettiin, että eduskuntaryhmän ”sisäiset erimielisyydet pyritään jatkossa pitämään poissa julkisuudesta”, ”ristiriitaiset tilanteet ratkaistaan ryhmän sisäisenä asiana” ja ”keskinäinen parjaus, huhujen levittely, ovien osoittelu yms. lopetetaan”. Myös oppositiopolitiikan tiukentamisesta oltiin yhtä mieltä, samoin kuin siitäkin, että ”ryhdytään yhdessä luomaan kuvaa Kokoomuksesta sen kaikki jäsenet ja kannattajat kattavana vakavimpana vastavoimana sosialismille Suomessa”.

Työryhmän neuvotteluissa jouduttiin kuitenkin toteamaan, että oli koko joukko asioita, joista oli mahdotonta päästä yksimielisyyteen. Junnila ja Mäki-Hakola eivät esimerkiksi hyväksyneet Vikatmaan ja Suomisen vaatimusta siitä, että eduskuntaryhmän olisi kannanotoissaan toimittava ”puolueen päättävien elinten, puoluehallituksen ja puoluevaltuuston päätösten mukaisesti”. Tämä vaatimus, samoin kuin vaatimus ehdottoman ryhmäkurin noudattamisesta, oli Junnilan ja Mäki-Hakolan käsityksen mukaan ristiriidassa niin valtiopäiväjärjestyksen kuin Kokoomuksen eduskuntaryhmässä vanhastaan noudatetun käytännönkin kanssa. Junnila ja Mäki-Hakola eivät myöskään katsoneet voivansa yhtyä Vikatmaan ja Suomisen vaatimukseen siitä, että kaikki ulkopolitiikkaan liittyvät lausunnot tarkistettaisiin puolueen tai eduskuntaryhmän johdon toimesta ennen niiden esittämistä.


VIIMEISET TAISTOT

Kokoomusnuoret alkoivat puuhata Vikatmaasta puolueelle uutta puheenjohtajaa kesällä 1974, ja jo elokuussa lehdissä alettiin spekuloida tämän mahdollisuuksilla, jotka eivät ainakaan paperilla näyttäneet huonoilta. KNL:llä ja Tuhatkunnalla oli kolmasosa äänivallasta puoluekokouksessa, minkä lisäksi Varsinais-Suomen ja Uudenmaan piirijärjestöt luettiin varmuudella Vikatmaan leiriin. Tukea ounasteltiin tulevan myös Satakunnasta, Helsingistä, Pohjois-Hämeestä ja Mikkelistä.

Vikatmaa ilmoitti syyskuussa haastavansa Holkerin seuraavan kevään puoluekokouksessa. Turussa pitämässään linjapuheessa Vikatmaa vaati mm. sisäistä kurinpalautusta, ehdotonta yksimielisyyttä Paasikiven-Kekkosen linjasta ja tiukkaa pysyttäytymistä Kokoomuksen hyväksyttyjen ohjelmien takana.

Kokoomusnuoret hurrasivat ja olivat valmiita nostamaan Vikatmaan valtaistuimelle, mutta itse asiassa tämän ehdokkuus oli vain toisen hankkeen savuverho. Vikatmaa ja tämän uskollisimmat tukijat Ilkka Kanerva, Pekka Kivelä ja Jarmo Virmavirta suunnittelivat näet kaatavansa Holkerin itsensä Päiviö Hetemäen avulla. Viimeksi mainitusta oli tarkoitus tehdä eräänlainen kunniapuheenjohtaja, joka istuisi Kokoomuksen keulakuvana Suomen Pankissa. Käytännössä puoluetta johtaisivat varapuheenjohtajat, joista toinen olisi Vikatmaa.

Vikatmaasta ei lopulta tullut sen paremmin Kokoomuksen puheenjohtajaa kuin varapuheenjohtajaakaan. Kannatuslaskelmat olivat komeita, mutta julkisivun takainen todellisuus näytti hyvin toisenlaiselta. Vikatmaa oli syksyllä 1974 poliittisesti itse asiassa koko lailla yksin. Kanerva, Kivelä ja Virmavirta pysyivät toki mestarinsa rinnalla, mutta esimerkiksi Suominen oli jo ajat sitten ryhtynyt istumaan kahdella tuolilla. Hän osallistui kyllä Vikatmaan porukan saunailtoihin, mutta oli samalla Holkerin luotettu.

Vikatmaa saattoi syksyllä 1974 silti vielä kirjata tililleen pari poliittista voittoa. Syyskuussa hän sai runnottua puoluevaltuustossa läpi päätöksen, jonka mukaan kaikissa puolue-elimissä oli noudatettava puoluekokouksen päätöksiä. Puoluevaltuuston marraskuussa pidetyssä kokouksessa Vikatmaa sai puolestaan aikaan sen, että valtuusto poisti puolueen valtiosääntökannanotosta kohdan, jossa ehdotettiin presidentin toimikausien rajaamista kahteen.

Tappioita alkoi kuitenkin tulla ja mikä pahinta, kotikenttä kapinoi. Varsinais-Suomen Kokoomuksen puheenjohtajana vuodesta 1972 toiminut Vikatmaa sai marraskuussa 1974 pidetyssä piirikokouksessa haastajakseen oikeusneuvosmies Kullervo Lapin. Kokous kesti peräti kuusi tuntia ja keskustelu lainehti ajoittain myrskyisänä. Vikatmaa selvisi kamppailusta voittajana äänin 132–98, vaikkei ollutkaan ”tuolloin parhaimmillaan, eikä aivan terve”, kuten Varsinais-Suomen Kokoomuksen historian kirjoittanut Tapani Kunttu asian ilmaisee.

Vikatmaa teki itsemurhan kesämökillään Kustavissa 2. joulukuuta 1974. Tieto 33-vuotiaan miehen traagisesta lähdöstä pysäytti jokaisen ja kuolleesta lausuttiin kauniita sanoja, kuten tapana on. Vikatmaa ”oli poikkeuksellisen lahjakas, työteliäs, kannanotoissaan rohkea ja ahkera, jonkalaisia persoonallisuuksia politiikassa on hyvin harvoin”, totesi esimerkiksi puoluejohtaja Holkeri.

Vikatmaan kuolema koettiin suurena menetyksenä varsinkin Kokoomuksen nuoren polven piirissä, mutta Vikatmaan lähimpiin tukimiehiin lukeutunut Ilkka Kanervakin myöntää, että tämän poissaolo toisaalta ”helpotti puolueen ilmapiiriä”.


PETRI NUMMIVUORI

Artikkeli on julkaistu Kokoomusbiografiassa 22.12.2008


Vikatmaa, Juha Ville S 17.5.1941 Helsinki, K 2.12.1974 Kustavi. V lehtori Vilhelm Kustaa Vikatmaa ja Kerttu Kaarina Viirre. P1 Tuija Anita Simell 1966–1972 e.), P2 Eeva Maija Kaarina Kuuskoski 1973–.

Ylioppilas 1960, oikeustieteen kandidaatti 1964, oikeustieteen lisensiaatti 1966, varatuomari 1968, oikeustieteen tohtori 1970.

Turun yliopiston rikosoikeuden assistentti 1965–1972, Turun yliopiston rikos- ja prosessioikeuden vt. apulaisprofessori 1968–1972, apulaisprofessori 1972–1974, Piikkiön tuomiokunnan notaari 1967

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 23.3.1970–2.12.1974, lakivaliokunta, sivistysvaliokunta, suuri valiokunta

Turun kaupunginvaltuuston jäsen

Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen 1970–1974, Varsinais-Suomen Kokoomuksen puheenjohtaja 1972–1974


LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Juha Vikatmaa: Porvarin puheenvuoro (1974); Juha Vikatmaa: Porvarillisen ideologian suunta (1974); Kauko Holopainen: Harri Holkeri – kahden presidentin mies (1989); Tapani Kunttu: Muutoksen kärjessä. Varsinais-Suomen Kokoomus 1968–1999 (2001); Petri Nummivuori: Tuure Junnila – elämäkerta (käsikirjoitus); Jyrki Smolander: Suomalainen oikeisto ja ”kansankoti” (2000); Reino Summanen: Paraatiovi. Kokoomuksen hallitustie (1983); Eveliina Talvitie: Moniottelija Ilkka Kanerva (2006); Vesa Vares: Kaksi askelta edellä. Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928–96 (1999); Jarmo Virmavirta: Politiikan äänetön yhtiömies (1977).