Kymen Sanomat: Tuure Junnila oli aito konservatiivi

Kymen Sanomat 29.12.2009


PESUNKESTÄVÄ OIKEISTOLAINEN VASTUSTI HYVINVOINTIVALTION RAKENTAMISTA

Pankinjohtaja ja kokoomuspoliitikko, filosofian tohtori Tuure Junnila (1910-1999) muistetaan ennen muuta presidentti Urho Kekkosen elämäntyön, ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan ja varsinkin idänsuhteiden väsymättömänä arvostelijana.

Petri Nummivuori (s.1972), konservatismia ja oikeistoradikalismia tutkinut filosofian tohtori, on tehnyt Junnilasta väitöskirjansakin. Elämäkerran kirjoittajana hän osoittautuu Junnilan varauksettomaksi ihailijaksi.

KOP:n johtokunnan jäsenenä (1948-1975) palkkansa ansainneen taloustieteilijä Junnilan Nummivuori kuvailee konservatiiviksi, kapitalismin kritiikittömäksi kannattajaksi ja älyköksi, joka ei piilotellut kynttiläänsä vakan alla.

Kokoomuksen kansanedustaja Junnila oli vuodesta 1951 alkaen neljässä eri jaksossa yhteensä yli neljännesvuosisadan, viimeksi 1990-1991. Poliitikkona hän oli pesunkestävä oikeistolainen, jonka tunnusmerkkejä olivat kiivas antikommunismi ja UKK:n kaikkien toimien kohtuuttomaksi yltynyt jatkuva arvosteleminen. Esimerkiksi Etelä-Afrikan valkoisia apartheid-poliitikkoja ja Chilen sotilasjunttaa hän kykeni silittelemään myötäkarvaan.

Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Junnila oli 1960-luvun loppupuolelta lähtien toisinajattelija, joka ahkerana ja etevänä puhujana ja kirjoittajana ylitti vaivattomasti uutiskynnykset - aina puoluejohdon harmiksi. Nummivuoren kuvaukset kokoomuksen sisäisistä koitoksista 1970-luvulla ovat Junnila-elämäkerran mielenkiintoisinta antia.

Tuure Junnila oli konservatiivi juuriltaan; hänen talonpoikaissukunsa oli elänyt sadat vuodet samoilla satakuntalaisilla sijoillaan. Nestori-isän isännyyskauden alkaessa tilan pinta-ala oli 420 hehtaaria, torpparivapautuksen yhteydessä sen maista erotettiin 11 pientilaa, yhteensä yli 100 hehtaaria.

Kun 24-vuotias Junnila Satakuntalaisen osakunnan vuosijuhlassa 1935 pitämässään puheessa arvioi perinnöllisen maanomistuksen merkitystä, hänen aatoksensa olivat jo kiveen hakattuja: ”voimakkaimmin kotiseutua luova tekijä on kuitenkin isien kartano ja isien pelto. Kaupunkilaisella ei voi koskaan olla kotiseutua kuin jonkun maakylän asukkaalla. Kaupungissa on jokainen jalanjälki maata yhteistä liian monien kanssa." Elämäkerrasta ei oikein käy ilmi, joutuiko Junnila koskaan mihinkään tekemisiin maattomien ja rahvaan kanssa.

1930-luvulla Junnila vierasti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) otteita, eikä hän ollut natsi-Saksan ihailija. Poliitikkona hän luokitteli itsensä länsi- ja pohjoismaisen yhteiskuntajärjestelmän kannattajaksi.

Käytännössä Junnila ei kuitenkaan ollut pohjoismaissa hyväksi havaittujen mallien puolestapuhuja. Hän vastusti hyvinvointivaltion rakentamista ja pilkkasi kokoomusjohtajia, jotka 1970-luvulla reivasivat purjeensa UKK:n tueksi. Ankarasti Junnila arvosteli myös puolueensa ohjelmien uudistuksia, joissa ei pitäydytty hymistelemään ainoastaan ja vain kapitalismin ilosanomaa.

Maalaisliitto-keskustan poliitikoista Junnilalla ei ollut mitään hyvää sanottavana, ja kommunistit hän olisi eristänyt kaikesta vallankäytöstä. Myös SDP:n ohjelmia, sanomisia ja tekemisiä hän tulkitsi 1970-luvun alkupuolelta lähtien kuin piru raamattua. Oikeistolaiselle hengenheimolaiselleen ja ystävälleen Georg. C. Ehrnroothillekin hän jaksoi naljailla vuosien ajan, koska tämä oli vuoden 1982 presidentinvaalien alla antautunut Manu-ilmiön vietäväksi.


JUKKA VEHKASALO


http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2009/12/29/Tuure+Junnila++oli+aito+konservatiivi/200938215644/55

KSML: Petri Nummivuori - Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta

18.10.2009

ESKO PARKKILA

PETRI NUMMIVUORI
Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta.
Ajatus Kirjat 2009.

Valtaosa suomalaisista todennäköisesti muistaa oikeistopoliitikko, filosofian tohtori Tuure Junnilan ennen muuta presidentti Urho Kekkosen kovana arvostelijana. Poliitikkokautensa lopulla Junnila rökitti myös demaripääministeri Kalevi Sorsaa, joka oli arvostellut presidentti Ronald Reaganin ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa.

Junnilan arvostelusta pääsivät osallisiksi vuosien mittaan monet muutkin poliittiset päättäjät jopa hänen omassa puolueessaan kokoomuksessa, jolle hänestä tuli viimein painolasti.

Junnilasta kehittyi vuosikymmenten saatossa varsinainen oppositiomies, joka oli lopulta oppositiossa oman puolueensa sisälläkin. Harri Holkerin puheenjohtajakaudella Junnila aiottiin jopa erottaa kokoomuksesta, koska hän vastusti kokoomuksen asettumista tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa presidentiksi. Junnila sai kuitenkin pitää jäsenkirjansa, Kekkosen ansiosta.

Kaikkien vuosien 1956-1978 välisenä aikana järjestettyjen presidentinvaalien kampanjoissa Tuure Junnila teki työtä Kekkosen vastaehdokkaiden hyväksi.

Junnila vastusti pitkällä poliittisella urallaan muitakin tahoja, joiden hän arvioi uhkaavan suomalaista yhteiskuntaa. Näistä uhkista oli päällimmäisenä kommunismi, jota torjuessaan Junnila tuli olleeksi myös suurvaltanaapurimme Neuvostoliiton vastainen. Tällaista jyrkkää ja suoranuottista asennoitumista kylmän sodan vuosina voi jälkeenpäin arvioituna pitää rohkeana, suoraselkäisenä suomalaisuutena tai yltiöpäisenä ja epäviisaana uhitteluna, tarkastelukulmasta riippuen.

Tuure Junnila oli uransa alkuvuosina myös talouspoliitikko, jolla oli silloisen Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsenenä hyvä näköala talouselämään. Hän oli niin kutsutun kansankapitalismin puolestapuhujia. Ajatus tarkoitti sitä, että valtionyhtiöiden osakkeenomistusta tulisi laajentaa työntekijöiden ja veronmaksajien käsiin.

Junnilan ministeriura ajoittui 1950-luvun alkuvuosiin Sakari Tuomiojan (kok.) hallituksen valtiovarainministerinä.

Hän oli alusta loppuun yksityisyrittäjyyden ja vapaan markkinatalouden kannattaja. Sotien jälkeen Suomen jälleenrakentamisessa tarvittiin kuitenkin myös valtiojohtoista teollisuutta, jota Junnila ei korkealle arvostanut.

Voisikin spekuloida ajatuksella, että Junnila eli ehkä väärään aikaan. Hän sopisi nykyiseen oikeistohenkiseen markkinamenoon mainiosti; kannustaisi varmaan ministereitä myymään valtionyhtiöt hyvän hintaan yksityisille.

Nykyisin ei olisi vastustettavana enempää kotikommunismia, Kekkosta kuin Neuvostoliittoakaan. On vaikea sanoa, miten Junnila suhtautuisi nykyiseen finanssikriisiin ja muihin uusiin uhkiin, mutta hänen Nato-kannastaan ei olisi epäilystä.

Mahtaisiko Junnilan kaltaisella kunnon konservatiivilla silti olla huoli siitä, miten suomalaisuuden käy tässä länsihuumassa. Siitä ei ainakaan nykyisillä kauppakamaripoliitikoilla ole huolen häivää. Heille riittää, että kauppa käy hyvin, suomalaisuudesta ei ole niin väliä kun on viimein päästy lännen piireihin.

Petri Nummivuoren kirja avaa monia kiintoisia näköaloja lähihistoriaan. Mukana on lukuisasti yksityiskohtaista tietoa ja tilannekuvauksia, jotka voivat olla ainakin tavallisille kansalaisille uutta tietoa.


http://www.ksml.fi/viihde/kirjat/petri-nummivuori-oikeistolainen-tuure-junnilan-el%C3%A4m%C3%A4kerta/493284

Nykypäivä: Tuure Junnila - kokoomuksen vankkumaton oikeistolainen

HANNU SALOKORPI

Tuure Junnilan nimi on tunnettu kokoomuksen riveissä. Oliko hän toisinajattelija Urho Kekkosen tasavallassa, kuten jokunen vuosi sitten Junnilasta väitellyt filosofian tohtori Petri Nummivuori otsikoi kirjoittamansa elämänkerran yhden luvun vuosilta 1966–1979, vai oliko hän vankkumaton oikeistolainen?

Mikä teki Junnilasta (1910–1999) oman aikansa yksinäisen, joka oli useimmiten oppositiossa – milloin Kekkosta, milloin kokoomuksen johtoa, milloin mitäkin politiikan hanketta vastaan?

Tähän kysymykseen kirjoittaja itsekin viehtyneenä tutkimuskohteeseensa vastaa: Junnila oli oikeistolainen alusta alkaen syntymäpaikastaan Kiikan Vakkalan kylästä vakituiseen asuinpaikkaansa Helsingin Munkkiniemeen.

Jälkihistoria muistaa Junnilasta pääasiallisesti ajan Kekkosen valtakautena, ja siinä Junnila kieltämättä oli toisinajattelija. Hän ei hyväksynyt toimintatapaa, jolla silloinen tasavallan presidentti ja häneen vahvasti sitoutuneet kansanrintamapuolueet politiikkaa harjoittivat.

Suhde kommunisteihin oli myös jyrkkä. Vaikka Juha Rihtniemi esitti keväällä kokoomuksen suhtautumisen lieventämistä kommunisteihin, ei se kelvannut Junnilalle. Vasta Kekkosen aikakauden jälkeen Junnila lievensi näkemyksiään ja totesi aikojen normalisoituneen, kun kokoomuksen korpivaellus oppositiossa päättyi 1987.

Talousmies politiikkaan

Kiinnittyminen kokoomukseen tapahtui 1940-luvun lopulla. Tulihan Junnila ensiksi Kansallispankin johtokuntaan tekemään taloudellisia katsauksia, mutta kohta myös kokoomuksen riveihin. Hän nousi pian puoluevaltuuskuntaan ja sen työvaliokuntaan, mistä seurauksena oli ehdokkuus kaikissa valtiollisissa vaaleissa vuodesta 1950 aina vuoteen 1991 asti. Ainoa poikkeus oli vuoden 1978 presidentinvaalit – sattuneesta syystä.

Junnilaa voisi luonnehtia yksinäiseksi älyköksi, joka useimmiten iltaisin seuraelämän sijasta matkasi kotiin kirjoittamaan ja valmistelemaan puheitaan.

Hänen uransa olisi voinut olla toinen, jos hänet olisi valittu Helsingin yliopiston kansantalouden professoriksi. Tehtävään valittiin 1951 pitkällisen prosessin jälkeen taloushistorioitsija Vilho Annala. Tähän loppui myös Junnilan tieteellinen tutkimustyö. Hän antautui tämän jälkeen kokonaan politiikkaan.

Sanataiturien kaksintaistelu

Nummivuori katsoo, että riita Junnilan ja Kekkosen välillä syntyi syksyllä 1951, kun eduskunnassa käsiteltiin hallituksen vakauttamisohjelmaa, Junnilan talouspoliittista mieliaihetta.

Hän sai vastaansa kärjekkäin sanakääntein toisen sanataiturin pääministeri Urho Kekkosen. Kun tohtoreiden kilpalaulanta sai laajan julkisuuden sanomalehdistössä, oli välirikko tosiasia. Sitä ei korjannut enää mikään.

Junnila runttasi vielä Kekkosen kirjan Onko maallamme malttia vaurastua, missä Kekkonen esitteli valtiojohtoisen teollisuuspolitiikkansa linjauksia. Välirikosta muodostui totaalinen siis jo ennen Kekkosen presidenttikausia.

Suomalainen lehdistö on piirtänyt Junnilasta kivikasvoisen, nuhteettoman, melko yksioikoisen kuvan. Eduskunnassa kahvilakin tyhjentyi 1980-luvulla kuuntelemaan, kun Junnila puhui.

Mutta hänen nuhteettomassa kuvassaan on särö, kun hän edustajatoveriensa Niilo Kosolan ja Lauri Soilan kanssa kiilasi yksitoikkoisissa äänestyksissä tulitikun äänestysnappulaan – temppu, jota eräät kokoomuksen nuoret kansanedustajat myöhemmin yrittivät.

Kritiikkiä myös kokoomukselle

Jos Junnila teki pesäeron Kekkoseen jo 1950-luvun alussa, niin hänen kritiikkinsä koveni seuraavalla vuosikymmenellä kokoomusta kohtaan. Se alkoi Honka-liitosta ja jatkui kokoomuksen suhteesta Kekkoseen.

Tällöin viimeistään 50-luvun alun kokoomuksen johdon ykkösketju Wiherheimo-Junnila-Hetemäki hajosi. Hetemäki ja Wiherheimo käänsivät kokoomusta Kekkosen taakse, mutta Junnila ei taipunut.

Nummivuori selostaa Junnilan kirjoittelua Expressen-lehdessä, josta puheenjohtaja Harri Holkeri ja kokoomuksen nuori siipi vetivät erityisesti herneet nenäänsä, mutta jättää auki kulissien takaiset tapahtumat. Olisikin ollut kiintoisaa lukea tekijän arvioita siitä, miksi Junnila ei koskaan mm. Salme Katajavuoren ja Kullervo Rainion tavoin pohdiskellut loikkaamista perustuslaillisiin.

Pohdittaessa Junnilan näkyvää poliittista eriseuraisuutta kannattaa panna merkille Junnilan taloudellinen riippumattomuus. Kuten tekijäkin huomauttaa, Kansallispankki tuki Junnilaa taloudellisesti kaikissa vaaleissa, vaikka Junnila olisi voinut maksaa vaalikulut omasta pussistaan. Lisäksi jäsenyys vuodesta 1948 lähtien aina vuoteen 1975 Kansallispankin johtokunnassa takasi taloudellisen riippumattomuuden politiikan suhdanteista riippumatta, millä oli erityistä arvoa Kekkosen valtakaudella.

Elämänkerta on tehty klassisen tyylin pohjalta ilman suurempia sensaatioita. Varmaan niitäkin olisi saanut, vaikkapa vaalirahoituksesta.

Paljon on uhrattu palstatilaa Junnilan kirjallisten töiden esittelyyn. Toivoa sopii, että lähihistorian tutkiminen saa jatkoa. Jukka Koivisto kirjoitti Päiviö Hetemäen, Petri Nummivuori Tuure Junnilan elämäkerran.

Kukahan tekee triumviraatin kolmannelle jäsenelle T. A. Wiherheimolle saman?

(Julkaistu Nykypäivä-lehdessä 25.9.2009)

Suomen Kuvalehti: Oman tien kulkija

Takavuosien kokoomustähti Tuure Junnila (1910–1999) tunnetaan ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen leppymättömänä arvostelijana. Se tiesi aikoinaan syvää poliittista paitsiota ja ministeriuran loppumista lyhyeen. Muiden Kekkosen vastustajien tavoin myös Junnilaa pidettiin jonkinlaisena kylähulluna, jonka mielipiteitä ei otettu vakavasti.

Mutta maailma muuttuu. Kekkosen seuraajien aikana presidentin oikeuksia on karsittu niin, etteivät hänen vallankäyttöönsä liittyneet epäkohdat pääse enää toistumaan. Vanhoilla päivillään Junnila sai huomata olleensa toisessakin asiassa aikaansa edellä. Sosialismin romahdus ei ollut hänelle samanlainen yllätys kuin useimmille suomalaisille.

Tuore elämäkerta paljastaa, että ”suomalaisen oikeiston grand old manilla” oli kuitenkin sokeat pisteensä. Varsinkaan talous- ja sosiaalipolitiikassa Junnilan äärioikeistolainen maine ei ole ihan katteeton. Hänelle ihminen oli oman onnensa seppä, jota yhteiskunta ei suurin surminkaan saanut passivoida tuillaan. Lapsilisät olivat kamalaa törsäystä ja peruskoulu hukkaan heitettyä rahaa.

Mutta oliko yksinäisen suden rooli itse valittu vai olosuhteiden tulosta? Nummivuori tuo yhden kiinnostavan näkökulman: heikon terveyden takia Junnilasta ei ollut sotaan, joten hän jäi sen jälkeen automaattisesti pois ikätoveriensa asevelipiireistä. Jos hän olisi ollut parempi verkostoitumaan, hänestä ei ehkä olisi tullut niin ehdotonta toisinajattelijaa.

Tuomo Lappalainen

(Julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 38/18.9.2009)

Kirjavinkit

Petri Nummivuori: Oikeistolainen : Tuure Junnilan elämäkerta

kirjoittanut Irja — 16.9.2009

Ajatus, 2009

Moni varmasti tunnistaa nimen Tuure Junnila ja liittää sen politiikkaan, mutta kuka oli mies nimen takana? Tämä tutkijan laatima kokonaiskuva antaa siihen vastauksen, ehkä kerrankin hieman erilaisen kuin olemme ajatelleet. Kirja antaa nimittäin varsin tuntemattoman ja aiemmin lähes käsittelemättömän perioikeistolaisen näkökulman Suomen poliittiseen lähihistoriaan.

Tuure Junnila (1910–1999) kuului sotien jälkeisen historian merkittävimpien kokoomuslaisten vaikuttajien joukkoon. Hänet muistetaan ennen muuta presidentti Urho Kekkosen ulkopoliittisen kannan vastustajana. Hän oli ehkä tunnetuin oikeistopoliitikko, joka ei kääntänyt takkiaan kylmän sodan vuosikymmeninä. Hän myös näki Kekkosen valinnan poikkeuslailla perustuslain vastaisena toimintana.

Kaikkiaan hän oli Kekkosen itsepintainen vastustaja ja erittäin näkyvä opposition edustaja. Niinä päivinä tämä oli varmasti itse Kekkosellekin kova pala…

Junnila tuli tunnetuksi myös mittavasta urastaan politiikan ulkopuolella, taloustieteen tutkijana sekä KOP:n johtokunnan jäsenenä. Hän oli myös erittäin tuottelias poliittinen kirjoittaja ja kirjailija. Läpi kirjan kulkeekin osittain lainauksia Junnilan talous- ja sisäpoliittisista kannanotoista sekä samalla ulko- ja turvallisuuspoliittisistakin näkemyksistä, joissa ei todellakaan aina hymistellä vallitsevaa tilannetta.

Kirjoittaja on lähestynyt aihettaan tutkijana, rakentaen kattavan henkilökuvan, joka ehkä vaikuttaa alkuun hieman kuivahkolta. Lukijan soisi olevan tietoinen tuolloisesta poliittisesta tilanteesta ja ajankohdasta, sillä mikään hersyvä muistelmateos tämä ei ole. Tämä on jämäkkää asiaa itsevarmasta ja asialleen uskollisesta miehestä, joka oli omasta mielestään oikeassa. Suosittelen poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneille, tämä antoi ainakin itselleni erään näkökulman oikeiston toimintaan sotien jälkeisen ajan Suomen poliittisella taistelukentällä.

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/oikeistolainen-tuure-junnilan-elamakerta/

HS: Kymmenen vuotta Tuure Junnilan tähden

Nuori tutkija kirjoitti oikeistovaikuttajan elämäkerran ja kiintyi kohteeseensa

Julkaistu: 11.9.2009

Petri Nummivuori. Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta. Ajatus Kirjat. 400 s. 35 e.

Tutkija Petri Nummivuori kirjoittaa kirjansa Oikeistolainen esipuheessa, ettei hän ole kymmeneen vuoteen viettänyt "junnilatonta" päivää.

Kolme vuotta sitten Nummivuori (s. 1972) väitteli tohtoriksi Tuure Junnilan (1910–1999) poliittisen uran varhaisvuosista, ja nyt hän julkaisee Junnilasta täysmittaisen elämäkerran.

Näin huiman urakan edessä täytyy nostaa lakkia.

En tunne Nummivuorta muuten kuin näiden kirjojen lukijana, mutta ehkä hänet on veistetty samasta puusta kuin elämäkerran kohdekin: työteliäs, periksi antamaton ja oikeistolainen.

"Junnila on ollut minulle erittäin läheinen ja mieluisa tutkimuskohde, myös aatteellisista syistä", Nummivuori myöntää ja lähestyy kohdettaan kovin arvostavasti. Se ei ole paha asia, mutta välillä tuntuu, että kirjoittaja pitää kallista kristallilasia käsissään ja pelkää sen menevän rikki.

Nummivuori jännittää suotta: Junnila kestäisi myös kriittisen tarkastelun.

Ehkä sekin vaikuttaa, että Nummivuori on saanut käyttöönsä myös laajan arkiston, jota Junnila kokosi hänelle ominaisella tavalla. Paperit pysyivät järjestyksessä, ja niinpä arkistosta löytyy aina perustelut Junnilan kulloisellekin toiminnalle.

Junnila käytti itsestään sanaa "toisinajatteleva". Se oli juonikasta semantiikkaa: Junnilan asema oli kaukana niistä toisinajattelijoista, jotka elivät rautaesiripun takana, vaikka hän joutuikin olemaan lähes koko pitkän kansanedustajauransa oppositiossa ja pääsi vain muutamaksi kuukaudeksi ministeriksi.

Oppositiossakin hän oli vaikuttaja. Vaikutusvalta perustui kahteen asiaan, joista politiikassa on aina pulaa: älyyn ja rahaan.

Älynsä puolesta Junnila oli Urho Kekkosen terävin kriitikko, joka puolusti järkähtämättä vapaata markkinataloutta ja arvosteli itään päin kallellaan ollutta ulkopolitiikkaa.

Hän pystyi asiantuntemuksellaan luomaan talous- ja ulkopolitiikassa oman vaihtoehdon. Junnilan kirjallinen työ oli huikea: satojen lehtikirjoitusten ja esitelmien lisäksi hän kokosi kaksikymmentä kirjaa, ensimmäisen 1945 ja viimeisen 1997.

Kekkosen valtakauden loppupuolella hänestä tuli rasite kokoomukselle, joka yritti päästä väleihin Kekkosen ja Neuvostoliiton kanssa.

Junnila vähät välitti myöntyväisyysmiesten Harri Holkerin, Ilkka Suomisen ja Ilkka Kanervan pyrinnöistä ja taisteli oman linjansa puolesta, aika ajoin häikäilemättömästi. Nämä kamppailut on huolellisesti kirjattu.

Rahavaltaa Junnila käytti pankkimiehenä. Hän oli kolmekymmentä vuotta Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen ja pankin pitkäaikaisen pääjohtajan Matti Virkkusen läheinen työpari.

Kirjassa kerrotaan, miten valtavia vaalikampanjoita Junnila kävi. Kansallispankin, sen valtapiirissä olleiden yhtiöiden ja säätiöiden kautta Junnila pystyi vaikuttamaan poliittiseen rahoitukseen.

Viime aikojen kohunimet, Arto Merisalo ja kumppanit, ovat kuoropoikia, jos heidän aikaansaannoksiaan vertaa Tuure Junnilan vuosikymmenten mittaiseen uraan rahanjärjestelijänä. Tästä roolista ei julkisuudessa paljon tiedetty, ja voi olla, ettei hän tallentanut kaikkia rahoituspapereita erinomaiseen arkistoonsa.

Tuure Junnilan otsaan lyötiin äärioikeistolaisen ja neuvostovastaisen leima. Äärioikeistolaisen sijasta Junnilaa olisi pitänyt kutsua amerikkalaiseksi republikaaniksi tai brittikonservatiiviksi. Hän ei edes 1930-luvulla liittynyt Akateemiseen Karjala Seuraan ja pysytteli etäällä Isänmaallisesta kansanliikkeestä.

"En halunnut, että minulle annetaan valmiita mielipiteitä ylhäältä päin", hän perusteli.

Neuvostovastainen hän oli. Kirjaan on löydetty ensimmäinen kriittinen kirjoitus jo vuodelta 1933, jolloin nuori Junnila moitti kulttuuriryhmä Tulenkantajia "umpisokeaksi", se kun tunsi sympatiaa Neuvostoliittoa kohtaan.

Viimeiseksi puheenvuoroksi jäi 1997 julkaistu kommunismin nekrologi. Siinä hän totesi, että kommunismi "oli liiaksi ihmisluonnon vastainen järjestelmä, eikä sen vuoksi voinut jäädä pysyväksi".

UNTO HÄMÄLÄINEN

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kymmenen+vuotta+Tuure+Junnilan+t%C3%A4hden/HS20090911SI1KU02o0h

US: Kun kokoomus kumarsi itään päin, vain yksi pani vastaan

Julkaistu: 8.9.2009

Kirjoittanut Markku Huusko

Edesmenneen kokoomuspoliitikon, Kekkos-kriitikon Tuure Junnilan (1910 – 1999) ja hänen poliittisten vastustajiensa toiminnasta on saatu uutta yksityiskohtaista tietoa tänään julkaistussa Oikeistolainen – Tuure Junnilan elämäkerta -kirjassa (Ajatus Kirjat).

Yksi kulminaatiopiste olivat presidentinvaalit 1978, kun vasemmistopuolueiden ja keskustan lisäksi myös kokoomusjohto lähti liput liehuen Urho Kekkosen uudelleenvalinnan taakse. Junnila ei lähtenyt, vaan jättäytyi pois vanhan järjestelmän mukaisista presidentin valitsijamiesvaaleista.

Valitsijamiehistä 82 prosenttia asettui tukemaa Kekkosen uudelleenvalintaa, kun vastassa ei ollut ehdokasta yhdestäkään suuresta puolueesta.

Filosofian tohtori Petri Nummivuori kertaa Tuure Junnilan elämäkerrassa, kuinka Harri Holkerin johtama kokoomus harkitsi tuolloin Junnilan erottamista, mutta tämä olisi voinut tehdä Neuvostoliittoon hyvin kriittisesti suhtautuneesta miehestä ulkopoliittisen marttyyrin. Holkeri kävi aiheesta keskusteluja itse Kekkosen kanssa.

Valittua idänpolitiikkaa ja Kekkosen valinnan varmistamista arvosti myös kansanedustaja Ilkka Kanerva. Nuorelle kokoomuspoliitikolle antikommunistisen Junnilan kieltäytyminen valitsijamiesehdokkuudesta oli liikaa.

- Ilkka Kanervan johtama kokoomuksen nuorisosiipi piti Junnilan menettelyä puoluevaltuuston hiljattain kriminalisoimana Kekkosen vastaisena toimintana ja vaati tämän päätä vadille, kirjoittaa Nummivuori.

Kokoomuksen puoluevaltuusto oli päättänyt syksyllä 1977, että puolueen jäsen voitiin erottaa Kekkosen vastaisen toiminnan vuoksi. Puolue lähti vahvasti Paasikiven-Kekkosen-linjalla myös eduskuntavaaleihin 1979, menestyi poikkeuksellisen hyvin, mutta jäi katkerasti taas hallituksen ulkopuolelle.

Näissä vaaleissa puolueen toisinajattelija Junnila putosi eduskunnasta noustakseen takaisin vuonna 1983, jolloin Tasavallan presidentiksi oli kohonnut jo Mauno Koivisto.

http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/70804-kun-kokoomus-kumarsi-itaan-pain-vain-yksi-pani-vastaan