Elämäkertatutkimus ja tapaus Tuure Junnila

Petri Nummivuori: Lectio praecursoria 21.4.2006, Helsingin yliopisto, pieni juhlasali





Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät naiset ja herrat!

Tahdon omistaa tämän alkajaisesitelmäni aiheelle ”Elämäkertatutkimus ja tapaus Tuure Junnila”. Olen käsitellyt samaa teemaa väitöskirjani johdantoluvussa, jossa olen kiinnittänyt huomiota muun muassa tiettyihin elämäkertatutkimuksen ikuisuusongelmiin sekä Junnila-tutkimukseen kohdistuviin sangen ristiriitaisiin aikalaisodotuksiin. En aio tässä yhteydessä toistaa sitä, mitä olen kirjassa sanonut, vaan pyrin tarkastelemaan aihetta hieman vapaammin ja laajemmasta näkökulmasta.

Historiankirjoituksella ja elämäkertatutkimuksella sen eräänä muotona on takanaan vuosituhantinen historia. Elämäkertatutkimusta koskevan esityksen voisikin niin halutessaan aloittaa viittauksella muinaisiin roomalaisiin, voisi todeta jo muinaisten roomalaisten kirjoittaneen elämäkertoja. Niinhän he tekivät, kuten assyrialaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset ennen heitä, ja kuten lukemattomien kansakuntien edustajat heidän jälkeensä. Että jonkun tieteenalan juuret ulottuvat antiikin aikoihin saakka ja pidemmällekin, siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Voivathan esimerkiksi oman aikamme filosofit sanoa olevansa Platonin ja lääkärit Hippokrateen seuraajia. Aivan kuten me nykyajan historiankirjoittajat voimme lukea itsemme Herodotoksen ja Titus Liviuksen työn jatkajiksi, ja elämäkertatutkimuksesta puheen ollen mainita varhaisina edeltäjinämme Plutarkhoksen ja Suetoniuksen.

Historian alalla on kieltämättä tapahtunut tiettyä kehitystä sitten muinaisten aikojen. Tuo kehitys on ollut ennen muuta teknillistä laatua: tietokoneet ja kirjoitusohjelmat ovat tulleet talttojen ja kivitaulujen tilalle, on perustettu arkistoja ja kirjastoja, on kehitetty erilaisia konservointimenetelmiä ja niin edelleen.

Historiantutkijan työn perusluonne ja teknillisestä kehityksestä huolimatta myös työmenetelmät ovat kuitenkin pysyneet vuosisadasta toiseen miltei ennallaan. Me nykyajan historiankirjoittajat työskentelemme edelleen – ja meidän tulee työskennellä – vanhojen asiakirjojen parissa, niin kuin työskentelivät esi-isämme ennen meitä. Ja kuten hekin yrittivät, yritämme mekin rakentaa käytettävissä olevien lähteiden perusteella menneisyydestä mahdollisimman autenttisen kuvan. Kerromme historiallisista tapahtumista ja historian merkkihenkilöistä kirjojemme välityksellä aikalaisillemme ja jälkeemme tuleville. Toimimme siis viestinviejinä sukupolvien välillä, mikä on äärettömän tärkeä tehtävä, sillä kuten tiedämme, vain kansakunta, joka tuntee historiansa voi ymmärtää nykypäivää ja rakentaa tulevaisuutta.

Jos ovat historiantutkimuksen työmenetelmät ja historiantutkijan työn perusluonne säilyneet ennallaan vuosisadasta toiseen, mukavasti vanhoillaan on pysynyt myös muoto, jossa historioitsijan työn tulokset saatetaan julkisuuteen. Niin paljon kuin moderni tekniikka onkin luonut uusia mahdollisuuksia julkaisutoiminnalle, en jaksa uskoa, että painetun kirjan asema vastaisuudessakaan joutuu toden teolla uhatuksi. Eihän kukaan järkevä ihminen ryhdy lukemaan satojen sivujen laajuisia kirjoja tietokoneen ruudulta. Eikä kukaan sitä paitsi voi varmuudella edes sanoa, mihin suuntaan teknillinen kehitys tulee jatkossa kulkemaan. Onko tulevaisuudessa vielä kaikille avoimia tietoverkkoja? Kyetäänkö huomisen koneilla avaamaan nykypäivän elektronisia julkaisuja tai ylipäätään edes löytämään jotain vuosikymmeniä vanhoja dokumentteja? Avoimia kysymyksiä on vielä paljon, tahtoisinpa sanoa: liian paljon.

Kirja ei tietenkään ole mikään vaskea kestävämpi monumentti sekään, mutta koska paperi kuitenkin säilyy satoja vuosia, tulee tämäkin teos, jota kohta käymme tarkastamaan, olemaan saatavilla tuolta Yliopiston kirjastosta vielä kauan sen jälkeen, kun me kaikki olemme muuttuneet tomuksi ja vielä kauan senkin jälkeen, kun lapsemme ja lastemme lapset ovat kuolleet.

Että historialliset tutkimukset säilyvät sukupolvesta sukupolveen ja pysyvät jatkuvasti saatavilla, se on historiantutkijan käytännöllisen työn kannalta aivan välttämätöntä. Esimerkiksi lääketieteessä tutkimustieto vanhenee jopa muutamassa kuukaudessa ja monilla muillakin aloilla niin nopeasti, että kymmenen vuotta sitten kirjoitettu teos on tänä päivänä kiinnostava enää oppihistoriallisista syistä. Toisin on laita historiantutkimuksen, sitä osoittaa sekin, että vanhin väitöskirjani lähdeluettelossa mainituista teoksista on painettu 1880-luvun alussa. Kyseinen teos on lähdejulkaisu, mutta vanhin käyttämäni tutkimuskin on jo kahdeksan vuosikymmenen takaa. Useat muutkin käyttämäni teokset ovat jo vanhuuttaan kellastuneet, mikä ei ensinkään tarkoita sitä, että ne olisivat tutkimuksina jotenkin vähempiarvoisia kuin ovat ne väitöskirjani lähdeluetteloon sisältyvät teokset, joiden painovuosi on vaikkapa 2004 tai 2005. En yritä väittää, etteikö esimerkiksi uusien lähteiden vapautuminen tutkimuksen käyttöön antaisi mahdollisuuksia vallitsevan historiankuvan täsmentämiselle – totta kai se antaa –, tahdon vain alleviivata sitä tosiseikkaa, ettei joku nykyaikainen tutkimus pelkästään uutuutensa takia ole itsestään selvästi parempi ja luotettavampi kuin tutkimus, joka on julkaistu 50 tai 100 vuotta sitten.

Historiantutkija joutuu mielenkiintoisella tavalla kahden tulen väliin sen takia, ettei historiateoksiin ole koskaan lyöty eikä tulla koskaan lyömään ”parasta ennen” -leimoja. Hän joutuu nimittäin haastetuksi sekä menneisyyden että tulevaisuuden suunnasta.

Historiantutkijan teokset eivät vertaudu vain vastaavana ajankohtana julkaistuihin muihin teoksiin, vaan niitä arvioidaan samalla armottomalla mittapuulla kuin arvioidaan alan suurimpia mestariteoksia. Historiantutkijat ovat siis samassa epäkiitollisessa asemassa kuin säveltäjät, joiden työt joutuvat arvioitavaksi rinta rinnan sellaisten suurten nerojen kuin Beethovenin, Mozartin ja Sibeliuksen töiden kanssa. Tämän asian oivaltamisen – jos minkä – pitäisi opettaa historioitsijalle tervettä nöyryyttä, nöyryyttä itsensä historian jumalattaren ja tämän lahjoillaan runsaasti varustamien vanhojen mestarien edessä. Tietysti historiankin alalle toisinaan eksyy sellaisia onnettomia yksilöitä, jotka kuvittelevat edustavansa ihmiskunnan korkeinta vaihetta vain siksi, että he sattuvat edustamaan lukemattomista miespolvista sitä viimeisintä. Kaikeksi onneksi historioitsijoiden piirissä tällainen matalamielisyys sentään lienee melko lailla harvinaisempaa kuin joidenkin muiden alojen edustajien keskuudessa.

Mitä tulevaisuuden suunnasta odotettavissa oleviin haasteisiin tulee, pitäisin suotavana, että elleivät historian opiskelijat ja historiantutkijoiksi aikovat ikään kuin myötäsyntyisesti ymmärrä alansa konservatiivista perusluonnetta, niin heitä tässä suhteessa jo varhain ryhdyttäisiin valistamaan, se olisi heille itselleen ja koko alalle eduksi. Samoin olisi viimeistään tutkijakoulutusvaiheessa saatava nouseva historioitsijasukupolvi ymmärtämään se kiistaton tosiasia, että niin elämäkertojen kuin yleensäkin historiallisten tutkimusten on kestettävä aikaa aivan toisella tavalla kuin joidenkin muiden alojen tutkimusten. Olisi siis kohotettava pyrkimys tiettyyn ajattomuuteen, klassisten esikuvien mukaiseen jaloon yksinkertaisuuteen sekä muodon ja sisällön sopusointuun etusijalle – ja lakattava levittämästä sitä harhakäsitystä, jonka mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Tuossa viimeksi mainitussa ajatuksessa on tietysti paljon kannatettavaakin sikäli, kun todella voimme tutkimuksillamme oikoa ja täsmentää kuvaa menneisyydestä, mutta omana radikaalina aikanamme lietsoo tuo käsitys myös tarpeettomasti kapinamieltä ja on siten vahingoksi koko alan kehitykselle. Eiväthän historiantutkijain sukupolvet ole vastakkaisasemassa toisiinsa nähden, niin kuin eivät ole sukupolvet yleensäkään, vaan nykyinen sukupolvi liittyy monin sitein sekä edelliseen että jälkeensä tulevaan. Hengenviljelyksen alalla tilanne on itse asiassa täsmälleen samanlainen kuin maanviljelyksessä, jossa nykyisen sukupolven velvollisuutena on esi-isien kenties jo vuosisatoja sitten aloittaman työn jatkaminen ja samalla huolen pitäminen siitä, että tila saa seuraavastakin polvesta jatkajan, joka ymmärtää historian velvoitukset ja paikkansa sukupolvien ketjussa.

Elämäkertatutkimuksen on kestettävä aikaa erityisen hyvin silloin, kun tutkimuksen kohteeksi valittu henkilö on sellainen, josta ei ehkä aivan heti tulla kirjoittamaan uudelleen. Jos joku biografi sortuu modernismiin, turhanaikaiseen teoriakikkailuun ja ylettömään aikalaisyleisön kosiskeluun kirjoittaessaan Ceasarista, Stalinista, Hitleristä, Mannerheimista tai Kekkosesta, ei vahinko ole niin kovin suuri, sillä tällaisista merkkimiehistä tullaan takuuvarmasti kirjoittamaan jatkuvasti uusia elämäkertoja, niin että harhalaukaukset voidaan jättää omaan arvoonsa. Jos sen sijaan kirjoitetaan henkilöstä, joka ei yltänyt aivan valtakunnanpolitiikan huipulle, on ensiarvoisen tärkeää, että pyritään klassiseen, tasapainoiseen ja ajattomaan esitykseen. Sitä suurempi on tällaisen ajattoman esityksen tarve tietysti silloin, kun kirjoitetaan Suomen kaltaisessa pienessä maassa.

Kirjoittaessani väitöskirjaa ja nyttemmin kokonaiselämäkertaa Junnilasta, olen tehnyt työtäni syvästi tietoisena siitä, että vielä kauan minun jälkeeni näitä kirjoja luetaan perusesityksinä Junnilasta. Siksi olen pyrkinyt tutkimuksissani muodostamaan mahdollisimman kattavan kokonaiskuvan Junnilasta ja hänen toiminnastaan suomalaisessa yhteiskuntaelämässä. Siksi olen halunnut tarkastella perinpohjaisesti myös Junnilan taustaa ja varhaisia vaiheita sekä hänen tutkimuksiaan ja talouspolitiikkaansa – sen sijaan, että olisin keskittynyt esimerkiksi pelkästään toisinajattelijateemaan ja Kekkos-kritiikkiin.

Niin luonnollista kuin pyrkiminen kattavaan kokonaisesitykseen onkin itselleni alusta lähtien ollut, olen saanut havaita, että monet pitävät kummajaisena sellaista nuoremman polven biografia, joka haluaa perinteisen historiantutkimuksen keinoin selvittää miten asiat hänen tutkimuskohteensa tapauksessa oikein olivat ja kirjoittaa tuon selvitystyön pohjalta klassisen elämäkertatutkimuksen.

Yliopistopiireissä olen törmännyt korkeasti oppineisiin henkilöihin, joilla ei tosiasiassa ole ollut minkäänlaista käsitystä Junnilasta tai tämän poliittisesta toiminnasta, mutta jotka ovat siitä huolimatta ryhtyneet neuvomaan minulle miten ja mistä näkökulmasta Junnilasta pitäisi kirjoittaa. Jos olisin ottanut nämä neuvot vakavalta kannalta, täällä saatettaisiin tänään tarkastaa vaikkapa sellainen mielenkiintoinen tutkimus kuin ”Tuure Junnila kansankapitalistina”. Eräille professorikuntamme edustajille tuntuu yhdistelmä T. Junnila – P. Nummivuori olleen liikaa myös poliittisista syistä. Nuoren konservatiivin kirjoittama tutkimus toisesta nuoresta konservatiivista, sellainenhan tietenkin oli näiden vanhojen vihaisten miesten silmissä jo lähtökohtaisesti aivan liian perinteinen ja taantumuksellinen yritys, jopa – kuten olen matkan varrella saanut havaita – jotain sellaista, jonka ei olisi koskaan suotu tulevan valmiiksi.

Keskeinen edellytys, jonka varassa tutkimustyöni on voinut jatkua, on se taloudellinen tuki, jota olen saanut Snellman-Säätiöltä, Jenny ja Antti Wihurin rahastolta, Emil Aaltosen säätiöltä ja monelta muulta isänmaalliselta säätiöltä. Tahdonkin vielä tässä yhteydessä kiittää kaikkia taloudellisia tukijoitani ja korostaa sitä suuriarvoista työtä, jota yksityiset säätiöt tekevät tämän päivän Suomessa tukiessaan perinteistä historiantutkimusta.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut myös tutustua maassamme nykyään vallalla olevaan kustannuspolitiikkaan, joka ei kaikessa kaksijakoisuudessaan ole sekään omiaan rohkaisemaan klassisen elämäkerran kirjoittajaa.

Väitöskirjani käsikirjoituksen valmistuttua tarjosin sitä eräille suurille helsinkiläisille kustannustaloille sillä ajatuksella, että väitöskirjani muodostaisi kaksiosaisen Junnila-elämäkerran ensimmäisen osan. Saamani vastaukset noudattelivat kaikki samaa kaavaa: kaksiosaisuus ei käy alkuunkaan, tekstisi on liian perinpohjaista ja yksityiskohtaista, kirjoita 300 sivun laajuinen populäärielämäkerta Junnilasta, sen me otamme mieluusti ohjelmaamme.

Money talks – raha puhuu, ja minä kyllä kuuntelen, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. On nimittäin niin, että suurten kustannustalojen lyhytnäköisen juustohöylälinjauksen takia meidän lähihistoriaa koskeva tietämyksemme uhkaa jäädä ohuemmaksi ja vivahteettomammaksi kuin mitä sen soisi jäävän. Tätä uhkaa korostaa se tosiasia, että silloin kun tutkimuksen aiheena on Paasikivi tai Kekkonen, silloin vain taivas on rajana laajuuden suhteen. En tahdo mitenkään vähätellä mainittujen herrojen merkitystä, he olivat suurmiehiä ja ilman epäilystä ansaitsevat ne perinpohjaiset elämäkerrat, jotka heistä on kirjoitettu. Mutta niin suuri ja mahtava mies kuin esimerkiksi Kekkonen olikin, eivät kaikkien muiden sotien jälkeisinä aikoina vaikuttaneiden suomalaispoliitikkojen elämäkerrat sentään ole pelkkiä Kekkos-historian alaviitteitä; olkoonkin, että monen poliitikon – myös Junnilan – elämäkerta voitaisiin varustaa alaotsikolla ”kohtalona Kekkonen”. Rohkenenkin toivoa, että suuret kustannustalomme ryhtyisivät jälleen antamaan poliittisten elämäkertojen kirjoittajille hieman enemmän liikkumavaraa. Se olisi kulttuuriteko, enkä sitä paitsi usko, että tällainen linjaus olisi kaupallisestikaan niin kovin vahingollinen, sillä eivätköhän lukijat halua nimenomaan tutustua niihin uusiin näkökulmiin, joita esimerkiksi Tuure Junnilan, Väinö Leskisen, Veikko Vennamon tai Hertta Kuusisen perinpohjaiset ja huolellisesti tehdyt elämäkerrat voivat sotien jälkeiseen historiaamme avata.

Saatuani pakit suurilta kaupallisilta kustannustaloilta, luovuin kaksiosaista Junnila-elämäkertaa koskevasta suunnitelmasta ja ryhdyin toteuttamaan B-suunnitelmaani. Sen mukaan väitöskirjani oli määrä julkaista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Bibliotheca Historica -sarjassa ja Junnilan kokonaiselämäkerta myöhemmin jonkun suuren kaupallisen kustantajan toimesta. Tämän suunnitelman ensimmäisessä vaiheessa sain tutustua kustannuspolitiikkamme toiseen puoleen: epäkaupalliseen, byrokraattiseen ja etanamaisen hitaaseen puoleen. Kun nopeimmat kaupalliset kustantajat olivat antaneet vastauksensa viikossa, ei SKS:n suunnalta kuulunut kuukausiin yhtään mitään. Sitten kun jotain tietoja alkoi tihkua, sain kuulla, että Bibliotheca Historica -sarjaan tarjotut käsikirjoitukset odottivat vielä pääsyä esittelevän toimielimen, Suomen Historiallisen Seuran julkaisuvaliokunnan, käsittelyyn. Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen tämä korkea esiraati sitten vihdoin päätti, ettei se edes esitä väitöskirjaani otettavaksi kyseiseen sarjaan. Päätöksen perustelut olivat silkkaa sosialidemokratiaa: täytyy ajatella aluepolitiikkaa ja kohdella kaikkia yliopistoja tasapuolisesti, tietenkin täysin riippumatta siitä, kuinka paljon mistäkin yliopistosta on tarjontaa. Jos siis Helsingin yliopistossa tehdään vuodessa 20 historia-alan väitöskirjaa ja jossain provinssiyliopistossa yksi, niin tämä oppinut raati esittää julkaistavaksi kummastakin yliopistosta yhden tutkimuksen. Ettei väitöskirjaani esitetty julkaistavaksi, sehän oli pelkästään luonnollista ja oikein, olihan tutkimus tehty Helsingin yliopiston historian laitoksella, maamme historian laitoksista suurimmalla. Olipa tämän esiraadin keskuudessa vallalla sellainenkin perusteellisen väärä käsitys, että Junnilaa koskevalle väitöskirjalle olisi helppo löytää kaupallinen kustantaja.

Lopulta päätin kustantaa väitöskirjani itse. Olin jo tutkimusvaiheessa satsannut Junnila-projektiin C-sarjan Mercedeksen verran omia rahojani, joten siinä suhteessa 6 000 euron laittaminen kirjan painatuskuluihin ei loppujen lopuksi tuntunut kovin kummoiselta uhraukselta, vaikka toki minulla olisi tuolle summalle ollut muutakin käyttöä.

Tulen epäilemättä kirjoittamaan tulevina vuosina parempia kirjoja kuin mitä on tutkimus ”Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956”, mutta tuskin koskaan enää mitään näin kompromissitonta, näin nummivuorelaista. Tämä teos, jota nyt käymme tarkastamaan, on näet niin muodon kuin sisällönkin puolesta täsmälleen sellainen kuin olen halunnut sen olevan ja se noudattaa myös erittäin pitkälle näkemystäni siitä, millainen klassisten esikuvien mukaisen elämäkertatutkimuksen pitäisi olla. Mitä puutteita teoksessa siis onkin, niistä kaikista on aihetta syyttää yksinomaan minua, Nummivuorta.

Niinpä minä pyydänkin Teitä, arvoisa dosentti Vesa Vares, tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomautukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

Junnilan linja ja Kokoomus

Filosofian tohtori Petri Nummivuoren puheenvuoro Pirkanmaan Kokoomuksen järjestämässä Tuure Junnila-seminaarissa hotelli Ellivuoressa 24.4.2010




Arvoisat naiset, hyvät herrat

Minun näkökulmani Tuure Junnilaan on voittopuolisesti historiantutkijan näkökulma. Nuorena kokoomuslaisena minulla oli 1990-luvulla toki muutaman kerran tilaisuus vaihtaa ajatuksia Junnilan kanssa, mutta silloin olin vielä autuaan tietämätön siitä, että minusta tulisi jonakin päivänä hänen elämäkertansa kirjoittaja. Vielä vähemmän osasin aavistaa, että tulisin viettämään Junnilan elämäntyön parissa peräti kymmenen vuotta, käytännöllisesti katsoen koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen.

Olen kirjoittanut Junnilasta kaksi teosta: väitöskirjani ”Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956”, joka julkaistiin keväällä 2006 ja kokonaiselämäkerran ”Oikeistolainen”, joka julkaistiin viime syksynä. Siihen pitkäaikaiseen tutkimustyöhön, joka minun oli suoritettava voidakseni nämä teokset kirjoittaa, siihen perustuu siis enimmältä osaltaan se, mitä minä Junnilasta tiedän ja myös se, mitä aion hänestä täällä tänään kertoa.

Olen antanut puheenvuorolleni sellaisen otsikon kuin ”Junnilan linja ja Kokoomus”. Monet varmaan ajattelevat, että asetelma pitäisi kääntää toisin päin, jos mielii tarkastella Tuure Junnilaa kokoomusvaikuttajana, kuten tässä esityksessä tarkoitus on – siis, että pitäisi puhua Kokoomuksen linjasta ja Junnilasta, eikä päinvastoin.

Käsitykseni mukaan linjasta voidaan kuitenkin puhua vain silloin, kun sellainen on olemassa. Junnilalla oli – kuten ”Oikeistolainen”-teoksesta selkeästi ilmenee – johdonmukainen konservatiivinen poliittinen linja, joka säilyi olennaisilta osiltaan muuttumattomana 1930-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Kokoomuksen kohdalla ei vastaavanlaisesta johdonmukaisesta linjasta sen sijaan voi puhua, ei ainakaan enää sen jälkeen, kun puolue 1960-luvun lopulta alkaen ryhtyi reivaamaan kurssiaan vasemmalle ja alkoi harjoittaa politiikkaa, jota Junnila tapasi nimittää ”aatteellisen stripteasen politiikaksi”.

Konservatiivit eivät toki vielä tänäkään päivänä ole täysin kuolleet sukupuuttoon – ja onneksi eivät ole – mutta yhtä kaikki on niin, että 1970-luvun Kokoomuksella, joka sanoutui irti johtavasta aatteestaan ja oli valmis menemään kommunistien kanssa samaan hallituksen ja joka liputti Urho Kekkosen puolesta, sillä oli kovin vähän tekemistä sen Kansallisen Kokoomuspuolueen kanssa, jonka riveihin Junnila liittyi vuonna 1945.

Tuure Junnilan konservatiivinen peruskatsomus syntyi epäilemättä jo niinä varhaisina vuosina, jotka hän vietti kotitilallaan Vakkalan Junnilassa. Samaa varhaista lähtöä oli varmasti myös käsitys yksityisen omistusoikeuden pyhyydestä ja loukkaamattomuudesta. Selvää on sekin, että jos ihminen oppii lapsena ymmärtämään, kuten Junnila oppi, että hänen esi-isänsä ovat seisseet samoilla jalansijoilla kuin hän nyt jo Kustaa Vaasan ollessa maan hallitsijana, hän tuskin on aikuisenakaan kovin altis juoksemaan kaiken maailman poliittisten virvatulten perässä. Junnila katsoi sitä paitsi myös antikommunisminsa juontavan juurensa lapsuusajan kokemuksista, mitä käsitystä ei sitäkään ole syytä asettaa kyseenalaiseksi, vaikka Junnila olikin vasta 7-vuotias keväällä 1918, kun punakapinalliset terrorisoivat Kiikkaa ja pitivät alueen talollisia kauhun vallassa.

Junnilan 1930-luvun opiskeluaikoja tutkiessa oli mielenkiintoista havaita, ettei hän ottanut laisinkaan osaa ylioppilaiden poliittisiin rientoihin, eikä varsinkaan profiloitunut minkäänlaisena kovan linjan oikeistolaisena. Hän suhtautui päinvastoin niin kriittisesti AKS:ään ja IKL:ään, että häntä alettiin pitää jonkun sortin ”patkulina”. Sitä Junnila ei kuitenkaan ollut ja hän allekirjoitti monia AKS:n teesejä, esimerkiksi vaatimuksen suomenkielen aseman kohentamisesta Helsingin yliopistossa. AKS:n hurmahenkinen retoriikka ja seuraan olennaisesti kuulunut sotilaallinen kurinalaisuus kuitenkin vieroksuttivat Junnilaa, samoin kuin IKL:n mustapaitojen fasistishenkinen toiminta ja toimintamuodot, joiden hän katsoi soveltuvan harvinaisen huonosti Suomen oloihin.

Junnila oli aikoinaan joutunut jättämään armeijan kesken terveydellisistä syistä, eikä hän saanut liikekannallepanomääräystä syksyllä 1939. Jatkosodan syttyessä hän työskenteli puolestaan toimistopäällikkönä Liikevaihtoverokonttorissa, jonka virkamiehet oli vapautettu asepalveluksesta. Näin ollen hän jäi tyystin vaille sotakokemusta ja samalla kaikkien niin virallisten kuin epävirallistenkin asevelipiirien ulkopuolelle. Sotakokemuksen puutteella voi yrittää selittää tiettyjä Junnilan poliittisia linjauksia, esimerkiksi hänen suhteellisen kovia sosiaalipoliittisia näkemyksiään, mutta olennaisempaa kuin sisältökysymykset, joihin vaikutti moni muukin asia, oli sittenkin se, että Junnilalla ei ollut mitään luontaista tukitaustaa tai -ryhmää, vaan hän saattoi luottaa vain ja ainoastaan itseensä, ja ryhtyä rakentamaan poliittista uraansa oman osaamisensa ja asiantuntemuksensa, erityisesti tietysti talouspoliittisen asiantuntemuksensa varaan.

Keväällä 1945 tohtoriksi teoksella ”Omaisuusvero vakautetun tulon lisäverotuksen toteuttajana” väitelleen Junnilan puolueura alkoi saman vuoden syksyllä, kun hänet kutsuttiin asiantuntijajäseneksi Kokoomuksen vastaperustettuun talouspoliittiseen neuvottelukuntaan. Jäsenyys neuvottelukunnassa ei edellyttänyt puolueen jäsenyyttä, eikä kaikista neuvottelukunnan työhön osallistuneista asiantuntijoista suinkaan tullut aktiivisia puoluemiehiä. Junnilan tapauksessa toiminta neuvottelukunnassa kuitenkin johti vuosi vuodelta yhä tiiviimpään kiinnittymiseen Kokoomuksen piiriin. Näin ollen hänen puoluepoliittisen toimintansa alkupiste voidaan ajoittaa syyskuulle 1945, jolloin Kokoomuksen talouspoliittinen neuvottelukunta aloitti työnsä.

Vaalidebyytti nähtiin joulukuun 1947 kunnallisvaaleissa, mutta koska Junnila ei kampanjoinut juuri lainkaan ja kun hän oli talouspiirien ulkopuolella vielä aivan tuntematon henkilö, niin ei ollut mikään suuri ihme, ettei ura helsinkiläisenä kunnallispoliitikkona urjennut.

Osoitus värin tunnustamisesta ehdokkuus vaaleissa joka tapauksessa oli ja viimeistään keväällä 1949 Junnilasta tuli selkeästi puoluemies, kun hänet valittiin Kokoomuksen valtuuskunnan ja sen työvaliokunnan, eli nykytermein puoluevaltuuston ja puoluehallituksen, jäseneksi. Junnila hoiti 1940-luvun lopulta alkaen myös Kokoomuksen rahastonhoitajan tehtäviä ja oli jäsenenä puolueen talousvaliokunnassa. Viimeksi mainittujen tehtävien sälyttämistä Junnilalle selittänee ainakin osittain hänen vuonna 1948 tapahtunut siirtymisensä tieteelliseltä uralta Kansallispankin palvelukseen, sillä kroonisessa rahapulassa kärvistelleelle Kokoomukselle miehet, joilla oli pääsy sinivalkoisen pääoman lähteille, olivat tietysti kullanarvoisia.

Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen alkoi tehdä pian sen jälkeen, kun Junnila oli valittu puolueen keskeisimpien toimielinten jäseneksi, viittauksia siihen suuntaan, että tämän tulisi pyrkiä myös eduskuntaan. Junnilaa oli jo hetken aikaa houkutellut ajatus siirtymisestä, kuten hän itse asian ilmaisi, ”taloudellisen ja talouspoliittisen kehityksen tarkkailijan roolista päättäjän rooliin”. Kun Kansallispankin pääjohtaja Matti Virkkunenkaan ei vastustanut ajatusta, vaan päinvastoin kannusti alaistaan pyrkimään eduskuntaan, asia oli sillä selvä.

Junnila lähti tavoittelemaan kansanedustajan paikkaa Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä, vaikka olikin asunut miltei koko aikuisikänsä Helsingissä. Yrittäjäehdokkaana mainostetun Junnilan heinäkuun 1951 eduskuntavaaleja edeltänyt kampanja oli erittäin määrätietoinen ja hän keräsi kaikkiaan 5 408 ääntä, mikä riitti kirkkaasti läpimenoon.

Talouspolitiikka ja erityisesti vakauttamiskysymys hallitsivat eduskuntakeskustelua syksyllä 1951, joten ajankohta oli varsin otollinen ajatellen Junnilan kaltaisen talouskysymyksiin erikoistuneen asiantuntijan poliittisia profiloitumismahdollisuuksia. Junnila ei epäröinyt tarttua tilaisuuteen, vaan otti alusta lähtien aktiivisesti osaa eduskunnassa käytyyn talouspoliittisen keskusteluun ja herätti valtakunnan laajuista huomiota suorasanaisilla ja sujuvilla, ilman papereita pidetyillä puheenvuoroillaan. Junnila ei myöskään ujostellut ottaa yhteen pääministeri Urho Kekkosen kanssa, joka ei hyväksynyt laisinkaan kritiikkiä, jota Junnila esitti ns. vakauttamisohjelmaa kohtaan. Niinpä syksyn 1951 jälkeen aikakirjoihin voitiinkin merkitä, paitsi Junnilan nousu Kokoomuksen näkyvimmäksi talouspoliitikoksi, myös Junnilan ja Kekkosen välirikko, joka sittemmin, kuten tunnettua, muodostui pysyväksi.

Kokoomuksen 1950-luvun keskeisimmistä talouspoliittisista linjanvedoista vastasivat Tuure Junnila ja T. A. Wiherheimo, jotka kummatkin olivat vapaan talousjärjestelmän ja taloudellisen liberalismin vankkoja kannattajia. Herrojen valtiojohtoisuuspyrkimyksiin kriittisesti suhtautuva ja yksityisyritteliäisyyden toimintamahdollisuuksia turvaamaan pyrkivä linja vastasi varsinkin vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla ilmeisen hyvin niin Kokoomuksen johdon kuin laajempienkin kokoomuspiirien näkemyksiä. Arvo Salminen ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara antoivat Junnilan ja Wiherheimon hoitaa vapaasti Kokoomuksen kaistaa valtiojohtoisuutta vastaan käydyssä taistelussa, eikä puolueen sisäisessä keskustelussakaan juuri kuultu puheenvuoroja, joissa olisi vaadittu suurempaa ymmärtämystä valtion taloudellisen aktiviteetin laajentamista kohtaan.

Junnilan asemaa Kokoomuksen johtavana talouspoliitikkona kuvasti omalta osaltaan sekin, että hänet nimitettiin marraskuussa 1953 valtiovarainministeriksi Sakari Tuomiojan puolipoliittiseen virkamieshallitukseen, jonka muut kokoomuslaiset ministerit olivat T. A. Wiherheimo, Arvo Salminen ja Päiviö Hetemäki.

Junnila ja Hetemäki olivat 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla todellisia Kokoomuksen monitoimimiehiä. He olivat keskeisiä vaikuttajia niin eduskuntaryhmässä kuin puoluehallituksessakin, istuivat puolueen propagandatoimikunnassa ja rahoitusta pohtivissa toimielimissä, olivat ministeritovereita Tuomiojan hallituksessa ja sittemmin tämän presidentinvaalikampanjan johtohahmoja. Kummastakin puhuttiin myös Salmisen mahdollisena seuraajana Kokoomuksen johdossa.

Junnila oli puheenjohtajaehdokkaana Lahden puoluekokouksessa 1955, ja olisi suurella todennäköisyydellä tullut valituksi, elleivät Jussi Saukkosen kannattajat olisi onnistuneet houkuttelemaan kolmanneksi ehdokkaaksi Arno Tuurnaa, jonka puheenjohtajavaalissa saamat 45 ääntä olivat pitkälti pois Junnilan kannatuksesta. Saukkonen sai vaalissa 183 ja Junnila 142 ääntä.

Muodolliset asemat olivat tietenkin vain muodollisia asemia, sitä korosti sekin, että vaikka Junnila ja Hetemäki jättivät suurimman osan tehtävistään puolueorganisaatiossa juuri Saukkosen puheenjohtajaksi valinnan aikoihin, he olivat vielä 1960-luvun alussa huomattavasti tätä vaikutusvaltaisempia ja vetivät monissa kysymyksissä suvereenisti Kokoomuksen linjaa ohi puoluejohdon.

Junnilan poliittinen toimeliaisuus oli 1950-luvun puoliväliin saakka rajoittunut lähes yksinomaan talous- ja sisäpolitiikan puitteisiin. Hän oli toki seurannut kansainvälispoliittisia tapahtumia ja Suomen ulkopolitiikkaa, mutta ei puheissaan tai kirjoituksissaan ottanut niihin kantaa kuin muutaman kerran ja silloinkin hyvin ylimalkaisesti.

Urho Kekkosen tultua tasavallan presidentiksi tilanne alkoi muuttua ja 1960-luvun alussa Junnila tunnettiin kenties jo paremmin ulkopoliittisena kriitikkona kuin talousmiehenä. Junnilan ulkopoliittisen kriitikon maineen synnyttivät ennen muuta yöpakkas- ja noottikriisit, joiden yhteydessä hän esitti suorasukaisia, joskin samalla hyvin perusteltuja arvioita maamme virallisen ulkopolitiikan onnistumisista ja epäonnistumisista.

Junnilan mielestä asiat olivat alkaneet luisua kohti katastrofia pian sen jälkeen, kun J. K. Paasikivi oli lähtenyt presidentinlinnasta. Junnila muistutti usein, että Paasikiven aikana oli voitu muodostaa hallituksia ilman, että oli jatkuvasti tarvinnut pälyillä itänaapurin reaktioita. Silloin oli myös voitu järjestää vapaat presidentinvaalit ilman, että ulkopuolisella painostuksella olisi pyritty vakavasti vaikuttamaan niiden kulkuun saati ratkaistu niiden lopputulos. Yöpakkas- ja noottikriisien jälkeen ei voitu tehdä enää kumpaakaan, mikä merkitsi Junnilan mielestä niin päivänselvää taantumista, ettei hän käsittänyt – kuten hän muistelmissaan totesi – ”miten tosiasioita muuten kunnioittavat henkilöt yhä pyrkivät tämän kiistämään”.

Kriittisyydestään huolimatta Junnila ei esimerkiksi noottikriisin kyseessä ollen lukeutunut ns. tilausteorian kannattajiin. Hän ei toisin sanoen tuoreeltaan eikä myöhemminkään väittänyt, että presidentti Kekkonen olisi tilannut nootin eikä hän myöskään spekuloinut Kekkosen roolilla nootin laadinnassa, vaikka asiaa koskevat epäluulonsa tunnustikin.

Junnilan ja Kokoomuksen suhteissa noottikriisi muodosti silti selkeän vedenjakajan. Junnila oli Salmisen puheenjohtajakaudella ollut mukana kaikessa olennaisessa mitä Kokoomuksessa tapahtui ja hänen vaikutusvaltansa puolueessa pysyi, kuten todettua, erittäin vahvana 1960-luvun alkuun saakka. Tästä hyvänä osoituksena oli se, että Junnila oli ainoana kokoomuslaisena mukana epävirallisessa yhteistyöryhmässä, joka etsi Kekkoselle vastaehdokasta vuoden 1962 presidentinvaaliin ja kun sellainen löytyi, hän kävi ikään kuin ilmoitusasiana ilmoittamassa puheenjohtaja Saukkoselle, että Kokoomuksen presidenttiehdokkaan nimi tulee olemaan Olavi Honka.

Neuvostoliiton puututtua tunnetulla tavalla Suomen presidentinvaalikuvioihin ja Honka-liiton hajottua Junnilan sooloilut oli kuitenkin sooloiltu. Viimeinen pisara oli joulukuussa 1961 pidetty tulikivenkatkuinen eduskuntapuhe, jossa Junnila ruoti armottomaan tapaansa Suomen ulkopoliittisen aseman yöpakkas- ja noottikriisien seurauksena tapahtunutta heikentymistä ja sanoi toivovansa, että Kekkonen ”voisi vielä pysähtyä ja kääntyä eikä jatkaisi pitempään sillä tiellä, jota kulkien hänestä saattaa tulla Suomen historian presidentti Benes”.

Ulkoministeri Ahti Karjalaisen tiedusteltua oliko Kokoomus Junnilan ulkopoliittisten mielipiteiden takana vai ei, Saukkonen sanoutui eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen nimissä irti Junnilan puheenvuorosta ja totesi tämän muussakin puhujatoiminnassaan esiintyneen ”kansanedustajan henkilökohtaisella vastuulla”. Uusi Suomi hyökkäsi myös ankarasti Junnilaa vastaan ja tulkitsi Saukkosen puheenvuoron selkeäksi osoitukseksi siitä, että Kokoomus hyväksyi maan virallisen ulkopolitiikan ja antoi sille täyden kannatuksensa. Noottikriisin varjossa pidetyissä kevään 1962 eduskuntavaaleissa Junnila putosi päälle päätteeksi eduskunnasta, osittain kiitos maalaisliittolaisten pitkin Satakuntaa levittelemien propagandalehtisten, joissa esitettiin sellaisia uhkauksia kuin ”jos Junnila pääsee eduskuntaan, tulee sota” tai ”jos äänestät Junnilaa ja Kokoomusta, äänestät sotaa”.

Junnila teki komean paluun eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa, eikä jättänyt tällä kertaa mitään sattuman tai pelkästään satakuntalaisten varaan, vaan asettui varmuuden vuoksi ehdolle myös Helsingissä ja sai molemmista vaalipiireistä läpimenoon oikeuttavan äänimäärän, kokonaisäänisaaliin ollessa yli 11 000.

Junnila oli yksi Kokoomuksen eduskuntaryhmän huomattavimmista jäsenistä vaalikaudella 1966–1970. Hänen asemansa ryhmässä – saati puolueessa – ei toki enää ollut yhtä vahva kuin 1950-luvulla, mutta hän ei toisaalta myöskään vielä ollut sellainen suuri yksinäinen kuin tuli olemaan 1970- ja 1980-luvuilla.

Junnila totesi itse myöhemmin, että 1960-luvun jälkipuolisko oli oikeastaan viimeinen ajanjakso, jolloin hän vilpittömästi viihtyi Kokoomuksessa. Konservatiivin kulta-ajat olivat tietenkin jääneet 1950-luvulle, mutta esimerkiksi Matti Virkkusen asettaminen ehdokkaaksi vuoden 1968 presidentinvaaleihin osoitti, että kokoomuslaisilla oli edelleen selkärankaa. Junnila noteerasi tyytyväisyydellä myös sen, että Kokoomuksen eduskuntaryhmä esiintyi yhtenäisesti peruskoulu-uudistusta, korkeakoulujen hallinnonuudistushanketta ja muita kansanrintamahallitusten ajamia radikaaleja reformihankkeita vastaan.

Radikalismi alkoi kuitenkin vääjäämättä nostaa päätään Kokoomuksessakin, sitä todisti Junnilan puheenjohtajavaalissa vuonna 1965 voittaneen Juha Rihtniemen keväällä 1969 julistama uusi kommunistilinjaus, jonka mukaan Kokoomus oli valmis harkitsemaan hallitusyhteistyötä kommunistien kanssa, koska nämä olivat poistaneet ohjelmastaan ns. väkivaltapykälän.

Junnilan mielestä linjantarkistukseen ei ollut minkäänlaista aihetta. Hän piti väkivaltapykälän pyyhkimistä SKP:n ohjelmasta pelkkänä vaalitaktisena eleenä ja muistutti, että SKP oli linjaerimielisyyksistään riippumatta osa kommunistista maailmanliikettä, maan rajojen ulkopuolelta toimintaohjeensa ottava epäkansallinen puolue, jonka toiminta tähtäsi Suomen perinnäisen yhteiskuntajärjestelmän ja sitä tietä maan itsenäisyyden tuhoamiseen. Yhteistoiminta moisen joukkion kanssa ei voinut tullut kysymykseenkään, vaan Junnilan mielestä kommunistit oli päinvastoin mahdollisimman tarkoin poliittisesti eristettävä.

Junnila moitti 1970-luvulla Kokoomusta usein ”aatteellisen stripteasen politiikasta”, puolueen pyhien periaatteiden myymisestä hallituskelpoisuuden saavuttamiseksi. Ensimmäinen ilmentymä tuosta politiikasta oli Junnilan mukaan juuri Rihtniemen vuoden 1969 kommunistilinjaus, vaikka toden teolla kypärää, papinkaapua ja muita aatteen tunnusmerkkejä alkoikin lentää nurkkaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun ns. remonttimiehet rynnistivät Kokoomukseen ja Harri Holkerista tuli puolueen puheenjohtaja.

Remonttimiehet vaativat mm. konservatismin ja perinteisen markkinatalousideologian hylkäämistä ja kehittelivät tilalle tukun uusia, nyt jo unohdettuja, opinkappaleita, sellaisia kuin sosiaalinen valintatalous, porvarismi ja kriittinen rationalismi.

Junnilassa ja muissa vanhan polven oikeistolaisissa tällaiset puolivillaiset ideologiat herättivät lähinnä säälinsekaista huvittuneisuutta. Niissä oli sama ”kuoritun maidon” tympeä ja mitään sanomaton maku, joka Junnilan mukaan leimasi Kokoomuksen 1970-luvun ohjelmia ja yhä enenevässä määrin myös puolueen politiikkaa. Ei uskallettu tunnustaa väriä ja lymyttiin käsitteiden katveessa, ja jos jotain väriä näkyi, sekin häivähti huolestuttavasti punaiseen.

Junnila vaati pitäytymistä konservatismissa ja katsoi, että vapaa talousjärjestelmä ja vapaa yhteiskuntajärjestelmä olivat erottamattomasti yhtä. Ei ollut toista ilman toista ja taloudellinen diktatuuri johti luonnonlain välttämättömyydellä poliittiseen diktatuuriin, joten jos mieli säilyttää maan itsenäisyyden ja vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän, oli Junnilan mielestä syytä pitää tiukalla otteella kiinni myös perinteisestä markkinatalousideologiasta.

”Aatteellisen stripteasen politiikan” ilmentymiin kuului niin ikään Kokoomuksen 1970-luvulla tapahtunut muuttuminen Kekkos-puolueeksi, mikä sekin merkitsi täyskäännöstä aikaisempaan nähden, olihan voimakas kriittisyys Urho Kekkosta ja tämän politiikkaa kohtaan elähdyttänyt kokoomuslaisia vaaran vuosista alkaen.

Junnilan karun käsityksen mukaan Kokoomus ei pääsisi hallitukseen niin kauan kuin Kekkonen olisi presidenttinä, ”ei vaikka päällänsä seisoisi”, koska Kekkonen yksinkertaisesti piti suhteidensa säilyttämistä Kokoomuksen hallitukseen tuloa vastustavaan vasemmistoon paljon tärkeämpänä asiana kuin Kokoomuksen hallituksessa oloa. Kun näin oli, voimisteluharjoitukset Tamminiemen ovimatolla voitaisiin Junnilan mielestä yhtä hyvin lopettaa ja keskittyä ryhdikkääseen oppositiopolitiikkaan. Holkerin ja remonttimiesten käsityksen mukaan Kekkonen oli kuitenkin vastaus kaikkiin ongelmiin, myös hallituskelpoisuuden ongelmaan ja he ryhtyivät raivoisasti mm. junttaamaan Kokoomusta poikkeuslain taakse, mikä onnistuikin, vaikka puolue repesi siinä yhteydessä ”kahtia ylhäältä alas asti kuin temppelin esirippu”, kuten Junnila asian ilmaisi.

Remonttimiesten haaveet ”junnilattomasta” Kokoomuksesta jäivät sitä vastoin toteutumatta. Kriittisyydestään huolimatta Junnilalla ei ollut mitään aikomusta lähteä vapaaehtoisesti puolueesta. Suoranaiset erottamisvaatimukset puolestaan kilpistyivät puheenjohtaja Holkeriin, joka saattoi politiikan sisältökysymyksissä olla suhteellisen radikaali, mutta halusi toisaalta myös pitää puolueen koossa ja korosti, että Kokoomuksen ovella jokainen käänsi kahvasta itse, niin sisään tullessaan kuin ulos lähtiessäänkin.

Junnilaa yritettiin 1970-luvulla kyllä, ja myös puoluejohdon toimesta, tarmokkaasti savustaa ulos Kokoomuksesta. Verukkeeksi kävi miltei mikä tahansa, niin Junnilan kirjoittelu perustuslaillisia piirejä lähellä olleessa Express-lehdessä, kuin vaikkapa hänen kieltäytymisensä asettu-masta valitsijamiesehdokkaaksi vuoden 1978 Kekkos-vaaleissa.

Ainakin osittain Junnilaa vastaan suunnattuna operaationa voi pitää myös vuosien 1975 ja 1979 eduskuntavaalien alla Kokoomuksen kansanedustajaehdokkailta vaadittua kirjallista sitoumusta, jossa ehdokkaan oli allekirjoituksellaan sitouduttava mm. ”edistämään Paasikiven-Kekkosen linjaan perustuvia Suomen puolueettomuuspolitiikan tavoitteita”.

Junnila väisti ehdokassitoumuksen koukun 1975 näppärästi yliviivaamalla kohdan, johon maininta Paasikiven-Kekkosen linjasta sisältyi ja allekirjoittamalla sitoumuksen vasta sitten. Seuraavalla kerralla tällaista menettelyä ei enää hyväksytty, vaan ehdokassitoumus vaadittiin allekirjoitettavaksi sellaisenaan, jota paitsi puoluevaltuusto oli jo syksyllä 1977 tehnyt päätöksen, jonka mukaan puolueen jäsen voitaisiin erottaa Kekkosen vastaisen toiminnan takia. Pitkän epäröinnin jälkeen Junnila pani nimensä paperiin, mutta vain päästäkseen ehdokkaaksi, koska sitoumuksen lainmukaisuuden selvittäminen oikeuskansleriin vetoamalla olisi ollut liian hidas prosessi ja asian vatvominen julkisuudessa kiusallista. Ehdokassitoumukseen liittämässään saatekirjeessä Junnila ilmoitti diplomaattisin sanakääntein pitävänsä sitoumusta valtiopäiväjärjestyksen vastaisena ja aikovansa allekirjoituksestaan huolimatta noudattaa ainoastaan perustuslakiin kirjattuja kansanedustajan velvoituksia, toisin sanoen oikeutta ja totuutta.

Junnila pääsi ehdokkaaksi vuoden 1979 eduskuntavaaleihin ja sai kohtuullisen äänisaaliinkin, 4 642 ääntä, mutta jäi Satakunnan Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa neljännelle sijalle, eikä tullut enää valituksi uudelleen.

Junnila palasi eduskuntaan kuitenkin jälleen vuoden 1983 vaaleissa. Paljon oli muuttunut neljässä vuodessa, ei vähimmin siinä, että vanha vastustaja Urho Kekkonen, oli poistunut näyttämöltä. Paljon oli kuitenkin myös ennallaan, eikä Junnila käsittänyt alkuunkaan esimerkiksi sitä, miksi hänen läheinen poliittinen taistelutoverinsa Georg C. Ehrnrooth oli niin hullaantunut Mauno Koiviston valinnasta tasavallan presidentiksi.

Junnila oli 1970-luvun mittaan alkanut suhtautua yhä kriittisemmin sosiaalidemokraatteihin, eritoten näiden talouspoliittisiin, mutta myös ulkopoliittisiin edesottamuksiin, ja suuntasikin vaalikaudella 1983–1987 ankarimman kritiikkinsä juuri sosiaalidemokraatteja vastaan. Todettakoon tässä yhteydessä sekin, että kaikista vuosikymmenten mittaan K-linjan suunnasta saamistaan tölväisyistä huolimatta juuri Junnila varoitteli Holkerin sinipunahallituksen aikana Kokoomusta polttamasta siltoja Keskustapuolueeseen, joka hänen mielestään kuitenkin oli perusolemukseltaan kokoomuslaisille sosiaalidemokraatteja läheisempi ja luonnollisempi yhteistyökumppani.

Junnila jäi kevään 1987 eduskuntavaaleissa varasijalle, jolta nousi vielä kertaalleen eduskuntaan vuonna 1990. Tuo lehtimiesten ”Junnilan neljänneksi tulemiseksi” tituleeraama paluu tapahtui hyvin toisenlaisissa merkeissä kuin yksikään aikaisemmista. Alkoihan pahan kerran näyttää siltä, että vapaa länsimainen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä, jota Junnila oli koko poliittisen uransa ajan näkyvästi puolustanut, oli kaikista puutteistaan huolimatta sittenkin elinvoimaisempi kuin Neuvostoliiton panssareittensa avulla ylläpitämä sosialistinen maailmanjärjestys.

Junnila sai uransa ja elämänkaarensa ehtoopuolella osakseen runsaasti myönteistä julkisuutta ja oli ilman muuta tyytyväinen paitsi siitä, että hänen edustamansa aatteet olivat voittaneet, myös siitä, että aatteet, joita hän oli suomettumisen hulluina vuosina miltei ainoana rohjennut arvostella, olivat järjestään lakanneet olemasta.

Voittonsa hetkelläkin Junnila onnistui kuitenkin säilyttämään viileytensä, tunsi oikeassa olemisestaan vain hillittyä riemua ja muisti toisinaan osoittaa armeliaisuutta myös voitetuille: ”Minun olisi vaikea sanoa esimerkiksi Aarne Saariselle tai muille kommunisteille suoraan päin naamaa, miten perusteellisen väärässä he olivat ja miten perusteellisen tyhmää politiikkaa he ajoivat. Luulen, että tavatessa vain vähän naljailisin ja löisin leikiksi.”

Hyvät naiset ja herrat, näihin Junnilan sanoihin minä päätän tämän puheenvuoroni ja toivotan teille paitsi hyvää kevättä, myös antoisia lukuhetkiä ”Oikeistolainen” -teoksen parissa.